Den amerikanska flickan

Eilen illalla olimme tyttärentyttären kanssa katsomassa Monika Fagerholmin romaanista sovitettua näytelmää Åbo svenska teaterissa, joka Suomen vanhimpana näyttämönä on jo itsessään näkemisen arvoinen. Alkuun olikin järjestetty kierros talossa - sen sokkeloisista käytävistä tuskin olisi yksin pois löytänyt.

Illan esitys tuntui ensimmäisessä näytöksessä vielä etsivän käynnistintä. Kohtauksista puuttui tempoa ja jännitettä. Vai oliko sittenkin kysymys siitä, että varsinkaan pääosaa esittävän nuoren naisen replikoinnista ei millään tahtonut saada selvää? Toinen näytös korjasi tilanteen. Minäkin aloin päästä jyvälle siitä, mistä oli kyse. Ei ole pelkästään kyse hukkuneesta tytöstä, vaan myös päähenkilön Sandran äidistä ja isästäkin. Teatterin omilla nettisivuilla tapahtumain kulkua kuvataan näin:

Det är sent 60-tal och hon som ligger på träskets botten är Eddie de Wire, kallad den amerikanska flickan av invånarna i Trakten. Hon ligger död på bottnen av Bule träsk och ingen vet hur det gått till, men alla har sina egna teorier.Inte minst Sandra Wärn och Doris Flinkenberg. De två är bästa vänner och mysteriet med den amerikanska flickan är deras favoritlek. I den tomma swimming poolen i Sandras föräldrars hus bygger de upp en egen liten värld. Gränsen mellan Sandras och Doris fantasivärld och de verkliga händelserna blir allt otydligare...

Teinityttöjen varttuminen naisiksi sellaisin tapahtumin, joista Monika Fagerholm on tarinansa kutonut, kiinnostaa nyt minua siinä määärin, että talven mittaan luen romaanin. Orastava päätös syntyi jo lokakuun lopun suomenruotsalaisessa kirjallisuusillassa, josta Monikan puheenvuoro on jäänyt mieleen merkillisen sävykkäänä.

Tois pualt jokke

Aamu tosiaan valkeni tänään. Ihmeellistä! Koirat - ja lapset - kuuluvat radion mukaan riemastuneen lumesta. Autoilla taas oli vaikeaa seitsemän ja kahdeksan välillä, kun ruuhkaletka mateli etanana jäisellä rantakadulla. Pitäisiköhän panna preventiiviä peliin ja kiinnittää liukuesteet kenkiin...

Vinosti

Näinä aikoina valoa kaipaa. Ihmeeksi riittää, kun näkee auringon sellaisena kuin pari iltapäivää sitten: ikkunanäkymä hehkui tovin kullankarvaisena. Se oli talven kaitaa antia, mutta totta tosiaan peräisin auringosta, joka paistoi matalalta, vinosti. Kukkimaan valmistautuva orkidea nautti sen pienen hetken, aivan pienen hetken vain, jonka osaksensa sai.

Joulu stailaamalla

Varsinaiseen lahjalöytöön osuin hiukan syrjässä Turun keskustasta: mitäpä jos minäkin tarttuisin syöttiin ja kustantaisin jollekulle huushollin stailauksen! Tulisiko annetuksi siivous vai jotain muuta? Mitä se muu mahtaisi olla? Vanhat kamat pois, uutta tilalle? Kuusenoksia, punaisia liinoja vai koko remontti? Raha tiätty ratkaisee - ei kai mikään muu...

Kesää taivaalla

Aamu on kulunut kuvia haeskellessa. Oheinen näkymä osui etsijän haaviin ja oli totta loppukesästä. Tänään taas aurinko kurkistelee pilvien raoista sen verran, ettei toivo uudesta kesästä pääse tyystin sammumaan. Talvikuukausia kuitenkin vielä riittää, onneksi myös tupatöitä. Niihin tulee hetkittäin uppoudutuksi kuin ei muuta maailmaa olisi...

Valoa yössä

Synkkää yötä, hämärää päivää - molempia riittää. Ilmankos hinku saada edes vähän lisävaloa on tuottanut vaihtelevia virityksiä niin ulko- kuin sisätiloihin. Minua ilahduttaa valopuu pitkälle tammikuuta. Vasta kun pidentyvä päivä saattaa häpeään sähkötuikut, huokaan helpotuksesta ja käärin koko puun pakettiin. Sille on paikka vinttikomeron nurkassa, kunnes uusi pimeys saa muistamaan, että on taas aikaa purkaa pakkaus ja lehauttaa led-valot näkösälle.

Biologinen museo

Sata vuotta sitten heinäkuussa avattiin kuvan rakennuksessa museo, jossa yhä esitellään Suomen luontoa saaristosta Lappiin 13 dioraamana. Niissä maisematyyppi on maalattu taustakankaalle, jonka edustalla täytetyt eläimet tuntuvat elävän niille luontaisessa maastossa.

Urheilupuiston kupeessa sijaitseva kansallisromanttinen puutalo on alun alkaen rakennettu biologiselle museolle.

Näinä uusina Turun-vuosinani olen usein kävellyt museon ohi kiertäessäni puistossa Karikon lenkkiä tai taluttaessani polkupyörää ylös Neitsytpolun mäkeä. Tänään vihdoin syttyi päässä ajatus poiketa sisällä, kunhan jo lähtiessäni muistan varata taskuun muutaman lantin.

Joulu kuvina

Päivän kuva jäi latautumatta kuten eilenkin, jolloin en edes ryhtynyt kirjoittamaan. Tänään tyydyn pelkkään tekstiin. Tuntuu melkein ennusmerkiltä se, että istun pitkää päivää plokkaamassa ja järjestämässä kauan sitten otettuja joulukuvia, mutta en tällä kertaa liitä kuvakertomukseen tekstiä. Ja kuitenkin olen sanoissa kiinni. Nyt ne onneksi päästävät blogin pitäjän pälkähästä.

Windowsin Movie Maker on alkanut taipua työkaluksi jo niin hyvin, että mp3-musiikkipalat asettuvat oikeiden kuvien yhteyteen. Mikä nautinto onkaan katsoa sekä albumeista että dioista skannattuja ja siivottuja joulukuvia musiikkin siivittämänä kuin elokuvissa ikään!

Myyntioppia

Muutamana viime viikkona olen kokeillut tarpeettomien Artek-huonekalujen myyntiä huuto.netin kautta. Ei onnistunut. Mutta tänään huushollista lähti oheinen tuoli. Sen haki mies, joka on erikoistunut käytettyjen Aalto-mööpeleiden kauppaamiseen Uudenmaankadun pikku myymälässään. Hän muuten mainitsi ostaneensa yhtä ja toista huuto.netistä. Hintapolitiikkana näyttää olevan se, että hyvän käytetyn kalusteen saa hänen kaupastaan puoleen hintaan siitä, mitä uusi maksaa.

Niinpä erinomaisen satularemmituolin saa 360 eurolla miehen kaupasta, mutta minä en saanut siitä 300 euroa huuto.netissä. Eikä tämä kaupanpitäjäkään sillä ostanut, vaan 200 eurolla. Saman rahan sain kolmiosaisesta sarjapöydästä. Prosentteina arvioiden hinta oli parempi kuin tuolissa, koska uudet pöydät maksaisivat yhteensä n. 500 euroa. Asiaan kenties vaikutti se, että ne ovat saarnipintaisia, joita Artek ei enää valmista.

Kerran viel - Porvoo

Tällä viikolla hiukan jätättää, kun oheinenkaan kuva ei ole tänään otettu vaan pari päivää sitten, jolloin seisoin vanhan puutalon kiviportailla menossa puotiin nimeltä Lilla Chokladfabriken Borgå. Jäin uudelleen ihmettelemään, kuinka tuomiokirkon roihu on saatu pysäytetyksi niin, ettei se nielaissut punaista rakennusta. Tiedä vaikka olisi polttanut ja ehditty jo rakentaa uudestaan. Ei tällaisia seikkoja länsirannikolla osannut tarkata silloin, kun palosta tulvi uutisia.

Kuvasta ehkä huomaa, että muut lähitalot seisovat jonkin matkan päässä kirkon kiviaidasta aukion reunoilla. Mutta pieneltä se tuntui hiljaisen tyynenä marraskuun sunnuntaina. Kuinka pieneksi tori mahtoi kutistua toukokuun yönä, jolloin kirkkoaidan sisäpuolella riehui punainen kukko!

Luminen Porvoo

Edellinen yö toi Porvooseen lumen, viime yö sen vei. Ehdin kuitenkin nähdä maan valkoisena, kun pääsin vähän kiertelemään kaupungin keskustaa ja kirkkomäkeä. Tuomiokirkon palon jälkiä ei enää näkynyt. Rakennus tuntuu suojatulta, vaikka ulkokattona on pelkkä paanujen pohjalaudoitus. Vasta keväällä katto saatetaan lopulliseen tervattuun paanukuosiinsa.

Hiljaisena, kosteana sunnuntai-iltapäivänä ei ollut ihan helppo kuvitella, mikä tilanne oli silloin, kun kirkko roihusi ilmiliekeissä. Mutta sen kyllä havaitsi, että paikka on ahdas, ja naapuruston puutalot kovin lähellä kirkkoa. Vielä lähempänä on kirkkoon kuuluva komea seurakuntasali tms., jonka punainen nurkka pilkottaa kuvan oikeassa reunassa.

Porvoo kutsuu

Kohtapuoliin kolautan ulko-oven selkäni takana kiinni ja istahdan autoon nokka kohti Porvoota. Puolenpäivän paikkeilla pitäisi olla perillä kartan osoittamalla alueella, jonne pitkäaikaiset ystävät vastikään muuttivat. Huomenna huristelen takaisin Turkuun muutama Porvoon-kuva ja muut reissumuistot tuliaisina.

Kokeilen vielä, onnistunko liittämään karttalinkin tälle sivulle: yritykseksi jäi!

Kisailua

Kupittaan hallissa oli tänään - jatkuvat huomenna - Svolin (Suomen voimisteluliitto) Länsi-Suomen alueen joukkuevoimistelun välinesarjojen mestaruuskilpailut ja asematapahtuma (?). Oma suosikkiryhmäni Lilium selvisi lähes rikkeittä. Väliajan tullen poistuin enkä näin ollen ehtinyt kuulla, mihin kategoriaan ryhmä nyt sijoitettiin. Tavoitteena tietysti on ykköskategoria, jossa mitalit jaetaan, sikäli kuin olen ymmärtänyt asian kohdalleen. Parhaimmillaan Lilium on jo ollut mitalisijoilla.

Katsomon tyhjentyessä jonottamaan kahvia ja pullaa loput päivän joukkueista keskittyivät viimeistelyyn. Puolen tunnin tauon jälkeen nekin pääsivät estradille.

Ääniä

Vähältä piti, että päivän kuva olisi jäänyt puuttumaan. Yritin näet ladata 20 sekunnin videonpätkän tälle sivulle, mutta ei onnistunut. Sain tylyn ilmoituksen, että oli tapahtunut virhe ja pitäisi ottaa yhteyttä johonkin tiettyyn paikkaan. En ottanut enkä enää yritä liittää yli 20 megan videokuvaa juttuuni. Olisi osattava pienentää videotiedostoa. Huh, huh! Kun jotain oppii, huomaa myös sen, että edessä on taas uusi kukkula, joka kutsuu valloittajaa.

Näytöllä häämöttävästä kuvasta voi - ehkä - kuvitella musiikin, jota Mediaplayer toistaa. Erilaisten äänten parissa kulutan näinä päivinä aikaa melkoisesti. Onneksi käytössäni on paitsi tietokoneen mukana tulleita myös oivallisia vapaan koodin ohjelmia. Esimerkiksi helppokäyttöisellä Audiograbberilla olen viikossa oppinut rippaamaan CD-äänitteen mp3-tiedostoksi. Sitä taas pystyn minäkin muokkaamaan Audacityllä, jota olen käyttänyt jo jonkin aikaa. Ihmeekseni hetkittäin syntyy kuvien yhteyteen ihan kelvollisia ääniä tai niiden pätkiä. Seuraavaksi on ruvettava pohtimaan tekijänoikeuskysymyksiä...

Ovatko kuvat tallessa?

Tulipa opituksi, että digikuvat häviävät kuin tuuli kävisi niiden ylitse eikä niitä enää ole. Todennäköisesti kyse on taas kerran siitä, että sormet ovat vipeltäneet näppäimillä turhan vikkelästi ja on tullut painetuksi tuhoisaa näppäinyhdistelmää.

Piti kuitenkin kaikin keinoin ensin etsiä kadonneita kuvia koneesta, ennen kuin älysin, että vähällä vaivalla ne saa skannatuksi ja putsatuksi uudestaan. Ovathan alkuperäiset paperikuvat varmassa tallessa jyhkeän albumin sivuilla. Nyt pelastustyö on tehty. Iso kuvaurakka jatkuu, kunnes kompastun seuraavaan kynnykseen - ja selvitän sen.

Snif, snif

Nokka tuhisee ja valuu suihkuna: päivän suunnittelmat kellahtivat nenän pyyhkimiseksi. Mikähän viruksen kaataisi ja samalla tyrehdyttäisi nenän eritteet? Ei ainakaan talvi ja kylmyys niin kuin Aurajoen uljaan valaan- tai kalanpyrstön, Vantaan vaakunaotukseksi haukutun.

Kuva huijaa

Iltapäivällä aurinko kömpi esiin pilvipeitoista ja sai minutkin koikkelehtimaan torille. Ei sinne mitään asiaa ollut. Tuli kuitenkin otetuksi pari kuvaa. Yllä olevalla voisin väittää, että tori yhä elää melkein kuin kesällä. Alanäkymä kertoo muuta. Kumpikaan kuva ei paljasta, miltä kolakka tuuli tuntui, kun se voimallisesti pyyhki laajaa kivikenttää.

Silakkaa!

Lopultakin silakat kävivät pyydykseen. Niitä ui melkoinen parvi - paisettuna - suoraan lautaselle, kun kaksi nälkäistä naista istahti sopivan pöydän ääreen kuntosalikurmootuksen jälkeen. Oli muusia ja soosia (voisulaa pikku nekassa) ja suolakurkkua ja sitruunaa: kaikki aivan kohdallaan.

Tulipa näin nälän laannuttua katsotuksi, mitä Wikipedia sanoo silakasta ja sen osuudesta kalamarkkinoilla. Ja sanoohan se:

Silakka on saalismäärältään Suomen tärkein kala. Kaikista pyydetyistä kaloista silakan osuus on noin 60 %. Sitä pyydetään nykyisin pääasiassa troolaamalla. Ammattikalastajien vuotuinen saalis on n. 100 miljoonaa kiloa, joista suurin osa menee rehuksi turkistarhoille ja lohenkasvattamoille. Ruokakalana silakka on edullinen ja ravinteikas. Silakalla on eri aikaan kutevia populaatioita. Osa kutee alkukesällä, osa syksyllä. Kevätkutuinen silakka on Suomen vesillä yleisempi. Silakka kutee suurissa parvissa aivan matalikosta jopa kymmenen metrin syvyyteen, kunhan paikka on kovapohjainen, soran, hiekan ja kasvillisuuden peitossa. Mäti takertuu alustaan. Poikaset kuoriutuvat parin viikon päästä. Silakka syö planktonia joten sitä on turha pyytää syötillä. Litkalla niitä sen sijaan saa varsinkin keväällä, jolloin mm. Helsingin silloilla voi nähdä useita silakanonkijoita.

Liliumit liikkeellä

TULn Varsinais-Suomen piirin järjestämissä Joukkuevoimistelun avoimissa kilpailuissa oli tänään mukana 27 ryhmää. Osa näytti taitojaan harraste-, useimmat joukkueet kuitenkin kilpasarjoissa. Nuorimmat olivat alle 10-vuotiaita, vanhimmat yli 16-vuotiaita harrastajia. Eturivissä kolmantena oikealta näkyy pojantytär, joka jo neljättä vuotta voimistelee ja kilpailee tosissaan Lahjan tytöissä. Joukkue on saanut nimekseen Lilium.

Taitojen karttuminen hämmästyttää, vaikka ei pitäisi, kun tietää tyttöjen harjoittelevan määrätietoisesti kolme neljä kertaa viikossa. Lisäksi on vielä leirejä joskus viikonloppuisin ja kesällä.

Lauantaina 17.11. ovat edessä Varsinais-Suomen piirin mestaruuskisat Kupittaalla, joulukuussa parhaille joukkueille osoitetut kutsukisat Espoossa sekä vielä SM-kisat Kotkassa. Melkoista menoa!

Kaukokaipuuta

Näinä vetisinä aikoina alkavat silmissä kangastella vehreät maisemat jossakin etäällä Pohjolasta. Purjelaivojen aikaan Suomen Joutsen seilasi ties missä kaukana. Nykyihmisistä tuskin monikaan sen tapaisilla reissuilla selviäisi, en ainakaan minä. Mukavat olosuhteet ovat muokanneet meikäläistä niin, että haluaisin purjelaivan sijaan istahtaa muutamaksi tunniksi ilma-alukseen. Sillä lentäisin jonnekin, missä ilmasto olisi lauhkea eikä sadekausi vaivaisi. Nautiskelisin ulkoilusta, kauas katselemisesta, kiireettömistä aterioista ja hyvästä seurasta.

Nyt voisi aiheellisesti kysyä, miksen toteuta unelmaani. Ei sen pitäisi olla ylen vaikeaa. Totta tai luulottelua, mutta olen kuin ankkurissa kotonani. On töitä ja muita syitä!

Valoa yössä

Sateisena perjantaiaamuna muistelen muutamia verkkaisia kävelyretkiä rantakaduilla. Pariin otteeseen huomasin joen päilyvän epätodellisen tyynenä. Pinta ei muistuttanut peiliä, vaan paremminkin sellaiselta kuin uomaan olisi levitetty kiiltävää satiinia tai ohut hopeakuori. Matkalla erääseen tapahtumaan en tullut ottaneeksi kuvaa juuri silloin, kun ihmettelin näkymää. Pari tuntia myöhemmin lumo oli jo poissa - vesi liikahteli sille ominaisella, tutulla tavalla. Silloin kokeilin taskukameran säätöjä ja sain talteen muun muassa oheisen hetken.

Oo mami, mami

Uusi, mainio ruokapaikka löytyi Linnankadun alkupäästä entisen Vian paikalta. Huomaan oikein mainostavani, sillä lounaaksi kolmen naisen voimin nautittu paahdettu hanhenrinta erikoisessa pastassa oli ELÄMYS. Eikä 17 euron hinta siitä ihanuudesta hirvittänyt. Jälkiruuaksi tilattu 3,5 euron hintainen suklaaherkku ynnä lasillinen portviiniä kruunasi aterian. Kannatti tulla Hämeenlinnasta asti Turkuun syömään!

Liika on aina liikaa

Kun illalla hilluu vaikkapa vain ylettömästi töitä tehden, on aamulla vaisu. Mutta päivällä jo ruoka maistuu, kunhan sitä ei tarvitse itse tehdä! Pääsin taas kerran nauttimaan jokirannan antimista vastarannalla, jossa parikin ravintolalaivaa tarjoilee aterioita ympäri vuoden. Cindyn salongissa sai istua lähes yksin, enkä saanut paistettuja silakoita, vaikka niitten perään lähdin. Koko laivassa ei ollut silakan silakkaa - paitsi maustettuina rullina. Mikä siis lohduksi?

Koska kotona ei ikinä ole tarjolla havaijinleikettä, niin pääruokana sellaisesta piti kuvitella itselleen silakoiden korvike. Lisälohtu tuli siitä, kun jälkiruuaksi sain kahvin kylkeen hiukan jäätelöä suklaakastikkeessa.

Ehkä iltaan mennessä unohtuu, mikä seuraa monituntisesta hiiren käsittelystä ja ääniraitojen silmissä vilistämisestä, ja rupean kuin rupeankin kuvahommiin vielä tänään.

Erikoista

Turusta löytyy ainakin yksi äänitteiden erikoisliike, josta saa asiantuntevaa palvelua. Omistaja istuu ilmeisesti "aina" paikalla. Neuvottelin hänen kanssaan eräästä ajankohtaisesta musiikkivalinnasta ja sain kuin sainkin hyviä vinkkejä. Yhtä noudatin niin, että ostin CDn. Minun jälkeeni puhkesi puhumaan hyvin täysikasvuinen mies, joka oli saanut viestin, että hänen tilaamansa ooppera oli noudettavissa. Olisi ostanut myös Sallisen Kuningas lähtee Ranskaan, mutta sitäpä ei löytynyt hyllystä. Taisi tulla uusi tilaus.

Minua ennen kaupanpitäjää jututti nainen, vakioasiakkaan kuuloinen hänkin - ei mikään harrastelija, koska lähtiessään nappasi olalleen jonkin jousisoittimen kotelossaan. Nolottaa noin asiantuntevien erikoisliikkeen asiakkaiden seurassa...

Seuraavaksi taidan poiketa musiikkikirjastoon haahuilemaan ja ehkä kuuntelemaan joitakin omiin kuvatarpeisiini mahdollisia kappaleita.

Den svenska dagen är nära

Varje måndagskväll talas det svenska i en grupp vid Åbo finska arbetarinstitut. I kväll skall vi prata om dikter - eller någonting ditåt. Fotot visar en av våra "läxor", Per-Hakon Påwals dikt Nattvaka på sjukhuset ur samlingen Min salladsgröna älskarinna. Det underliga poemet eller den prosadikten berättar om bilolyckan. Döden hotar att ta hustrun med sig, mannen ängslas och minns, vad det hände på vägen och har hänt mellan makar dessförinnan, medan man sköter den medvetslösa kvinnan.Troligtvis kommer vi att prata mera om händelser i trafik än t.ex. om denna dikt. Jag planerar att ta med mig boken Dikter i rörelse eller Dan Anderssons Samlade dikter. Kanske skall jag läsa högt ett litet poem, om det passar. Dess namn är Underligt det är...

Underligt det är att älska gamla minnen som har grånat,

underlig är världen vida, underliga äro vi.

Kärlek, barn och bo och blom så gott jag kunnat har jag

hånat

och mitt hjärta det vill brista vid en sång om Nana Li.

Matkan pää

Hautausmaalla näkyi vielä tänään melko paljon ihmisiä tuomassa kynttilöitä ja havuja omaistensa haudalle. Kynttilöitä oli tuotu myös kaikkien edesmenneiden turkulaisten muistomerkille. Se löytyy Vanhan hautausmaan siltä käytävältä, joka alkaa Uudenmaantien päästä suuresta portista ja päättyy Ylösnousemuskappelille. Reitti kulkee poikki aukion, jolla on aikanaan kohonnut pieni siunauskappeli. Yhä siitä muistuttavat pylvään viereen astellut kivilaatat.

Elämä kuin elokuvaa

Eilen tuli vuokratuksi kaksi elokuvaa, joista Martin Scorsesen Lentäjä jäi odottamaan tätä päivää. Leffa kiinnosti. Niinpä heti aamiaisen jälkeen - yhä yöpaidassa - oli ruvettava tunnustelemaan, miltä tällainen monin Oscarein palkittu elokuva näyttää näin pyhäinpäivänä, kun ulkona satelee räntää. Aika pian selvisi, ettei sitä voinut edes hetkeksi keskeyttää. Vangitseva tarina, etevä toteutus! Vilkaisin hiukan Wikipediaa ja löysin sieltä pitkän artikkelin ohjaajasta. Kopioin tähän Lentäjää (The Aviator) koskevan osan: Scorsese's film The Aviator (2004), was a lavish, large-scale biopic of director, producer, legendary eccentric, multi-millionaire, and aviation pioneer Howard Hughes. The film received highly positive reviews,[34] [35][36][37][38] The film also met with widespread box office success and gained Academy recognition. The Aviator was nominated for six Golden Globe awards, including Best Picture - Drama, Best Director, Best Screenplay, and Best Actor - Drama for Leonardo DiCaprio. It won three, including Best Picture & Actor - Drama. In January of 2005, The Aviator became the most-nominated film of the 77th Academy Award nominations, nominated in 11 categories including Best Picture. The film also garnered nominations in nearly all of the other major categories, including a fifth Best Director nomination for Scorsese, Best Actor (Leonardo DiCaprio), Best Supporting Actress (Cate Blanchett), and Alan Alda for Best Supporting Actor. Despite having a leading tally, the film ended up with only five Oscars: Best Supporting Actress, Art Direction, Costume Design, Film Editing and Cinematography. Scorsese lost again, this time to director Clint Eastwood for Million Dollar Baby (which also won Best Picture).

Kyllä kelpaa

Vaikka näin marraskuussa torilla sinnittelevät enää sitkeimmät kauppiaat, tarjontaa piisaa kukkuramitoin parilla kolmella hedelmäpöydällä. Vihanneksia ja marjojakin nämä ns. ylösostajat myyvät. Monien tuotteiden hinnat tuntuvat edullisilta. Tänään esim. sai hyväkuntoisia banaaneja kilon eurolla.

Kirjoja, taas kirjoja

Eilen illalla Vanhalla Raatihuoneella jatkui suomenruotsalainen luentosarja Författare och författarskap. Nyt teemana oli Från Madrid till Tokyo. Kummallista. No, kahden Runeberg-palkinnolla seppelöidyn kirjailijan, Agneta Aran ja Zinaida Lindenin, puheenvuoroista selvisi, mistä on kyse. Etenkin Aran uusin teos Det har varit kallt i Madrid sekä jännät viittaukset espanjaan ja espanjalaisiin alkoivat kiinnostaa, kun hän luki pitkän otteen teoksestaan. Sen olisi voinut ostaa hintaan 21,50 euroa, mutta taskustani löytyi vain parikymppinen. Saa nähdä, riittääkö intoa niin, että haen opuksen kirjastosta ja luen sen. Zinaidaa oli hiukan vaikea kuulla salin takaosaan, mutta sen vaikutelman sain, että hänenkin tuore, kummallisen niminen teoksena Takakirves - Tokyo kannattaisi lukea. Sen henkilöt elävät kaukana toisistaan ja kirjoittavat toisilleen kirjeitä. Rakastavaisia he eivät kuulemma ole. Kun alkoi keskusteluosuus, yleisöä tuntui kiinnostavan se, miten on mahdollista, että venäläinen osaa ruotsia vallan erinomaisesti. Kyllähän ihminen kieliä oppii, jos niin haluaa ja paneutuu tosissaan asiaan kuten Zinaida. En jäänyt kuuntelemaan enempiä ihmettelyjä, vaan poistuin katselemaan valojen leikkiä Aurajoen lähes tyynellä pinnalla.