Jokiranta soi - asukas karkaa

Eilen se sitten alkoi: Down by the Laituri -festari. Ja kyllä kuului jo iltapäivästä alkaen, kun ämyreitä testattiin. Iltakahdeksalta jyskyi ja pauhasi ensimmäinen konsertti pääteltassa, mutta loppui onneksi 11:ltä. Tänään tämä täti lähtee mökää karkuun Aspö-nimisellä paatilla kohti Utötä, jonne isot purjelaivatkin suuntasivat sunnuntaina. Vasta siellä ne näyttivät parasta itseään purjeet tuulta pullollaan kilpailuosuuden alkaessa. Skannasin näkymästä lehtikuvan, kun ei muuta ollut tarjolla maakravulle. Ensi viikolla tarjoilen omia tuoreita kuvia ulkomereltä.

Junichiro Tanizaki, Varjojen ylistys

Japani-harrastus jatkuu. Iltalukemisena on viimeksi ollut TanizakinVarjojen ylistys (1933). Se on esseekokoelma, josta ei löydy otsikoita. Pelkkä tyhjä rivi erottaa aiheet toisistaan. Suomentajan se sai Jyrki Siukosesta vasta niinkin myöhään kuin 1997. Käännöksen ytimekäs takakansiteksti kannattaa lukea, sillä se osuu suppean ja kapeaksi sidotun teoksen ytimiin. Minua esseissä viehätti Tanizakin pinttynyt japanilaisuus ja sen puolustus. Hän ohjaa tällaisenkin tollon länsimaalaisen tajuamaan pikkuisen lisää Japanissa nähdystä estetiikasta ja sen taustoista. Monen vuosikymmenen takaa tuntuu yhä tuska hämärän väistymisestä, kun Japania ruvettiin ylen määrin valaisemaan sähkövaloin. Enpä ole ennen miettinyt varjojen ihanuuttaa.

Hämärältä näyttää

Pari kolme iltaa sitten ulvahti makuuhuoneeni ikkunan alla ambulanssi sillä lailla tutusti, että tiesin jonkun taas pulikoivan joessa ja tarvitsevan apua. Hyppäsin ylös sängystä ja painelin Canon Ixus kourassa parvekkeelle katsomaan, kuinka monta hälytysajoneuvoa tällä kertaa on saapunut hädänalaista onkimaan. Ei tullut kuutta eikä kahdeksaa, niin kuin joskus on ihmeekseni ilmaantunut. Siihen määrään tosin lasken jo poliisiautotkin. Tällä kertaa hätä ei ollut suuren suuri, koska autot häipyivät lähes saman tien. Ettei vain joku olisi piloillaan soittanut niitä paikalle.

Se, mikä sai minut liittämään suttuisen kuvan tälle sivulle, selittyy kamerapohdiskeluilla. Kuvaaminen hiukankaan hämärissä oloissa ylittää näet muuten niin mainion Ixukseni suorituskyvyn. Yllä olevan kuvan ottohetkellä iltavaloa oli mielestäni vielä melkoisesti, mutta kameralle se ei riittänyt. Yritti raukka salamalla pelastaa tilanteen, mutta turhaan. Niinpä mielessä kytee ajatus oikeasta järjestelmäkamerasta. Tiedän jo, että hyvän saisi ostamalla Nikon D90 -merkkisen digijärkkärin. Hyvässä lykyssä olen sellaisen omistaja, kun syyskuuhun päästään ja alkavat tutustumiset uuteen asuinympäristöön. Ennen pitkää hankin myös tarkkaa kuvaa tallentavan videokameran, jotta saan kaikin puolin kelvollista matskua tuleviin, yhä kunnianhimoisempiin leffoihini...

Laivat lähtivät

Iltapäivä kului satamassa ja joen alajuoksulla, kun piti hyvästellä Tall Ships' Races -tapahtuman laivat. Hauskaa katseltavaa ja kuunneltavaa piisasi, kun miehistöt hoilasivat rivissä laivansa laidalla, soittivat torvia - yksi skottilaivan seilori säkkipilliä (!) -, kumisuttivat tyhjiä muovikanistereita, vilkuttivat ja ottivat kuvia niin kuin myös me rannalla ruikuttaneet. 

Uljainta nähtävää oli seurata, miten kaikkein suurimmat paatit avustettiin irti laiturista. Hinaajia oli kaksikin yhtaikaa työssä: toinen veti, toinen puski takaa. Hyvin rauhallisesti homma näytti sujuvan, kun tuulikaan ei haitannut. Pari tuntia siinä vierähti, ennen kuin rannat tyhjenivät laivoista. Alehinnoilla houkuttelevia myyntikojuja oli vielä pystyssä useita kellon viisareiden ohittaessa kolmen. Silloin yhdessä muinaisen luokkakaverini kanssa näimme parhaaksi kopsutella joen läntistä rantaa kotiani kohti. Ei jaksanut kävelykumppani enää piipahtaa sisällä, vaan lähti saman tien ajamaan omaan kotiinsa. Tuli näet nautituksi melkoisen tuhti annos aurinkoista meri-ilmaa, minkä kyllä punoittavasta naamastakin huomaa. 

 

Tätä kirjoittaessani jotkut laivoista lienevät jo nostaneet purjeensa ulkomerelle ehdittyään. Vinhassa tuulessa niiden kelpaa kiittää kohti seuraavaa etappia, Liettuan Klaipedaa.

Laiturifestaria valmistellaan

Kesätapahtumia piisaa: iso purjelaivatapahtuma on yhä meneillään, kun jo uutta valmistellaan. Down by the Laituri -festarin päätelttaa pystytetään paraikaa. Jokunen rannalla roikkuja tuntuu jo myös harjoittelevan festarimeininkiä kaljapullot kourassa.

Ensi tiistaina alkaa raikua rokki ihan nenäni edessä. Purjelaivat kiitävät silloin kaukana merellä. Karkuun lähden minäkin laivalla kauas Utöhön, ettei tarvitse kärsiä samaa kuin viime kesänä. Silloin päätapahtumayönä varsinaisen konsertin jatkona jytkyivät teknobileet aamuneljään Auransillan kainalossa, eivätkä mitkään korvatulpat torjuneet hermoja raastavaa jumputusta. Valvoa sai ihan yllättäen ja pyytämättä, vaikka ennakkotiedot olivat lupailleet rannan asukkaille yörauhan. Nyt luulisi viiden tunnin laivamatkan riittävän kakofonian karkottamiseen ja rauhallisten yöunien takaamiseen.

Merimiehet airoissa

Ennen kymmentä rannasta alkoi kuulua ääniä, joita piti oikein ruveta tarkkailemaan. Sain tietää, että tämä perjantai on Tall Ships' Races -tapahtumassa merimiesten urheilupäivä. Ensimmäisessä lajissa, kirkkovenesoudussa, kuulemma kilpailee 28 joukkuetta. Jokikinen osoittautui mestariksi airojen kalistelussa. Kisojen kerrottiin jatkuvan urheilupuistossa jalkapalloilulla, tikanheitolla ja muulla ilostelulla. Pahaksi onneksi vain soudut ehtivät lähes loppuun, ennen kuin taivas alkoi antaa tuutin täydeltä vettä. Soutujenkin viimeistä paria katseli enää kourallinen rantayleisöä. Muut olivat jo kipaisseet suojaan sateelta. Kuinkahan moni jaksaa osallistua kisapäivän päätökseen Varvintorilla klo 18:sta alkaen? 

 

Puhelinmullistus

Lankapuhelinta ei enää ole, voi surku! Niinpä on totuttautuminen pelkän kännykän käyttäjäksi, tosin Skypen ohessa. Pari päivää sitten ostin vanhaan kännypalvelijaani uuden akun, 30 euroa (!), ja kuvittelin, että sillä pärjään hamaan tulevaisuuteen. Vielä mitä. Eilen löysin taskustani mustan suikaleen, ihan roskan näköisen ja heitin sen pois. Sitä ei olisi pitänyt tehdä, koska tuota pikaa huomasin, että kännykkäni sivusta puuttuu kaistale suojausta. Kolosta pilkottaa herkän näköisiä osia, jotka korjaamossa käynnin jälkeen tiedän joksikin infrapunan kanssa tekemisissä oleviksi valoiksi tai muiksi sellaisiksi. Ne palvelevat liitettäessä kännykkää tietokoneeseen eivätkä tykkää likaantumisesta. Uusi suojakaistale maksaisi vähintään 35 euroa. Enpä taida ostaa, sillä sain jo infrapunan peittoon mustalla teipillä. Tietokoneyhteyskin hoitui, kun sitä justiinsa testasin ja päivitin osoite- ym. tiedot tietokoneen muistiin. Raskaasti huokaisten marssin korjaamokäynnin jälkeen Veikon Koneeseen ja ostin uuden, hemaisevan pinkin kännykän. Se on sitä kaliiberia, että toimisi vaikka Japanissa; maksoi kuitenkin vain alle 180 euroa. Nyt minulla sitten on kaksi kännykkää: vanha varalla, uusi totuteltavana. Riittää tässä mummulla illaksi askareita...

Isoja ja pieniä botskeja

Jokiranta on taas tapahtumia täynnä. Tällä kertaa en ole aitiopaikalla, koska sekä sillat että joen mataluus estävät laivoja edes yrittämästä näin keskelle kaupunkia. Niinpä sataman seutu ja kummatkin rannat siitä ylävirtaan Martinsillalle asti on varattu Tall Ships' Races -tapahtumalle ja lisäksi sen seitsemän sortin markkinayrittäjälle. Piipahdin vilkaisemassa meininkiä, joka pikku hiljaa on saamassa vauhtia, kun laivoja lipuu yksi toisensa jälkeen niille varattuun paikkaan. Onnistuin saamaan videokuvaakin muutaman ison paatin saapumisesta ja siitä, kuinka hinaaja opasti ja avusti tulijoita. Aineisto tulee hyvään käyttöön, kunhan ennätän tarttua Aurajoki-bluesini editointiin.

Jo on tämäkin huvi

Näinä päivinä, kun istun korjailemassa toisen tekstiä, kelpaa huviksi näköjään lyhytkin irtoaminen kynän varresta. Äsken tuntui nääs suorastaan hauskalta silittää lakanoita, jotka yhä olisi ollut helppo unohtaa koppaansa. Mutta tänään nappasi. Nyt huushollissa tuoksuu puhtaalta juuri siten, kuin vastasilitetyn pyykin jäljiltä kuuluu tuoksua.

Päivän varsinaista urakkaa on vielä kymmenen sivua jäljellä. Kun ne on käyty läpi, voin taas ottaa lokoisasti.

Jokiranta kaunistuu

Pilvistä maanantaita valaisen viime lauantaisin kuvin, jotka otin hämmästyneenä upeasta muutoksesta talorähjissä. Remontti on valmistautumaisillaan kirjastokorttelin siinä nurkassa, jossa pitkään jökötti muun muassa kiistojen sekä uusittujen myynti- ja ostotarjousten kuuluisaksi tekemä rakennus. Muistaakseni talon sai omistukseensa lopulta arkkitehti Benito Casagrande tai jokin hänen kokoamansa rahoitusryhmittymä. Casagrande on jo ollut pelastamassa rannan muitakin historiallisia arvorakennuksia kuten Ingmanin talon. Ei siis mikään turha turkulainen tämä Italiasta Aurajoen rannoille kotiutuneen suvun vesa.

Melkoinen urakka

Vielä pääsi entinen ammatti muistuttamaan itsestään, kun kasvatustieteen tohtorin tutkintoa havitteleva otti yhteyttä. Hän kaipasi väitöskirjana julkisesti tarkastettavaksi laatimalleen tutkimusraportin käsikirjoitukselle kielenhuoltoa. Kontrahti syntyi, joten nyt istun ja palan, kunnes viimeinenkin sivu on saanut laitoihinsa ja vähän muuallekin korjausehdotuksiani. Laskeskelen, että viimeistään ensi torstai-iltana olen vetänyt viimeisen kriipuni papereihin, kun etenen 40 sivun päivätahtia.

Luulenpa, että minulle ei enää toiste siunaannu tällaista urakkaa. Väistän vastedes kaikenlaiset työtarjoukset. Mutta nyt ei auta muu kuin hoitaa homma, kun kerran siihen ryhdyin.

Väsyessä muuten yhtä ja toista saattaa jäädä huomaamatta kuten oheisella sivulla, josta skannasin kuvan. Siitä löysin pelkästään kuvaa vilkaisemalla oitis yhden kohdan, joka olisi kaivannut merkintää pois jääneestä sanavälistä. Löytänetkö kyseisen paikan? Käsikirjoitukseen lisämerkintä tuli jo kirjatuksi.

Art Cafee pysäytti toviksi

Tänään jokirannassa liikuskelee leppoisan oloista väkeä. Aurinko hidastaa tahtia ja lisää paistetta ihmisiinkin. Niinpä otin ja lähdin toviksi ihmisten sekaan pikku seteli taskussa. Sillä sain makoisan cappucinon taiten tarjoiltuna. Samoja nautintoja näyttivät itseensä imeneen lähipöydässä istuskelleet ja kielestä päätelleen ulkomaan elävää viihdyttäneet täkäläiset. Huomenna kerron, miksi ehdin ulos vain hetkeksi ja palasin saman tien työpöytäni ääreen.

Eugen Herrigel, Zen ja jousella ampumisen taito

Äsken sain luetuksi kirjan, joka pienestä, 73 sivun koostaan huolimatta käsittelee minulle käsittämättömän syvällisiä ajatuksia. Vaikka Eugen Herrigelin kirjan - kuvat kansista näkyvät ohessa - ja minun välilleni jäi kuilu, tuntuu kuin silti olisin saanut aavistuksen perimmäisestä itsensä hallitsemisesta. Paradoksaalisesti se edellyttää itsensä unohtamisen vaikean läksyn oppimista. Kuinka käsittämätöntä onkaan, että mestaruuteen pyrkivä joutuu Zenin hengessä toteutuvilla taiteenaloilla harjoittelemaan vuosikausia määrämuotoja ja toistamaan niitä rituaalitanssin tapaan. Kirjassa keskitytään jousen ja nuolen sekä miekan käsittelyyn. Kaikki ne kysyvät ylen määrin kärsivällisyyttä. Ennen pitkää ehkä päästään tilanteeseen, jossa 'se' laukaisee nuolen. Silloin mestari, opettaja, kumartaa syvään ja toteaa:"Tällä kertaa te pysähdyitte vapaana ja ilman tarkoitusta täydessä virityksessä. Siksi laukaisu irtosi teistä kuin kypsä hedelmä. Ja nyt jatkakaa harjoitusta niin kuin mitään ei olisi tapahtunut." (s. 51)

Vaikka 'se' laukaisisi silloin tällöin nuolen niin, että mestari saa aiheen kumartaa, ampujaoppilas on vielä kaukana lopullisesta päämäärästä, universaalista totuudesta. "Totuus on läsnä mestarin hengen vapaassa liikkuvuudessa ja se on hänen perimmäinen ja nimetön olemuksensa, joka tulee häntä vastaan siinä mistä käytetään sanaa 'se'. Mutta huolimatta valtavasta kurista, johon hän on kärsivällisesti alistunut ja nöyrästi alistunut, hän ei suinkaan vielä ole siinä määrin Zenin läpitunkema, että se tukisi häntä jokikisessä elämäntilanteessa, niin että hänen elämänsä olisi vain hyviä hetkiä. Näin on siitä syystä, että korkein vapaus ei vielä ole hänelle ehdoton välttämättömyys." (s. 72) Siihen pääseminen edellyttää uutta lähtöä taiteettoman taiteen tielle. Vääjäämättä ihminen muuttuu tällaisella matkalla - ja vapautuu kuolemanpelosta. Tuntuu oudolta, suorastaan isottelevalta, edes kuvitella, että voisin oppia käsittelemään kameraa kuin Zen-mestari jousta ja nuolta. Silti kai voin pyrkiä näkemään toisin ja ehkä vähin erin tavoittamaan kuviin sellaista, mikä ei niihin tarttuisi, jos jatkaisin ihan nykyiseen malliin.

Hurmaavat naiset joessa

Paluumatkalla Luvian saaresta tuli poiketuksi Raumalla. Sen vanhassa kaupungissa nautitun lounaan jälkeen kelpasi jaloitella verkkaisesti puutalojen reunustamia katuja. Joen tai paremminkin kanavan partaalle osujaa ilahduttaa teos, josta nappasin kuvan ylle. Mikä lie hiisi siinä tavoittelee uimasilleen uskaltautuneita naisia. Ihanaa, ei yhtään kamalaa... Vai kuinka?

Urbaania avaruutta

Eilen irtosin jokirannasta kuuden ajokilometrin päähän Lausteelle. Se on muutaman tuhannen asukkaan lähiö, jota ympäriöivät upeat ulkoiluunkin sopivat maastot. Ennen näkemätön apilaketo löytyi siirtomaalla muotoillulta kentältä, joka palvelee ensisijaisesti frisbeegolfin pelaajia. Kukkameren ihanuus ei kovin hyvin välity pokkarikameralla otetussa kuvassa kuten ei - onneksi - myöskään se, että sain heinänuhan oireita. Apiloiden lisäksi ihanasti tuoksui sellainen vasta Turun puolessa näkemäni kasvi kuin valkomesikkä. Kasvikirjan mukaan sekä valko- että keltaisena kukkiva rohtomesikkä ovat tulokaslajeja. Ne ovat pikku hiljaa levittäneet siemeniään laivalastien kylkiäisenä. Rohtomesikkää tavataan kuulemma myös sisämaasta.

Viisi sisarusta

Viime tiistaina näin Kangasalla kesäteatteriesityksen, jota en hevin unohda. Aulis Aarnio, arvostettu oikeusoppinut ja professori, on eläkeläisenä kirjoittanut Ramppi-teatterille monta oivaa näytelmää. Niiden aiheet ovat löytyneet oman kunnan tapahtumista ja ihmisistä. Tänä kesänä on nähty kuvia Ilmonin perheestä maailmansotien välisenä aikana. Sen tunnetuin ja kaiketi traagisin jäsen oli taidemaalari Einar Ilmoni. Häntä esittää Jorma Pyykkönen, joka alakuvassa näyttää maalausta taidesalongin pitäjää Arvid Lydeckeniä näytelleelle Aulis Aarniolle. Pihakuvassa kykkii entinen kansanedustaja Pentti Lahti-Nuuttila, jonka esittämä saarnamies ja kirjojen kaupustelija Arne Ilmoni suorastaan vavahdutti. Sen hän teki jo Einar Ilmoniin keskittyneessä muutaman vuoden takaisessa Haaveiden talo -näytelmässä. Penalla on ollut loisteliaisiin roolisuorituksiinsa apua siitä, että hän on tuntenut Arne Ilmonin. Tämä näet kuoli vasta 1960, viimeisenä sisaruksista.

Kaikki Ilmonin perheen lapset palasivat ennen pitkää takaisin vanhempiensa kaoottiseen kotiin Kangasalan kirkonkylään Ukkijärven tuntumaan, eikä kukaan heistä perustanut omaa perhettä. Hämmentävää avuttomuutta arkisissa askareissa osoittivat sekä äiti että tyttäret. Koko joukko kipuili tyrannina perhettään tyyränneen lääkäri-isän vallassa. Vaikka armoton köyhyys lopulta oli suistaa joukon nälkäkuolemaan, mitään ulkopuolista apua ei arvostaan tietoinen perhe halunnut. Eikä Einar suostunut myymään taulujaan, koska ne olivat kuin hänen omia lapsiaan! Kauneuden kaipuusta tuli näille sisaruksille tie tuhoon - ja aihe katsojia järkyttäneeseen näytelmään vuosikymmeniä myöhemmin.

Aulikki Oksanen, Pushkinin hevonen

Jälkikaikuna Venäjän-matkalta kuuluu vielä hevosen kavioiden kopse Aulikki Oksasen sanoin ja piirroksin tarjoilemana. Oheiset kuvat skannasin hänen laulurunoiksi määrittelemiensä runojen kokoelmasta vuodelta 2007. Monet niistä lienevätkin tuttuja sävellettyinä. Minua ne puhuttelevat sekä hiljaa että ääneen luettuina. Ensi kosketuksen niihin sain kuulijana Pushkinin kotitilalla Mihailovskojessa lähellä Pihkovaa. Suosittelen pikku teosta lämpimästi muillekin. Sen viimeinen osasto on saman niminen kuin koko kirja. Kopioin tähän pari säkeistöä kuusisäkeistöisestä runosta nimeltä Kaunis kylmä (78):

1 Mihailovskoje, minne tsaari/ karkoitti Pushkinin,/ oli kylmä. Niin kaunis kylmä,/ että palelen vieläkin./ Yön kätkössä nukkui tsaari/ ja vallankumous./ Oli jäänyt vain taivaankaari/ ja Pushkinin runous.

2 Koko seutua saartoi jokin/ ajaton raukeus./ Oli kylmä. Niin kaunis kylmä/ kuin jäätynyt kaipaus./ Maan varjossa vuosisadat/ kuin metsät taipuivat,/ ja tiettömät taivaanrajat/ yön sineksi vaipuivat.

Ja sittenkin vielä myös viimeinen säkeistö:

6 Mihailovskoje, kauemmaksi/ en tahdo vaeltaa./ On kylmä. Niin kaunis kylmä,/ että vieläkin paleltaa./ Pian lumous voisi viedä/ yön kätköön minutkin,/ ja uniisi voisin jäädä/ kuin mustikka huurteisin.

Liikettä parvekkeella

Eilen parvekkeella oli havaittavissa yllättävää liikehdintää. Lähietäisyydeltä lepatus kukissa osoittautui nokkosperhoseksi. Se oli niin keskittynyt keräämään mettä samettiruusuista, että ehdin hakea kemeran ja etsiä passelia kuvakulmaa. Perhonen se vain lehahteli kukasta kukkaan, kunnes pyrähti ikkunapellille ja siitä ties minne. Että tämmöisiäkin näytöksiä jokirannassa esitetään...

Vesillä Hämeessä

Muutama päivä entisillä asuinsijoilla Kangasalla ja ystävän luona Tampereen Teiskossa tekivät taas järvinäkymät eläviksi. Jonkin verran sade haittasi etenkin ensimmäistä iltaa, jolloin katseltiin Ramppi-teatterin uljasta kesäuutuutta nimeltä Viisi sisarusta. Siitä tuonnempana lisää. Mutta Teiskossa elettiin sade- ja myrskypäivä sisäelämää. Sitä edelsi tyynen auvoinen ilta, kuten kai usein ennen myrskyä. Onneksi silloin sain talteen useita herkkiä kuvia Paarlahden vedenvälkkeestä ilta-auringossa, kuten alkukuva näyttää.

Eilen illalla pysähdyin uudestaan Kangasalle seuraamaan vielä melontakisoja, koska kaksi tyttärentytärtä raapii niissä tosissaan vettä. Sisarukset kisasivat ensi kertaa myös kaksikkona ja selviytyivät kolmansiksi kahdeksasta parista. Muistoja, muistoja tulvi mieleen ajoilta, jolloin hääräsin vakituisesti melontojen huoltojoukoissa ja jännitin omien lasten suorituksia.

Maanantaimoka

Aamuvirkkuna askartelin itseni valmiiksi kuntosalille varhain. Tosin tänään tassuttelin kasseineni ja pusseineni kohti salia vasta kahdeksan paikkeilla, puolisen tuntia tavallista myöhemmin. Mutta kuinkas sitten kävikään? Hiljaista rapussa, ovet lukossa, kunnes hissistä ilmestyi toinenkin varhainen yrittäjä kolkuttelemaan suotta uksen taakse. Hetken äimistelyn jälkeen rupesimme yksissä tuumin hakemaan osviitaksi tilanteeseen jonkinlaista lippua tai lappua. Vasta ulkoportin pielestä selvisi, että KESÄMAANANTAISIN ovet avataan 9:ltä, muina arkiaamuina klo 6.30. Viikonloppuisin noudatetaan eri aikataulua. Enpä ollut huomannut, kuten ei se toinenkaan. Mikäs minun oli tullessa aikaa kuluttamaan kotiin parin korttelin päähän. Toinen yrittäjä luopui leikistä tämän aamun osalta.

Vielä parikymmentä minuuttia, niin lähden uudestaan, koska jo eilen suunnittelin soututestiä: katson kuinka paljon kaloreita kuluu kymmenen minuutin kiskomisessa. Perjantailta sain sellaisen uskomattoman lukeman, jonka mukaan viidessä minuutissa olisi kulunut yli 500 kilokaloria. Jos niin on, ei muuta kuin soutulaitteeseen hikoilemaan kaikki painonpudottajat! 

Hoh-hoijaa! Palasin justiinsa salilta ja myönnän nöyrästi erehtyneeni, totta kai. Nuo 500 - 600 kilokaloria kuluvat tunnissa, jos niin kauan jaksaa huhkia. Minä en taaskaan jaksanut viittä minuuttia enempää. Olisi mentävä heti alkajaisiksi soutamaan, niin puhtia voisi vielä löytyä. Mutta urakan päätteeksi sitä ei enää ollut. Muuten: kaloreita kuluu tietysti sitä runsaammin, mitä enemmän käyttää voimaa. Vastuksen asetan numero kolmosen tai nelosen kohdalle.

Loppuviikon soutelen ihan oikeaa puuvenettä Teiskon Paarlahdessa. Kun palaan Pirkanmaalta jokirantaan, ilmestyy tapahtumasta oitis jokin merkki kuvineen ja terveisineen tällekin foorumille.

Koroisten kulmalta

Muinaisen piispanistuimen tuntumassa Aurajoen rannassa seisovat edelleen sijoillaan piispantilan maita hoitaneen lampuodin rakennukset. Mutta pari vuosisataa paikkaa asuttaneen suvun jäseniä ei enää löydy pihapiiristä. Navetan ikkunoissa tosin paistavat yhä kyltit, joista näkyy, että puutarhanhoito on ollut maanvuokraajien leipäpuuna Koroisissa. Sittemmin yritys on kasvanut suuriin mittoihin, kun se siirtyi kappaleen matkaa Liedon puolelle ja samalla uudistui. Kotinsakin perhe vei muualle. Vanhat rakennukset ovat arvokas suojelukohde - ilman että kukaan pitäisi niistä huolta! Tilanne surettaa entisiä, pitkäaikaisia asukkaita. Jokin yhteisö pitää paikalla nyt kahvilaa. Tallissa toimii kirppari.

Minun tietooni kyseinen suku ja sen myötä kaunis, mutta rappioitumaan jätetty tila tulivat tutuiksi jokirannan asuntoni myynnin yhteydessä. Puutarhayrittäjät näet olivat kuulleet muuttoaikeistani, ottivat yhteyttä ja sitä rataa. Maaliskuun alussa tehtiin kaupat. Viime yönä näin unta heistä ja heidän puutarhoistaan, aamulla pyöräilin katsastamaan paikan. Kas, kas: on pian elokuun alku, jolloin viimeistään on määrä taas tavata ja ruveta hoitamaan asuntohommaa loppuun. Unet ovat ihmeellisiä viestintuojia, totta tosiaan!

J. M. G Le Cle´zio, Harhaileva tähti

Hetki sitten luin loppuun viime vuoden Nobel-voittajan romaanin, jonka kansista skannasin kuvat oheen. Lukukokemus vaatisi kypsyttelyä, koska kirja vie vaikeisiin maailmoihin. Yritän silti sanoa niistä jotakin näin minun kannaltani tuoreeltaan.

Kirjassa esitetty todellisuus alkaa 1943 Etelä-Ranskasta Saint Martinin alueelta, jonne Esther-tyttösen, ranskalaiselta nimeltään Helenin, perhe on muiden juutalaisten tavoin pakotettu siirtymään. Isä toimii vastarintaliikkeessä. Eletään kauhean odotuksen vallassa. Paha toteutuu, kun italialaiset lähtevät ja heidän jälkeensä alueelle työntyy saksalaisia. Juutalaiset lähtevät vaivalloisesti vaeltamaan vuorten yli kohti Italiaa. Suurena toiveena on päästä meritse Luvattuun maahan.

Nuoren tytön sisäisen maailman näyt ja vuorille kadonneen isän loputon odotus saavat värisyttävän kuvauksen. Lukija huomaa kuin kulkevansa Estherin matkassa ja istuvansa vuoren rinteellä katse tarkkaamassa avaran maiseman jokaista liikahdusta. Äiti-Elizabethin kanssa Esther selviää hengissä toisin kuin iso joukko muita pakolaisia. Ennen pitkää he päätyvät Pariisin kautta takaisin Välimeren rantaan ja sieltä tuskien taival jatkuu Ertzraeliin, Eretzaeliin... Ihmisiä tulee lähelle ja häviää taas niin kuin kaivattu isä. Neidoksi varttuneen Estherin yksinäisyys ja vapauden kaipuu tempaavat hänet ajoittain karkailemaan, jos pienikin rako tarjoutuu. Ymmärrän, miksi kirjailija on omistanut teoksensa vangituille lapsille.

Teos jakautuu numeroimattomiin osiin (nimissä merkkejä, joita en saa näkyville): 1 Helene 2 Esther 3 Nezma 4 Auringonlapset 5 Elizabeth.

Osien väliä voi olla vuosia, jopa vuosikymmeniä. Ensimmäinen jakso keskittyy elämään ranskalaisena, toinen vie tytön tutustumaan juutalaisuutensa. Hän jakaa pakolaisuuden juutalaisena juutalaisten joukossa. Kolmas osa näyttää, kuinka juutalaistyttö kohtaa palestiinalaisen ikätoverinsa pölyisellä tiellä ja kumpikin kirjoittaa toisen vihkoon nimensä. Esther kulkee kohti kauan kaivattua Luvattua maata, josta Nezma muiden palestiinalaisten kanssa on ajettu pois. Tarkastelu siirtyy palestiinalaispakolaisten kiirastulimaisiin kärsimyksiin äärimmäisen kurjalla pakolaisleirillä. Sieltä Nezma kuitenkin selviää mies turvanaan. He pelastavat mukaansa orvon tyttövauvan. Neljännessä osassa syntyy ja varttuu Estherin poika Kanadassa, viidennessä osassa Eshter palaa kesällä 1982 Nizzaan äitinsä luokse. Tämä kuolee. Esther kiertää vuoripolkuja, joita pitkin paettiin saksalaisia 1944. Hän löytää paikan, missä saksalaiset ampuivat isän tovereineen sekä näiden suojaamat pakolaiset. Kehä sulkeutuu. Esther palaa Kanadaan miehensä ja poikansa kanssa.

Näin lopuksi osaan sanoa enää vain sen, että teos häkellyttää hiljaisella voimallaan. Se iskee tajuntaan lyhyin, kirkkain päälausein. Tuntuu kuin ne dokumentoisivat ikiaikaista ihmisten kärsimystietä Lähi-Idän alueella.

Jokiristeilyllä

Eilen pälkähti päähän lähteä pariksi tunniksi jokiristeilylle, kun vielä voin hypätä laivaan melkein asuintaloni kohdalta. Samaan paikkaan matkalaiset myös palautettiin. Pikku reissulta tallentui taas lisää kuvasatoa hissuksiin tekeillä olevaan Aurajoki-bluesiin. Yhdestä videonpätkästä tein oheisen stillkuvan. Näkyvissä olevat sillat ovat muuten niin matalia, että vesibussin näköalakannella piti kummarrella, ettei olisi kalauttanut nuppiaan sillan rakenteisiin.

Näytös jokirannassa

Onkohan niin, että nyt olen nähnyt jokseenkin kaiken, mitä parvekkeeltani voi eteen avautua? Eilen iltapäivällä naisen huudahtelu juoksutti minut katsomaan, mistä on kyse: valaisinpylvään juurella makasi alaston, pullea täti, jonka haarovälissä vispasi vieressä pötköttäneen miehen käsi! Yksinäinen, lähes täysi viinapullo nökötti jokeen johtavien portaiden ylätasanteella. Näkymä hämäsi niin, etten edes kameraa ruvennut etsimään. Jätin koko näytöksen katsomisen sikseen ja palasin sisälle. Mutta melko pian rannasta kuului uudestaan niin kovaa huutoa, että ryntäsin takaisin parvekkeelle. Silloin pari oli lopettanut puuhansa puitten katveessa ja siirtynyt hiukan satamaan päin. Miehiä istui kiviportailla, nainen messusi nakuna heidän edessään. Ja vastarannan jokilaivoissa juomiaan naukkailevat seurasivat minun laillani tapahtumia. Joku oli ottanut asiakseen soittaa paikalle poliisit, koska mustamaija ilmestyi paikalle. En seurannut, ketkä kaikki otettiin maijan kyytiin. Yhden miehen näin lähtevän kävelemään poispäin, kun nuori, salskea poliisisetä vielä keräili naisen vaateriepuja rannasta ja nakkasi ne maijan ovesta sisään. Siihen päättyi naisen herkkuhetki. Auto häipyi rannasta ja vei ainakin pääosan esittäjän mukanaan. Minä tajusin vasta aamulla ottaa kuvan tapahtumien näyttämöstä.

 

Olin muuten jo aamupäivällä kuullut pariskunnan kovaäänistä seurustelua ja nähnyt miehen painelevan kohti Auransiltaa nainen perässään. Halailuakin oli havaittavissa. Iltapäivällä pari oli sitten saanut seurakseen muutaman ukon, kaikki melkoisessa tuiskeessa. Välillä oli kaiketi piipahdettu läheisessä Alkossa, koska pullossa tai pulloissa yhä loiski tulista juomaa, vaikka paljon oli ehditty nauttiakin vaikutuksista päätellen.

Tokko mitään vastaavaa näen Liedossa... Rauhaa ja rakkautta vaan kaikille!

Ulkoruokinnassa

Näillä säillä paras ruokapaikka on jokin muu kuin oma huusholli. Sitä paitsi viimeviikkoinen puisto-piknik havahdutti huomaamaan sataman seudun monet hauskuudet. Yksi niistä on päivänselvästi Forum Marinum ja sen ravintola. Niinpä älläsin hyvän ystävän tarjoamaan siellä lounaan. Pikkuisen teki tiukkaa, kun yritimme mahtua johonkin varjoisaan ulkopöytään. Lopulta paikka löytyi. Näkymissä ei ollut valittamista, vaikka tuloväylän koristetuijat olivat päässeet kuihtumaan. Muuta katseltavaa riitti ihan tarpeeksi, samoin makoisaa ruokaa. Helppo reissu, kun vielä leppeä tuuli vilvoitti meitä helteessä kärvisteleviä.