Kähkösen mittavan kuopiolassarjan ensimmäinen osa ilmestyi 1998, mutta vasta nyt se tarttui hyppysiini. Alkuun lukeminen hiukan kangerteli. Pikku hiljaa sain otteen Annan tarinasta enkä aio odottaa pitkään sarjan tänä vuonna ilmestyvän, viidennen osan lukemisessa. Se on kuulemma nimeltään Neidonsiivet. Muut osat ovat jo tuttuja, vaikkakin epäjärjestyksessä luettuja.
Wikipedian mukaan Kähkönen on kertonut, että hänen historiallisten romaaniensa sarja sai alkunsa kysymyksistä, jotka liittyivät hänen oman sukunsa historiaan ja hänen haluunsa ymmärtää suvun ristiriitoja ja vaiteliaisuutta. Hän halusi kuvata historiaa sisältäpäin, ei valtavirran kertomusta, vaan sitä mitä yksityiset pienet ihmiset tunsivat historian tapahtumien myllerryksessä. Omien perhetarinoidensa kautta sekä aikakauden historiaan tutustumalla, kuten sen ajan lehtiä lukemalla, hän pystyi uppoutumaan kuvaamaansa aikaan ja saamaan henkilönsä puhumaan, ajattelemaan ja toimimaan kyseisen ajan ehdoilla.
Lukijana koen hänen onnistuneen. Näkökulma on perheessä ja sen naisissa, jotka pysyvät sitkeästi aloillaan miesten häipyessä kuka minnekin. Ihmiset piirtyvät mieleen täyteläisen elävinä. Etenkin Annan mielen liikkeet, kun hän joutuu hyvin nuorena sovittautumaan miehensä Lassin perheeseen ja alkaa saada hajua tämän salaisista puuhista tuntuvat järkyttävän tosilta. Upeaa tekstiä, sävykästä kieltä!
Jätän kirjan sisällön selostamatta, koska esimerkiksi Pohjois-Savon Muisti -nimiseltä sivulta löytyy kattava kuvaus Mustista morsiamista. Tässä siitä alkua:
Sirpa Kähkösen romaani Mustat morsiamet sijoittuu 1920-30 –lukujen vaihteen Kuopioon. Se on monellakin tapaa kuopiolaisuuden kuvaus. Kähkösen tarinalla on todellinen pohja, hänen isovanhempiensa kohtalo. Se on myöskin yleinen tarina kuopiolaisuudesta, koska siinä kietoutuvat vasemmistolaisuuden ja oikeistolaisuuden vahva vastakkainasettelu, joka leimasi ihmisten ajattelutapoja ja jopa sosiaalista kanssakäymistä monta vuosikymmentä eteenpäin.
Toisaalta romaanissa on vahvasti läsnä työväestön ja sivistyneistön vastakkain asettelu. Sitten on maalaisuuden ja kaupunkilaisuuden vastakohtaisuus, missä erityisesti kaupunkilaisuus näyttäytyy maalaisuutta hienompana. Neljäs kuopiolainen piirre on sitten murre, jonka kirjailija on erittäin terävästi pienimpine yksityiskohtineen merkinnyt ylös. Kun päähenkilö Anna pyytää miestään asettumaan pöytään ja ottamaan ”voetaleipee” saattoi tämän kirjoittaja sielunsa korvin palata elämässään kaksikymmentä vuotta taaksepäin ja kuulla isoäitinsä äänen tämän kehottaessa isoisää käymään pöytään…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti