Unohduksista löytynyt

Turun taidemuseossa on vielä jonkin aikaa esillä Dora Wahlroosin (1870 - 1947) teoksia. Turusta kokoelma siirtyy Hämeenlinnan taidemuseoon. Pitkään unohduksissa olleesta lounaissuomalaisesta lahjakkuudesta, Axel Gallenin pikkuserkusta, on vastikään ilmestynyt myös taiteilijaelämäkerta. Muiden aikansa merkittävien taiteilijoiden tapaan Dora Wahlroos opiskeli useaan otteeseen Pariisissa, sittemmin myös Italiassa ja Saksassa. Pohjatietojen ja -taitojen hankkimisen hän aloitti 16-vuotiaana Turun piirustuskoulussa ja Ahvenanmaalla Önningebyn taiteilijayhteisössä. Ensimmäiseen opiskelukauteen 1895 Pariisissa ajoittuu kihlaus Emil Wikströmin kanssa. Lupaus avioliitosta jäi kuitenkin toteutumatta. Toinen nainen vei tai sai Emilin - Dora jäi naimattomaksi. Pettymyksen jäljet näkyvät hänen ajankohdan teoksissaan, kaipuuta ilmentävissä omakuvissa.

Turun taidemuseon esittelytekstit vahvistavat katsojan havainnot siitä, että 1900-luvun alkuvuosina Doran taiteellinen kehitys koki jonkinlaisen pysähdyksen, ja hänen oli vaikea uudistaa ilmaisuaan. Muotokuvamaalauksesta - yllä esillä muutama näyte - oli muodostunut hänelle taloudellinen välttämättömyys. Niitä maalaamalla hän pystyi elättämään paitsi itsensä myös kaksi sisartaan. Muotokuvaus oli niin vahvasti sidoksissa perinteisiin esittämisen konventioihin, etteivät ne jättäneet tilaa kokeiluille. Taiteilija ei ilmeisestikään voinut muotokuvissa toteuttaa mottoaan:"Sen osaa, minkä tahtoo."

Turun taidemuseon sivuilla mainitaan vielä, että vaikka "Wahlroos oli tuottelias, monipuolinen ja ilmeisen kyvykäs taiteilija, hän ei kuitenkaan saanut eläessään juurikaan tunnustusta. Turussa häntä arvostettiin ja tunnettiin paremmin kuin pääkaupunkiseudulla. -- Laajempi, maanlaajuinen kiinnostus Dora Wahlroosiin taiteeseen on herännyt vasta taiteilijan viimeisinä elinvuosina ja kuoleman jälkeen."

Mieleni minunki tekevi

Kalevalan-päivän kunniaksi kaivoin Akseli Gallen-Kallelan kuvittaman nahkaselkäisen eepoksen hyllystä. Komeita aukeamia teos täynnä ensisivuista asti. Vuosia on vierähtänyt siitä, kun tosissani tartuin teokseen tai oikeastaan sen lyhennelmään. Isoja töitä oli näet tekeillä yhdeksäsluokkalaisten kanssa. Eivätkä tuotokset olleet turhia. Moniviikkoisen urakan huipennuksena ryhmät valmistelivat valitsemistaan runoista draamatulkintoja, sarjakuvia, kuunnelmia, sanamittelöitä, lehtijuttuja ja muita tekstejä. Nuoruus tulee niistäkin muistoista mieleen, vaikka kyseessä jo oli ammatinharjoitus. Oi sitä innoituksen paloa ja yrittämisen poltetta, joka silloisista koululaisista säteili! Ja taisi säteillä opettajastakin, jos uskallan moisen tunnustaa. Opettaessa oppii, kuten jo muinaiset roomalaiset vastaavan kokemuksensa tiivistivät. Tiedä sitten, ovatko muistamani oppilaat myöhemmin kysyttäessä valitelleet, kuinka koulu heiltäkin tappoi Kalevalan niin kuin kuulemma monilta edellisiltä oppilaspolvilta.

Kummajainen

Turun taidemuseossa on esillä vanhaa ja uutta. Oheinen teos - puhelimen kameralla vaivihkaa napattuna kuvana - edustaa modernia suuntausta 1900-luvun lopulla. Kolmiulotteisena se saa katsojan kiertämään itseään ja ihmettelemään, mitä mielessä alkaa liikkua. Jotenkin muisti yhdistää rykelmän historian koulukirjoista tuttuun Laokoon-ryhmään. Kurkistus Wikipediaan tarjoaa veistoksesta taustoineen mm. tällaista tietoa: Tarun mukaan Troijassa sodittaessa Laokoon varoitti kanssatroijalaisiaan kreikkalaisten lahjasta, puisesta hevosesta. Troijalaiset eivät kuitenkaan noudattaneet hänen neuvoaan, ja siitä vihastuneena Laokoon heitti hevosta keihäällä. Poseidon, joka tuki kreikkalaisia, lähetti merikäärmeitä kuristamaan Laokoonin ja hänen kaksi poikaansa. Laokoonin kuolema kuvataan monumentaalisessa veistoksessa "Laokoon ja hänen poikansa" (tekijöinä pidetään rhodoslaisia kuvanveistäjiä Hegesandros, Athenedoros ja Polydoros). Veistos tunnetaan yleisesti nimellä Laokoon-ryhmä. Suomalaisteoksessa käärmeiden asemesta luikertelevat nautaeläinten sarvet. Niitä kertyy kasapäin teurastamoihin. Siitäpä potkua taiteen tulkintoihin!

Katse Kaukoitään

Korean lukemalla tietämättömyys alkoi hälvetä, kiinnostus Kaukoitään kasvaa entisestään. Kolmesta "ovesta" kulkemalla sain tuntumaa tiikerin valtakuntaan - kohtaamatta ainuttakaan kissaeläintä. Maantieteelliset olosuhteet, valtiollis-poliittiset vaiheet ja antropologiset havainnot ovat pätevästi esillä kirjassa, jonka kannet skannasin oheen. Nyt on tulenpalava hinku jatkaa matkaa Japaniin, sitten vielä Kiinaan ja Intiaan. Jokaisesta löytyy oma, tuore teoksensa. Kun yhden kirjalainan palauttaa, saa käsiinsä seuraavan. Illalla jo hyppysissäni on Japani.

Uppoutumista

Eilen Turun taidemuseossa osuin kulkemaan ohi joukon, joka ei tuntunut näkevän tai kuulevan mitään ympäriltään. Joka iikka keskittyi piirtämiseen. Tämän aamun lehdestä selvisi, että kyseessä oli toinen Turun piirustusseuran ja Turun taidemuseon järjestämä Vieraskynä-päivä. Sen tarkoituksena on saada ihmiset piirtämään ja tuoda peruspiirtämistä esille. Tehtävä kuului näin: - Piirtäkää paperille neljän minuutin ajan. Sitten paperi siirtyy seuraavalle, joka jatkaa piirustusta ja siirtää paperin taas neljän minuutin jälkeen seuraavalle jne. Muita sääntöjä ei ole eikä tule. Paikalle ajoissa saapuneista kaikki halukkaat pääsivät rinkiin mukaan. Sattuma ratkaisi kohtaloni, sillä tietämättömänä koko tapahtumasta hiippailin suureen saliin vasta silloin, kun kynät jo suihkivat paperilla. Jäi heittäytymättä mukaan kuvien virtaan.

Leffasta lisää

Enpä eilen tiennyt, mitä näkisin, kun odottelin sisään pääsyä isossa joukossa. Menetty maa pitää otteessaan ja sävytti aamulla mm. lehden lukemista. Esko Valtaoja näet pohtii Turun Sanomien kolumnissaan sodan rappiota. Hän väittää, että maailmanlaajuisesti asiaa tarkastellen sota ja väkivalta ovat menneet pois muodista. "-- kaikista maailmansodista, kansanmurhista ja muista kauheuksista huolimatta viime vuosisata oli ehkä ihmiskunnan rauhanomaisin". Valtaoja perustelee väitettään mongolien historialla, jota en tässä siteeraa. Pitkän juttunsa päätteeksi hän kehottaa tarkkailemaan simpansseja, "jotka käyttäytyvät suunnilleen yhtä väkivaltaisesti kuin luonnontilaiset kansat. Simpanssilaumojen välinen järjetön aggressio, simpanssien sota, puhkeaa ilman mitään sen kummempaa syytä tai tarvetta. Riittää että lauma uskoo olevansa vahvempi kuin toinen ja saavansa jotain hyötyä - elintilaa ja banaaneja." Valtaoja kysyy, miten simpanssisodat voitaisiin ehkäistä. Hänen mukaansa olisi tehtävä selväksi, että pienemmän lauman kimppuun käyminen tulee kalliiksi ja että banaanit tulisi jakaa mahdollisimman tasan niin Bosniassa kuin kotoisilla Pentinkulmilla. Voittamattomien mongolienkin aggressiivisuus hiipui, kun Kiinan valloittanut Kublai-kaani sivistyi kungfutselaisia ihanteita vaalivaksi kelpo keisariksi. Sivistys, tuo Snellmanista asti suomalaisten päähän taottu kehityksen ja olemassaolon takuu, olisi siis aggression tuho. Coenin veljekset päätyvät Menetetyssä maassa näyttämään paremminkin sivistyksen tuhon. Vanha, väsynyt seriffi apulaisineen istuskelee kahvilassa lueskelemassa sanomalehteä eikä lähde liikkeelle, vaikka kuulee kauheita tapahtuneen lähialueella. Lainvartija ei enää jaksa toimia, aggressiiviset laumat ja yksinäiset yrittäjät riehuvat valtoimenaan, järjestynyt yhteiskunta on pelkkä kulissi. Hurja on myös se kohtaus, jossa seriffi käy moikkaamassa isäänsä kurjassa erakonmökissä aavikon pölytessä ympärillä. Isä istuu rampana pyörätuolissa. Hän oli kauan sitten saanut luodista pysyvän vamman. Miesten keskustelu on painokas, muttta en pysty muistamaan sitä tarkkaan. Samoin meni ohi odottamaton loppukohtaus, jossa seriffi istuu kotoisasti vaimonsa kanssa aamiaispöydässä ja kertoo unestaan. Hän sanoi jotakin hyvin merkittävää, mutta minä onneton kyttäsin puhelin viritettynä, saisinko vielä yhden komean kuvan laajasta maisemasta. Eihän sitä tullut, vaan tuli täysi hiljaisuus. Pitäisköhän mennä uudestaan katsomaan, miten lännenmiehet ampuvat tai oikeastaan apuivat maailmaa hajalle Coenien leffassa? Katsojalle paljastuu, että kyse on vuodesta 1980. Historiaa siis?

Menetetty maa

Coenin veljesten uusin elokuva tuli katsotuksi tänään alkuillasta. Karmea tarina ei jätä toiveikkuudelle sijaa. Leffan maailmassa paha jatkaa kulkuaan yksinäisen hullun tappajan hahmossa, "hyvät" tai aivan sivulliset tuhoutuvat kuin karja teurastajan käsittelyssä. Vanhat miehet lainvartijoina ja maajusseina eivät ymmärrä, mistä perimmältään on kyse, kun huumeita salakuljettaneet miehet tappavat toisiaan. Sota jatkuu rahalaukun jahtaamisena. Kuvassa näkyvän seriffin suuhun oli kirjoitettu paljon puhuvat sanat: - Joskus ajattelin, että vanhemmiten löydän Jumalan. En ole löytänyt. Tähän voisi lisätä, että helvetti löytyi.

Tarinaa seuraa niin jännittyneenä, että se tuntuu verenpaineen nousuna ja sydämen tykytyksenä. Alkupuolella jo avara erämaa kauhistuttaa hiljaisuudella. Mies - nimeltään Lwellyn! - kuin myöhäisten aikojen yksinäinen cowboy kuljeskelee etsien elonmerkkejä. Hän huomaa maassa veritippoja, kiikaroi ja näkee etäällä ontuvan suurikokoisen mustan koiran. Pahaenteistä. Löytyy ruumiita ja yksi puolikuollut, joka anelee vettä. Sitä ei ole. Mutta vielä löytyy etäämpää varjosta mies henkitoreissaan, hän kuolee vierellään musta rahasalkku. Cowboy kaappaa sen ja häipyy kotiinsa. MUTTA palaa yöllä tuomaan janoiselle vettä, vaikka tietää jo tuodessaan tekevänsä tyhmästi, sillä näiden kovisten maailmassa hyvää ei palkita hyvällä. Pian kuva leikkautuukin seuraamaan tapahtumia maantiellä, jossa satunnainen tien poskeen seisahtunut saa kalloonsa ammuksen karjantappokoneesta. Ja sitä rataa. Vanha seriffi jää tosin henkiin, mutta eipä juuri muita. Ei edes Lwellynin nuori vaimo, jonka repliikkeihin sisältyy painavaa sanottavaa, kunnes psykopaatti murhaa hänetkin. Elokuva loppuu täyteen hiljaisuuteen. Katsoja jää kuin iskun saaneena miettimään, mitä Coenin veljekset tulivat sanoneeksi Yhdysvalloista ja ehkä myös ahneutensa nuoriin tartuttavista miehistä yleisestikin. 

Google listaa leffasta muun muassa nämä faktat:

Alkuperäinen nimi: No Country for Old Men Alkuperämaa: Yhdysvallat 2007 Ohjaus: Ethan Coen, Joel Coen Käsikirjoitus: Joel Coen, Ethan Coen Pääosissa: Javier Bardem, Josh Brolin, Tommy Lee Jones, Woody Harrelson, Kelly Macdonald Ensi-ilta: 15.02.2008 K-15
Omaperäisten Coen-veljesten uusi elokuva pohjautuu Cormac McCarthyn romaaniin. Lakonisella huumorilla maustettu jännäri sai kahdeksan Oscar-ehdokkuutta, muun muassa parhaan elokuvan, ohjauksen ja sovitetun käsikirjoituksen kategorioissa. Psykopaattista tappajaa kylmäävästi esittävä Javier Bardem sai roolistaan parhaan miessivuosan Oscar-ehdokkuuden.

Hirveä ruokana

Muodonmuutoksia tulossa lisää, kun taannoin saatuja hirvenlihapakkauksia on taas yksi sulamassa ja odottamassa, mihin kuosiin se nyt asettuu ennen suihin katoamista. Helppoa on riistaruuan laitto valmiiksi leikatusta lihasta. Ei ole tarvinnut itse jahdata suurikokoista otusta pitkin metsiä pyssy kourassa. Tuskin olisi saalista tullutkaan näillä eväin. Eikä tietysti olisi edes lupa yrittää. Onnekasta on, että häivähdys muinaisten ihmisten metsästysmeiningeistä viivähtää lautasten äärellä, kun niille annostellaan ehtaa hirveä.

Kampaaja kemistinä

Kerran neljässä viikossa tilanne on sellainen, että kaipaan ammattitaitoisen kampaajan käsittelyä. Tänään oli ison käsittelyn aika, kun Taina Kannisto taas kätki harmaankirjavat suortuvani väriaineen peittoon. Tarkkaa puuhaa jo pelkkä maalien sekoittaminen.

Aineksia ei suinkaan sekoiteltu summa mutikasssa, vaan grammoittain punnittuina ja reseptiä noudattaen. Tulipa mieleen kysymyksiä siitä, miten ihmeessä kampaajat itse kestävät kemiallisia aineita, kun asiakkaan päänahan tuntemuksia seurataan tarkkaan, vaikka aineet vaikuttavat vain runsaan vartin verran ehkä kerran kolmessa kuukaudessa. Kuulemma kosketusallergioita ja hengitystiesairauksia esiintyy.

Huimalta tuntui kuulla, että partureista on löytynyt pölykeuhkon tapaisia sairauksia varsinkin siihen aikaan, kun he alvariinsa saksivat kamman päältä miesten hiuksia hyvin lyhyiksi. Vuosikausia jatkunut parturointi näkyi keuhkorakkuloissa, jotka olivat täynnä tikkumaisia minihiuksia! Hengitä siinä sitten vapaasti.

Onneksi muoti on muuttunut, eivätkä useimmat miehet enää leikkauta tukkaansa sotilasmaisen niukaksi. Sittemmin kosketusallergiat ovat yleistyneet, kuten Työterveyslaitoksen selvityksestä käy ilmi. Hiusten valkaisuun käytetty pulverimainen ammoniumpersulfaatti ehti saada paljon pahaa aikaan, ennen kuin se poistettiin markkinoilta ja korvattiin pölyämättömällä versiolla. Vaikka kyseinen aine ei enää aiheuta pölykeuhkoa, niin astmaa, allergista nuhaa, kurkunpäätulehduksia ja käsi-ihottumia siitä saa, jos huonosti käy. Myös suojakäsineiden luonnonkumilateksi ja permanenttiaine on todettu syyllisiksi ammattitautiin. 

Työterveyslaitoksen selvityksestä käy ilmi sekin seikka, että huomattava osa parturi-kampaajien työperäisistä iho- ja hengityselinsairauksista jää Suomessa diagnostisoimatta. Huh, huh - missä määrin olen tullut rasittaneeksi kampaajani terveyttä, kun muutaman vuoden halusin leikkiä blondia? Onneksi kyllästyin siihen olomuotoon ja vaihdoin Tainan avulla väriä. Permanenttiaineiden käytöltä olen tyystin säästynyt ja vältän hiuslakkaa, ehkä kampaajan onneksi. Nykyinen värityskään ei tiettävästi rasita pahasti sen paremmin minun kuin Tainan kroppaa. Hän sitä paitsi käyttää hiuksia värjätessään aina käsineitä potematta mitään lateksiallergiaa. Siispä ihan tältä istumalta tuskin vielä suostun harmaantumaan.

TomTomiin vilkuilua

Jokirannan asukki kasvattaa kokemuksiaan digilaitteista. Uusin (laina)tuttavuus näkyy kuvassa. Koereissu tuli tehdyksi tänään. Varsinaisilta pulmilta säästyin, vaikka en saanut laitteen kanto-osaa imeytymään kiinni sivulasiin niin, että se olisi varmasti pysynyt paikoillaan. Siispä kehittelin vaihtoehdon avatusta hanskalokerosta. TomTom ei tuntunut pahastuvan, vaan asettui mukavasti kenolleen tukivarren ja auton sisäseinämien väliseen rakoon. Äkkipysähdyksessä vehje kaiketi syöksähtäisi raostaan, joten kiinnittämispohdintoja täytyy jatkaa ja yhä uusia ratkaisuja kehitellä. Jo tämän vähäisen kokemuksen nojalla ymmärrän hyvin ihmisten navigaattori-innostuksen. TomTom tai jokin vastaava laite apunaan eräs ystävä tohti viime syksynä ajaa moniin uskomattomiin paikkoihin Denverin seuduilla Yhdysvalloissa. Alueella vakituisesti asuva autonomistaja hämmästeli moista rohkeutta. Itse olisin tuskaillut tuntuvasti vähemmän monilla kesämökkireissuilla, jos olisin voinut naputella osoitteet navigaattoriin ja pyytää, että ohjailepa minut perille. Komeaa kun vastedes tällaistakin apua on saatavilla.

Narun päässä

Muutaman kummallisen päivän olen saanut tuta, millaista on toimia koiravanhuksen passarina. Illalla käytiin melkoinen henkien taistelu siitä, missä kumpikin nukkuu. Pultti asettui sänkyni viereen, vikisi ja tuijotti vetoavasti silmiin: nosta sänkyyn! Itse se ei 15-vuotiaan kypsässä iässä enää jaksa hypätä. Enkä minä mokoma huolinut tätä herraa viereeni. Parin tunnin kiistaan sisältyi ulkona vietettyjä hetkiä kuuta katsellen ja ilmaa nuuhkien, kunnes yhden aikoihin yöllä otin ja vein sen omaan koppaansa kahden oven taakse - enkä enää kuullut vikinöitä. Vihdoin aamulla kuuden aikoihin avasin ovet ja kohtasimme kuin ylimmät ystävät. Herra sai ruokansa ja ilmoitti saman tien haluavansa välttämättä ulos. Tätä pyyntöä kannatti noudattaa ja suostua toviksi kulkemaan narun päässä. Pikku pakkasessa ei kauan tarvinnut värjötellä, kun jo narun jatkekin pääsi sisälle. Nyt Pultti pötköttää kopassaan ja kuivattelee töppösiään uudelleen umpiunessa. Miten käynee illalla, kun minuakin nukuttaisi?

Nähtyä ja koettua

Eilinen retki Ulla Rantasen näyttelyyn jätti jälkeensä hiukan hämmentyneen olon. Useissa suuurikokoisissa teoksissa jököttää tummanpuhuvana kuva jättimäisestä kivestä tai jostakin muusta möhkäleestä. Raskaina ne painavat mieltä, eivät antaudu tulkittavikseni. Useimpien nimet ovat niin ikään tiukkoja tiivistyksiä ja jättävät minunlaiseni katsojan ulkopuoliseksi. Afrikka-aiheiset eivät nekään puhutelleet ainakaan ensi näkemältä. Löytyi kuitenkin pari kolme hyvin mieluista maalausta. Niistä kaksi näkyy oheen liitetyssä kuvassa. Vasemman puoleinen viittaa luontoon. Olin näkevinäni siinä puron halkoman metsän ja omia aikojaan kaatuneen puun rungon, josta muodostuu silta yli välkehtivän veden. Syntyi mielikuvia jostakin elävästä ja elämän myönteisestä, yhteisyydestäkin. Oikean puoleisessa taulussa - kummankaan nimeä en kirjannut muistiin - keskeisin hahmo kuvaa puun runkoa. Yllättävänä väriläikkänä paistaa oranssinkeltainen alue vieressään ultramariinin sininen täplä. Katse nauliutuu kumpaankin ja miltei sivuuttaa kankaan halkaisevan rungon. Luultavasti tässä työssä sommittelu on värien lisäksi se, joka vetoaa minuun. Jaksaisin katsella ja ihmetellä taulua. Tiedä vaikka se ennen pitkää alkaisi puhua minulle ja pääsisin selville Ulla Rantasen intentiosta. Hän on näet tullut maininneeksi, että tietyn aiheen valitessaan hän onkin "tiedostamattomasti kiinnostunut siinä jostakin aivan muusta".

Ulla Rantanen - päivän nimi

Jokirannan Ars Novassa on meneillään Ulla Rantasen näyttely. Viimeksi olen nähnyt hänen töitään 60-luvulla Turun taidemuseossa. Silloiset lyijykynätyöt häilyvät yhä mielessäni, sillä en muista nähneet koskaan myöhemmin yhtä voimallisia viivoja ja väkevää sommittelua - ilman värejä. Nyt ennakkotiedot kertovat, että Rantasen graafisia töitä täplittävät väriläikät. Iltapäivällä näen hänen esille tuodut työnsä, kun vartavasten menen Ars Novaan. Ja huomenna kerron, minkä jäljen Rantasen teokset minuun jättivät. Pohjustuksesi sekä itselleni että muille Rantasesta kiinnostuneille poimin Grafikanpaja Himmelblaun sivulta seuraavat maininnat tästä päivän nimikkotaiteilijasta: Taidemaalari ja -graafikko Ulla Rantanen tunnetaan erityisesti suurista lyijykynä- ja hiilipiirroksistaan ja vauhdikkaasta, tummalla viivalla jännitteitä luovasta käsialastaan.

Hänen uuden metalligrafiikkansa aiheet ovat muistikuvia Afrikan raikkaista väreistä ja maanläheisestä elämästä, johon hän on päässyt tutustumaan jo usean vuoden aikana Keniassa, Nairobin lähellä talvisin oleskellessaan.

Rantasen taiteen taustalta voi aistia voimakkaan elämyksen, luonnossa koetun hyvänolontunteen. Väri on välillä läpikuultavaa harsoa, joskus valuvan veden muistuma, välillä kiven kaltainen tihentymä. Tumman hiilipiirrosjäljen rinnalle hän on poiminut usein keltaisen tai sinisen henkireiän, joka saa koko kuvan sykkimään.

Aiemman tuotannon tummat ja siniset sävyt ovat saaneet rinnalleen lämpimiä värejä. Routaisten uhrikivien rinnalla elävät nyt lämpimät havainnot afrikkalaisesta kulttuurista. Kuvista voi erottaa eläinsuojan tai aitauksen muodon, mutta niitä voi myös katsoa abstrakteina viivan ja volyymin tutkielmina.

"Kauneus lyö Afrikassa niin voimakkaana päälle, että olisi ihan outoa, jos ei siitä mitään mukaan tarttuisi", taiteilija kommentoi uutta graafista luomiskauttaan.

Kyldyyriä

Takavuosikymmenten vakiolukemisiin kuului Kirjallinen aikakauslehti Parnasso. Katko tuli siinä vaiheessa 90-lukua, kun lehden jutut erkaantuivat niin kyldyyrisiksi, ettei kaltaiseni alaa opiskellut ja kirjoista muutenkin innostunut enää pysynyt kärryillä. Tuntui kuin olisi joutunut hengittämään ylen ohutta yläilmaa: pyörrytti ja heikotti. Lopetin Parnasson tilauksen. Pari kolme vuotta sitten, kun uutiset kertoivat isoista muutoksista lehdessä, päätin tarttua tarjoukseen ja katsoa, janottaisiko vanha rakkaus vielä. Janottihan se. Tätä nykyä taas luen lehden lähes kannesta kanteen. Uusin numero keskittyy miesnäkökulmaan. Alku on jykevä:"Mieheksi ja naiseksi" siteeraa Ensimmäistä Mooseksen kirjaa ja viittaa Jumalan luomistyöhön. Perustava jako on yhä voimissaan. Päätoimittaja Jarmo Papinsaari perustelee teemanumeroa myös arkisesti kertomalla, että Parnasson blogissa on tammikuun lopulla arvailtu nimimerkkien taakse kätkeytyvien henkilöiden sukupuolta sekä puntaroitu setä- ja täti-sanojen piilomerkityksiä. Huikean elämänmyönteisen näkymän miehen ja naisen yhteiseloon tarjoaa Pekka Kejosen Senior Blues, ikäkausirunoutta bluesin tapaan. Karri Kokko piirtää henkilökuvaa haastattelemastaan Timo Ernamosta, jota kannen kuva esittää. Päivi Koiviston essee Meitä jyrätään! katsastaa karsastamatta mieskirjallisuutta. Jukka Naaranlahti puolestaan paneutuu Huopanankosken lumoihin esseessään Juhani Ahosta ja kalastuksesta. Ihmeellisin teksti on galitsianjuutalaisen, natsiupseerin luoteihin kuolleen Bruno Schulzin novelli Vihuri. Se on unohdukselta vaivoin pelastettu, kuten suomentaja Tapani Kärkkäinen mainitsee. Ei tällaista tekstien ja näkökulmien moninaisuutta voi sivuuttaa - niihin on tartuttava, niitä on käänneltävä, mietittävä. Joskus tulee jopa lähdetyksi seurailemaan niiden tarjoamia polkuja.

Mikä ihmeen osteopaatti?

Pikku hiljaa tutuksi on tullut kuvan mies, nimeltään Ari Remes, joka mielellään salli kuvan ottamisen itsestään eikä pitänyt pahana sen julkaisemista blogissa. Takana oli eilinen tuskien tunti, jonka kuluessa hän taas kerran käsitteli selkä- ja niskarustinkiani niin, että armoa anelin. Kummaa kuinka kärsimys helpottaa, vaikkei jalostaisi. Takakoipi toimii taas eikä niskakaan narise. Muutaman hoitokerran satsi yleensä riittää muistuttamaan kropalleni, ettei varsinkaan piriformiksen kannata kirrata, muuten alkaa taas trigger-pisteiden pakkolaukaisu Arin kourin. Melkein kuin sadisti ja masokisti kohtaisivat... Ari on koulutettu osteopaatti. Sain häneltä vinkin katsoa Sooryn eli Suomen ortopediset osteopaatit ry:n sivuilta, mitä osteopatia oikeastaan on. Tässä pikku tiivistys, josta linkit johdattelevat laveammille tietolähteille:

Mitä on ortopedinen osteopatia ?

Ortopedinen osteopatia on tuki- ja liikuntaelimistön häiriö- ja kiputilojen hoitomuoto. Hoitokeinoina käytetään nivelten virheasentoja ja toimintahäiriöitä korjattaessa manipulaatio- ja mobilisaatiohoitoja. Myös tekninen ongelma-alueelle kohdistettu hieronta, erilaiset liikehoidot ja asiakkaan ohjaaminen kehonsa hallintaan kuuluvat osteopatian hoitomenetelmiin....(aiheesta lisää)

Yhdistyksestä

Suomen ortopediset osteopaatit -yhdistys on perustettu vuonna 1995 ja uudistettu vuonna 2006. Yhdistyksen tarkoituksena on olla jäsenten välinen yhdysside, sekä valvoa jäsentensä ammattitaitoa ja etiikkaa. Yhdistys järjestää vuosittain täydennyskoulutusta jäsentensä ammattitaidon ylläpitämiseksi ja täydentämiseksi. Yhdistyksen jäsenksi pääsee ortopedisen osteopaatin tutkinnon suorittanut, mutta mukaan voi päästä myös alan opiskelijana.

Abien seassa

 

Keskellä kirkasta toripäivää, pyytämättä ja yllättäen, pääsin osalliseksi nuorison voimallisesta rynnistyksestä. Huuto raikasi paljon suuremmalla joukolla kuin silloin ennen, kun itse kipusin abina kuorma-auton lavalle. Vuosia myöhemmin kuulin, että meidän porukasta ainakin yksi unohtui vessaan. Mikä surku ja pettymys!

 

Tämmöistä tänään, ihan muuta huomenna. Iloista ystävänpäivää!

Vieteri koetteella

Parin tunnin yritykset ja erehdykset takana, ties kuinka monta koettelemuksen tovia lisää, ennen kuin oheinen kuva suostuu tulostumaan DVD-levyn kanteen. On niin monta asetusten ehtoa, että aina jokin niistä näin ensikertalaisella on pielessä. Tai sitten mättää vallan muulla tavoin. Taistelu kuitenkin jatkuu, kunnes homma on hoidettu ja ongelma ratkaistu vastaistenkin tulostusten varalle.

Kirja ja sen kuvitus

Viikonloppuna sain nähdäkseni kirjan, jonka kansista skannasin viereiset kuvat. Hyvä ystävä on yksi kirjan kirjoittajista, oikea avoimen yliopiston puolesta puhuja ja kehittäjä. Teos tarjoaa kattavan katsauksen sen 30-vuotiseen toimintaan Suomessa. Suosittelen kirjaa kaikille, joita aihepiiri kiinnostaa. Vaikka artikkeleista löytyy teoksen painavin anti, juuri nyt kuvitus sai minut hanakasti tarttumaan kirjaan ja tuomaan sen yhä uudestaan katseltavaksi kotona jokirannassa. Jo kansi pysäyttää: avara meri, taivas pilvessä, kaukana saarella majakka kohoamassa uhkaavia pilviä päin - ja ohjailemassa kulkukelpoisille reiteille öin ja päivin, säässä kuin säässä. Kuva vertautuu avoimeen yliopistoon ja ilmentää tarkasti sen olemusta. Lisää ihmeteltävää ja ihasteltavaa löytyy kunkin luvun alusta. Valokuvaaja Eero Roine oli saanut kenenkään jarruttelematta toteuttaa kuvitusideoitaan. Niistä kehkeytyi jännittäviä assosiaatioita esiin houkuttelevia koosteita, joita ei sivuuta yhdellä tai kahdellakaan silmäyksellä. Kuvia huomaa tuijottavansa pitkään ja hartaasti. Samalla mieli askartelee mahdollisten tulkintojen tuottamiseksi. Naurattaa mukavasti, kun luulen älyäväni, mitä kuvaaja tarjoaa hoksattavaksi ja miten kuvat kytkeytyvät kulloiseenkin artikkeliin. Elän tätä nykyä niin voimakkaasti kuva-aikaa, että näin poimin ja saan vinkkejä mahdollisiin omiin töihini. Vaikka kohta siirryn kokeilemaan videokuvausta, tiedän jo, etten tyystin hylkää stil-kuvia. Ehkä piankin yrittelen, mitä kollaaseilla saisi ilmaistuksi erinäisistä aikanaan tärkeistä askareista (kuten melontakisoista), joista on tallella kosolti kuvia.

Hei Heinolasta

Löytyy sitä rantamaisemaa muualtakin kuin Turusta. Ilokseni pääsin heti hauskan Hämeenlinnan-retken perään tutkailemaan Heinolan kaupungin kauniita näkymiä Jyränkövirran molemmilla lumenrippeisillä rannoilla. Sumu ja iltapimeällä lämpimän sävyinen valaistus taikoivat tunnelman satumaiseksi, mikä hiukan lievitti säätilan aiheuttamaa pelkoa tulevaisuudesta. Laulujoutsenen on jo kuultu ääntelevän virralla, pihapuissa silmut näkyivät pullistuvan. Aika ystävien kesken avasi innostavia väyliä ajatuksiin, ehkä myös ideoita uusiin hankkeisiin.

Hämeenlinna kutsuu

Kun ilta koittaa, Hämeen linnan vanhaan linnatupaan kokoontuu iso joukko nykyisiä ja pari entistäkin opettajankouluttajaa saattelemaan eläkkeelle kahta Marttia. Molemmat ovat olleet varsinaisia didaktiikan kantapeikkoja, uurtaneet luotettavasti uraa 1970-luvusta asti, jolloin luokanopettajakoulutus siirtyi yliopistoihin. Tunnettuna seminaarikaupunkina Hämeenlinna sai pitää Semppuna tunnetun koulutusyksikön paikkakunnalla, vaikka siitä tuli osa Tampereen yliopistoa. Kipeästi filiaali on saanut tämän tästä tuta olonsa epävarmaksi. Säännöllisesti kuin vuotuinen flunssaepidemia pullahtaa näet esiin hankkeita, joilla yritetään siirtää luokanopettajakoulutus Tampereelle. Mutta yhtä varmasti kuin flunssa-aalto talttuu, näyttää myös siirtoyrityksistä hiipuvan puhti. Mikään ei tiettävästi tällä haavaa suuresti häiritse kunnianarvoisan laitoksen olemassa oloa, ellei sitten kahden erinomaisen miehen siirtyminen pois aktiivipalvelusta. Kassi odottaa pakattuna ja auto starttivalmiina tätä juhliin lähtijää. Saman tien pyörähdän vielä edemmäs sisämaahan, kun kerran irtoan jokirannasta. Niinpä seuraavat merkinnät blogiin ilmestyvät vasta ensi maanantaina. Leppoisaa viikonloppua!

Kaikki toimii

Malja niille, joiden ansiosta putkiviat ovat häipyneet taivaan tuuliin, ja sille, joka on rakentanut kahden tietokoneeni välille toimivan verkon. Nyt voin lukea omia tiedostojani ristiin - sikäli kuin Amiloon asennettu F-Securen palomuuri sallii. Eikä se vaientamatta päästä lävitse edes kotiverkon toista osakasta. Joka tapauksessa pääsen siirtelemästä vanhan koneen eli läppärin kaikkia mahdollisia kuva- ja muita tiedostoja uuteen koneeseen, kun voin niitä lukea ja käyttää verkon kautta. Samoin onnistuu tulostaminen. Itse asiassa on hyvä, että pääkoneen aseman saanut iso pöytäkone on se, jonka kautta kaikki toimii. Läppäri jää säestäjän ja tietyiltä osin varaston asemaan. Ehkä myös puhelut Skypessä jäävät läppärin hoidettaviksi, samoin kuvien skannaus. Nyt kun laitteet on viritetty toimintakuntoon, on aika aloittaa muun muassa uusia kuvaurakoita. Toistaiseksi niistä on hahmollaan vain hataria kaavailuja. Syksyyn mennessä - luulisin - on jotakin tehtynä. Silloin viimeistään on aihetta skoolata uudestaan.

Tulipa tehdyksi

Kuvahommat vievät tätä isoäitiä yhä uusiin laitehankintoihin ja -asennuksiin. Tämän päiväinen urakka oli tuoreen mustesuihkutulostimen käyttöön otto. Pakko oli yrittää, vaikka hirvitti. Ja nyt se on tehty! Tyylipisteet jäävät vähäisiksi, sillä kaikin kohdin en kyennyt oitis seuraamaan ohjeita, vaikka ne ovat suorastaan ylettömän selkeät. Kompastelin jo väripatruunoiden paikoilleen asettamisessa. Ne olivat jääneet paitsi viimeistä, tukevaa napsautusta paitsi yksi, joka kai vahingossa tuli heti saaneeksi kunnon kiinnityksen. No, oranssi merkkivalo tuikki tuikkimistaan, joten oli pakko vähitellen huomata se ja ruveta selvittämään syytä tuikkeeseen. Kuinka ollakaan, työpöydälle oli jo cd-levyltä tallentunut ruutuopas, joka kehotti laskemaan, kuinka monta kertaa merkkivalo tuikki perä perää. Neljä kertaa tarkoitti, että vika löytyy väripatruunoista. Ja sieltähän se paljastui. Moka ehkä auttaa muistamaan, miten homma hoidetaan, kun on aika vaihtaa patruunoita. Loppuasennus sujui sutjakasti. Laite toimii, sillä yksi kaunis printti syntyi saman tien sivusta, joka odotti tätä juhlahetkeä. Seuraavat väritulosteet ovatkin muilta osin valmiita DVD-levyjä sekä niiden kansia.

Pieniä murheita

Tuntuu uljaalta näyttää kuvaa, josta tuskin huomaa, että WC-pytyn takaa seinä on ollut vastikään auki. Onneksi tallessa oli keltaisia seinäkaakeleita. Niitä samoin kuin valkoisia riittää vielä toiseenkin hätätilanteen paikkaukseen. Kaikki irrallaan pari viikkoa pötköttäneet osat on palautettu paikoilleen, vesi juoksee taas jopa niin vikkelästi, että sitä löytyy noroina lattialta, vaikka kaikki hanat olisivat kiinni. Viaksi putkimiehet havaitsivat bideesuihkun. Se on uusittava. Siitä sain yhden askareen täksi päiväksi. Keskikaupungilta ei niin vain löydy kylpyhuonetarvikkeita. Lopulta lenkkeily tuotti tuloksia, kun osuin vanhan kouluni nurkille kauppaan, josta sain sen, mitä hain. Kerran viel kaipaan huusholliin vierasta miestä. Nyt riittää vanhan bideesuihkun korvaaminen uudella, toivottavasti vuotamattomalla värkillä. Huomenna laulelen lopun päivää, että ohi on, ohi on - kunnes porrashuoneen remontti jatkuu laatoitustyöllä viikolla 8. Näissä tunnelmissa ei paljoa jaksa miettiä Runebergin päivää. Hiukan kuitenkin raotin Vänrikki Stoolin tarinoita ja oitis löytyi Döbeln Juuttaalla -runosta sitaatinpala, johon passaa (aika härskisti) lopettaa tältä päivältä: "-- Työ tehty on, ma pääsin voittajaksi.--"

Grattis, Bellman

I dag skålar vi till honör för Carl Michael Bellman. Han föddes i Stockholm den fjärde februari 1740 och dog den elfte februari 1795. I sin Levernesbeskrivning, som han påbörjade i maj 1794 i Kungliga Slottets vaktflygel, där han då satt fängslad, skriver han:

"Som jag almänt är känd så på den Moraliska som Physiska sidan, det will säga till hjärtat, min wandel, ock min constitution, så är jag En herre af mycken liten djupsinnighet, ock frågar eij efter om solen går eller jorden axlar sig. Hwad jag kan bedyra är at jag will ingen warelse i Naturen ondt – älskar, oändligen En ädel man, ock med ouphörlig låga Fruentimber ock små beskedliga Barn, äter efter aptit litet ock godt, Söndag hwitkål – Torsdag ärter, Lördag strömming."

Thord Linde upphåller Carl Micael Bellman Hemsida och tolkar skalden tex. så här:

Bellmans val av ämnen och hans sätt att beskriva dem ansågs ofta "låga" av samtiden. Och även idag finns det en och annan som stöter sig på hans råa och osminkade sätt att beskriva människor och deras beteenden. De personer Bellman diktar om tillhör i huvudsak det lägsta sociala skiktet i samhället; huvudpersonerna i verket Fredmans Epistlar utgörs av alkoholister och horor. Men Bellman är ingen moralist, han ser aldrig ned på dem han skildrar, tycker aldrig synd om dem. Han skriver med lidelse och sympati, och just därigenom lyckas han fånga sammansattheten i människor och deras frustration. Att Bellman är rolig är sant, men att Bellman därmed skulle vara glad och lättsinnig är en fördom. Det finns en underliggande smärta i texterna som gör att Fredmans ständiga uppmaningar till att supa och förlusta sig får en efterklang av tomhet.

I kväll får jag höra några av Bellmans visor, när vår konversationsgrupp möter igen. En av oss är Bellman-entusiast. Låter bra, eller hur.

Liukumäki

Keskellä kaupunkia voi nähdä kummia. Viime perjantaina aamupäivällä en ollut uskoa silmiäni, kun osuin katselemaan vastapäisen talon katolle kesken keittiöaskareitani - naakat laskettelivat pyllymäkeä katon harjalta, kunnes pudota krapsahtivat kaiteen rajaamalle reunukselle! Yksi yritteliäs koetti onneaan katon puolivälistä. Siitäkin pääsi mukavasti liukumaan. Lumi auttoi. Sitä oli näet enemmän kuin tämän aamuisessa kuvassa. Voi olla, että joku ornitologi tarjoilee tapahtumalle ihan toisenlaisen selityksen kuin lintujen iloittelun. Mutta minä NÄIN, kuinka naakat huvittelivat. Oma hupini on seurata tilannetta. Nyt se käy entistä hauskemmin, kun verkkoon kytkettyä läppäriä voi pitää valmiusasemissa keittiön ikkunan äärellä. Kamerakaan ole kaukana, jos pääsen uudestaan todistamaan outoja tapahtumia. Olen kohta kuin pikauutistoimiston pitäjä: saan välittömästi kerrotuksi dokumentoituja juttuja naakkojen edesottamuksista tämän blogin lukijoille.

Tulikettu pujahti läppäriin

Jokirannassa on siirrytty Firefox-aikaan kaikissa Internet-yhteyksissä. Tämänpäiväisen nopsasti hoituneen asennuksen jälkeen myös läppärin työpöydältä löytyy oheinen ikoni, jota klikkaamalla pääsen suit sait availemaan Internet-sivuja kunkin omaan välilehteensä. En siis enää minäkään ole täysin Windowsin armoilla. Kuvien ja äänten käsittelyssä olen jo ehtinyt tutustua muutamiin mainioihin ohjelmiin, jotka löytyvät maksutta netistä ja joita kehitetään asianharrastajavoimin kuten Firefoxia.

Wikipedian mukaan Firefox on ilmainen, avoimen lähdekoodin ohjelma. Ensimmäinen tarkoittaa, että sen kokeileminen ei maksa mitään, ja jälkimmäinen, että sitä kehitetään läpinäkyvästi ja vapaaehtoisvoimin.

Firefoxin suunnittelun lähtökohtana on ollut helppokäyttöisyys ja laajennettavuus. Sen muita keskeisiä ominaisuuksia ovat välilehdet, istunnon palautus, verkkohuijausten tunnistus ja automaattiset päivitykset. Lue enemmän Firefox 2.0:n ominaisuuksista Mozilla Europen sivulta.

Näyttää siltä, että vielä vanhainkodista - jos sellaiseen asti selviän - kurkistelen Firefoxin avittamana tietokoneen näytön kautta kaikkia Internetistä avautuvia ihmeitä. Ja skaippailen kaverien kanssa asuivatpa he vaikka Timbuktussa.

Ihmeiden aika

Jos hyvin käy, kuvassa näkyvästä tilpehööristä ynnä erinäisistä läppäriin jo tehdyistä virityksistä rakentuu tänään wlan, langaton lähiverkko, minun käyttööni. Yhtä ja toista olen saanut opiskellakseni tietoturvasta, etten sulasta sinisilmäisyydestä tarjoilisi yhteyksiäni kelle tahansa yritteliäälle nörtille. Riittää, että kaksi tietokonettani voivat vaihtaa tietoja keskenään. Hassumpaa ei olisi sekään, että pystyisin esim. kirjastossa kytkeytymään sen verkkoon ja tekemään hyödyllisiä juttuja - mitä ne ikinä lienevät. Maailma avartuu! Ihmeiden aika ei tosiaankaan ole ohi.