Unelma lumesta

Vanhoista kuvista on jäänyt silmiin kuvajaisia oikeista talvista. Sellaisia sain kokea Kangasalan vuosina, joita kertyi 33. Oheisen kuvan näkymä tuntuukin nyt satumaiselta, kun ulkolämpömittari Turussa näytti useita plusasteita jo aamuvarhaisella.

Ja syykin on meille ilmoitettu. Sehän se on, ilmastonmuutos.

No, en voi mitään sille, että seuraan epäluuloisena kaikkea aiheen äärellä kuohuvaa uutisointia. Nuoruusvuosien historian ja kielitieteen opinnot jättivät päähän lähtemättömiä muistijälkiä tutkimustiedoista, joiden mukaan maapallon sääolot vaihtelevat. Katsoin Suomen esihistoriaa käsittelevästä kirjasta, oliko 500-luvulla ennen ajanlaskua ns. suotuisa kausi, jolloin vesipähkinäkin viihtyi Suomenniemellä. Toisin sanoen lämmintä olisi piisannut. Mutta en löytänyt vahvistusta. Sen sijaan Eino Jutikkalan kirjasta Kuolemalla on aina syynsä (1987) löytyy kokonainen luku otsikolla Pieni jääkausi. Se vahvistaa muistikuvani sääoloiltaan kurjasta jaksosta, joka alkoi 1300-luvulla, jatkui puoli vuosituhatta ja "oli kylmintä aikaa sitten paleoliittisella kivikaudella päättyneen ison jääkauden" (61). Muistitietoa on tallessa 1860-luvun lopun kauheista katovuosista, jolloin tammikuussa piti lähes hellettä, mutta juhannuksena pakkasta niin, että järvet jäätyivät.

Geologit, jotka tarkastelevat maapalloa vuosimiljardien perspektiivissä, ovat yrittäneet hillitä kuohuntaa ilmastonmuutoskauhistelussa. Turhaan. Mutta minä ja varmasti moni muu kuuntelee ainakin toisella korvalla geologeja, joiden mukaan maapallon ilmasto vaihtelee sykleittäin noudattamatta ihmisen toiveita, tottumuksia tai edes tekoja. Voi tietysti olla niinkin, että tällaisilla selityksillä yritän vain lohduttaa itseäni kauhun hiipiessä yhä lähemmäs.

Näin totisissa mietteissä toivotan rakkaille lukijoilleni hyvää joulua - lumen kera tai ilman lunta. Jään pyhien ajaksi lomalle, mutta palaan kirjoituspuuhiin ennen vuodenvaihdetta.

Joulu tulla jolkottaa

Näinä pitkien pimeiden viikkoina valon kaipuu yltyy. Toivotan omasta ja varmaan monen muunkin puolesta tervetulleeksi joulun, joka alkaa, kun hyvä Tuomas sen huomenna tuo. Kohta pääsemme jatkamaan matkaa pimeän taitteesta kohti valontäyteistä juhannusta.

Merkillistä kuinka vuoden loppu tosiaan tuntuu siltä, kuin aika loppuisi. On ollut isoja, itse otettuja kuvatehtäviä, jotka 'täytyi' saada valmiiksi jouluun mennessä. Nyt ne ovat valmiina odottamassa esittämistä niille, joita varten työhön ryhdyin. Ja minä huohotan väsymystä, mutta olen samalla tyytyväisen huojentunut. Ylpeyskään ei loista poissa olollaan... Kunpa ei nyt sattuisi mitään kömmähdystä tietokoneen yms:n kanssa.

Joulun jälkeiseen tulevaisuuteen katselen kuin seisoisin valtameren äärellä näkemättä muuta kuin suurta tuntematonta. Aistin majesteettisen panoraaman, jossa jokin häämöttää maidonvalkoisesta usvasta - aurinko!

Myös mennyt on läsnä. Sivun ylälaidan kuva vuodelta 1981 rauhoittaa mieltä. On eletty ja selvitty. Perheestä löytyy niitäkin, joiden vieteri on venynyt piparkakkutalon pystyttämiseen kaikki osat tallella.

Arvaa mikä

Taannoin paikallisaviisin Extrassa oli juttu, jossa mainittiin kuvan esine ja maalailtiin sen oivia ominaisuuksia. Seurauksena oli ryntäys kyseistä tuotetta myyvään käsityöliikkeeseen. Ja mikä olikaan tulos? Tavara loppui saman tien.

No, ryntäyksestä innostuneet kaupanpitäjät tarttuivat puhelimeen ja tilasivat maahantuojalta koko Suomeen saadun satsin. Kun kävin kaupassa, sain kuulla, että tulossa on: sopii tilata. Mutta listassa oli silloin jo 150 nimeä, eikä sen jonon jatkoksi saanut omaansa kuin maksamalla 13,50 euron hinnan ennakkoon. Joo-o.

Minäpä maksoin ja sain kaupasta puhelun - maksettu tavara noudettavissa - viime lauantaina kesken Kala-Trapissa nautittua joululounasta. Siihen hätään en lähtenyt mihinkään, mutta eilen kuljetin itseni hakemaan SEN. Kun nyt tunnustelen sitä ja katselen kuvaa, muistuu mieleen, että joulusinappi on vielä tekemättä. Se tulee purkkiin, mutta silloin tällöin talossa on lähes tyhjiä sinappi- ja muita tuubeja, joista vielä saisi, kun jaksaisi rutistaa. Pelkin käsin homma ei hoidu, mutta tuubipuristimella hoituu! Ajatella, että minulla on nyt apu siihenkin vaivaan...

Mini

Kun pääsee tämmöisen auton viereen, alkaa uskoa, ettei kaikki suuri ole kaunista. Aamulla autopesulassa kiertelin ja kaartelin pikku ihanuutta. Joku viitseliäs oli sen pelastanut romuttamosta ja luonut uudestaan. Nyt satunnainenkin kävijä uskoo Miniä katsellessaan, että vanha on JOTAIN.

Mutta tuskin olisin tohtinut yrittää sisään, vaikka lupa olisi hellinnyt. Olisi ollut kova paikka myöntää, etten nykykoossani mahdu Miniin.

Oi niitä 60-luvun vuosia, jolloin kokonainen perhe tavaroineen tunki itsensä Miniin! Tosin ainakin eräässä tapauksessa kävi niin, että kertareissu Turusta Keski-Suomeen kypsytti perheenpään ja hän vaihtaa täräytti Mini-aarteensa folkkarin pulla-autoon. Siihen kasvava perhe mahtui vuodesta, jopa vuosikymmenestä toiseen. Monien ilmeen- ja koneenkohotusten jälkeen se uljas vanhus kuitenkin lopulta päätyi folkkareiden hautausmaalle. Vain muisto elää.

Mitä ihmettä, Python taas!

Monty Pythonin porukka ei tosiaan ole mikään turha joukko - se on siivittänyt yhden ihmisen kokonaisen kielen luomiseen. Kulttuuri kerrostuu monin tavoin sekä ryhmässä että kielessä, kun kumpikin nojaa jo nimellään antiikin Kreikan kuuluun pyton-käärmeeseen. Tarjoilen taas sitaatin linkkeineen Wikipediasta niille, joille tämä riittää: Python on monipuolinen tulkattava ohjelmointikieli, joka on alun perin kehitetty yhdistämään skriptikielten ja tavanomaisten ohjelmointikielten hyvät puolet. Pythonia pidetään helppona oppia sen yksinkertaisen syntaksin ja korkean tason tietorakenteiden takia. Monet suosittelevat sitä ensimmäiseksi ohjelmointikieleksi. Pythonia on usein verrattu sellaisiin kieliin kuin Perl, Java, Ruby, Tcl ja Scheme. Python on nimetty brittiläisen komediaryhmä Monty Pythonin tunnetun Monty Pythonin lentävä sirkus -tv-sarjan mukaan. Kielen dokumentaation koodiesimerkeissä pyritään välttämään liiallista vakavuutta satunnaisilla viittauksilla ryhmän tuotantoon

Pythonin otteessa

Nuoret miehet vuosikymmenten takaa - suunnilleen oman ikäisiäni siis - ovat säteilleet energiaa muutamiin iloisiin hetkiin ihan äskettäin. Ällistyttäviä oivalluksia ja niiden huiman rohkeita toteutuksia pursuaa niin, että katsojan on pakko antautua ja nauraa hohottaa, vaikka kaikkea ei ehdi tai osaa kunnolla tajuta.

Enpä ole tiennyt, mitä kaikkea Lentävän sirkuksen lisäksi ryhmä on tehnyt. Mutta viimeistään silloin, kun on nähnyt Meaning of Lifen, on pakko hyväksyä porukan työt unohtumattomiksi.

Hiukan heräteltynä innostuin katsomaan, mitä Wikipedia mainitsee Monty Pythoneista. Ja kyllä mainitsee! Seuraava pätkä ja paljon muuta (esim se, miten kuvan jalka liittyy Pythoneihin) löytyy mainitusta paikasta: Monty Pythonin anarkistisella tyylillä on ollut suuri vaikutus komediaan. Monissa suomalaisissakin viihdeohjelmissa, muun muassa Studio Julmahuvissa, voi nähdä selviä Python-vaikutteita, joissakin tapauksissa jopa suoria sketsilainoja, kuten myös Itse valtiaat -sarjan jaksossa Matti Vanhasen lentävä sirkus. Myös South Park -televisiosarjan luojat Trey Parker ja Matt Stone ovat monesti teoksillaan tunnustaneet rakkauttaan Pythonia kohtaan. Myös Alivaltiosihteeri-sketsiryhmä on kertonut ottaneensa vaikutteita Monty Pythonista. Pirkka-Pekka Peteliuksenkin huumorista on löydettävissä Python-vaikutteita. Niistä mainittakoon James Potkukelkka, joka tuntuu olevan sukua Python-sketsille "Hassujen kävelytyylien ministeriö" (Ministry of Silly Walks). Monty Python -ryhmä on päässyt myös Guinnessin ennätysten kirjaan maailman suurimmalla kookospähkinäorkesterilla.

Juhlaa

Onnistunutta väitöstä seurasi eilen tietysti karonkka. Ja mikä juhla siitä tulikaan! Virallisesti kunnioitettiin vastaväittäjää, mutta kyllä keskeisin ilon ja huomionosoitusten kohde oli väittelijä itse. Hän oli paitsi saanut hienosti ison urakkansa päätökseen myös valmistellut tukijoukkoineen upeat pidot Hämeenlinnan Raatihuoneen kellariin, joka muuten alkujaan on toiminut halkovarastona ja putkatiloina.

Sekä kattaus että kantahämäläiset ruokalajit toistivat väitöstutkimuksen verkosto-aihetta. Väittelijän sisarukset musisoivat, lapset ja muu lähisuku lauloivat lumoavasti. Puheet jatkuivat ja jatkuivat, kun lähes kaikki halusivat vuolaasti muistella ja kiitellä väittelijän kanssa kulkemiaan taipaleita. Ilonpito jatkui pikkutunneille, vaikka jotkut poistuivat heti puheiden ja serenadin loputtua.

Enpä ole naismuistiin päässyt osalliseksi yhtä lämminhenkisestä akateemisesta juhlinnasta.

Ja sitten väitellään

Taas yksi iso urakka on julkistamista vaille valmis. Lähden Hämeenlinnaan seuraamaan akateemista näytelmää, jonka käsikirjoitus noudattaa episodien järjestyksen ja aiheen osalta pitkiä perinteitä, mutta sisällön yksityiskohdat varioivat. Yleisön kannalta on paljon kiinni vastaväittäjän lavasäteilystä, tietysti myös siitä, kuinka väittelijä rohkaistuu leikkiin. On tosi ikävää kuunnella pilkunviilausta ja tosi upeaa seurata virkeätä keskustelua käsillä olevasta tutkimuksesta. Nololta tuntuu, jos vastaväittäjä on liian rento ja ryhtyy nakkelemaan mitättömyyksiä ikään kuin yleisön huviksi.

Humanistiset väitöstilaisuudet ovat toistaiseksi olleet tasokkaimpia niistä, joissa olen ollut läsnä. Erinomainen vastaväittäjä puhuu vapaasti, antaa tiukkaamatta tilaa väittelijälle ja jatkaa aika ajoin keskustelua siitä, mitä väittelijä viimeksi sanoi. Mutta pitää kuitenkin langat käsissään. Vastaväittäjä pystyy luomaan hyvän tunnelman, jos yleensä osaa ottaa huomioon toisen ihmisen.

On selvää, että väittelijää jännittää eikä hän välttämättä pysty reagoimaan siten kuin parhaimmillaan kykenisi. Joskus tosin on käynyt niinkin, että väittelijä osoittautuu aiheensa suvereeniksi asiantuntijaksi, jolle vastaväittäjä tarjoaa pelkkää säestystä. En usko, että tämänpäiväinen Hämeenlinnan tilaisuus jättää vastaväittäjän alakynteen, toivottavasti ei myöskään väittelijää.

Onnistuneimmista väitöstilaisuuksista lähtee kohonnein mielin ja hiukan ihmeissään, kun huomaa taas oppineensa jotakin sellaista, mitä aiemmin ei ole tiennyt olemassa olevaksi.

Lucia toi valon

Aamulla se sitten tapahtui: Samappalinnan puistossa syttyivät valot, joista rannan asukkaat olivat jo saaneet vihjeitä. Jos ei savua ilman tulta, niin ei myöskään valon tuiketta ilman isoa välähdystä.

Kuvaan tosin tuli satunnaisia lisäspotteja pakkasilmassa leijuneista hileistä.

Illalla seitsemästä alkaen jokirannassa vietetään Valon juhlaa. Siitä löytyi Fonectan koko sivun mainos aamun aviisissa. Kehno sattuma, etten pääse osalliseksi. Samaan aikaan minulla näet on muuta joulumenoa.

Jälkikuva Mustasta jäästä

Viereisen mainoksen naamari Saaran/Kristan kasvoilla kertoo jotakin hyvin olennaista elokuvan ihmisistä: yhtä esitetään, toista ollaan. Etenkin Saara/Krista sanoo kaipaavansa rehellisyyttä, mutta on valmis rakentamaan kokonaisen valheiden verkoston ja kietomaan siihen miehensä rakastajattaren, jotta saisi tämän syrjäytetyksi. Hanke onnistuu liian hyvin. Katsojassa jännitys kohoaa kohoamistaan, kun valheista vauhtia saaneet tapahtumat vievät ihmisiä kohti ennalta arvaamattomia käänteitä. Mikään ei saanut ainakaan minua epäilemään esitetyn todellisuuden uskottavuutta. Henkilöt edustavat tämän ajan pitkälle koulutettuja, vauraita kaupunkilaisia. Nuoret (teekkarit) ovat matkalla yhtä hyviin asemiin kuin niihin jo edenneet nelikymppiset. Kaikkea ei kuitenkaan ole saatu. Naislääkäri pelastaa hätäsektioin syntymättömiä lapsia, mutta ei itse ole millään tullut raskaaksi. Aviomies on lehahdellut opiskelijatytöstä toiseen. Viimeisin alkaa odottaa lasta siten kuin useimpia lapsia odotetaan - tarkoittamatta ja yllättäen. Mies on aivan pihalla, kun vaimo kostohimossaan ryhtyy rakentamaan iskuaan.

Olen lukenut leffasta pari kolme kiittävää lehtiarvostelua enkä kiistä kiitoksia. Sain nähdäkseni loisteliasta näyttelijäntyötä, oivalluksia herättäneitä tilanne- ja lähikuvia, kohtausten rytmitystä, mielenkiintoisia miljöitä, vuodenaikojen vaihtelua tapahtumien tunnelmia mukaillen. Musiikista en muista mitään, mutta mitä ilmeisimmin sekin oli punnittua ja taiten toteutettua. Ohjaaja Petri Kotwica kuuluu vuosikausia työstäneen leffan käsikirjoitusta, mikä selittää tuloksen laadukkuutta.

Pääosissa: Outi Mäenpää, Ria Kataja, Martti Suosalo, keskeisissä sivuosissa Sara Paavolainen ja Ville Virtanen.

Musta jää

Nyt se on tehty, Musta jää nähty. Lapsuudenystävä, nykyisin porvootar, sai meikäläisen liikkeelle, kun piti keksiä Turun-kävijälle iltaviihdettä. Onneksi. Mutta olen yhä leffasta niin vaikuttunut, etten saa sanotuksi sitä, mikä mielessä velloo. Huomenna aiheesta lisää.

Siniset tulivat ja menivät

Oi aikoja, oi nuoruuden muistoja! Tänään niitä verestettiin 50-luvun malliin Puolalan koulussa, kun Turun Riento järjesti jumppareilleen tilaisuuden esiintyä. Minutkin hälytettiin sinipukuisten porukkaan, kun piti saada kokoon edes muutama sellainen, joka oli mukana edellisen kesän SunSvoli-tapahtumassa Tampereella. Puoli vuotta sinne harjoiteltiin oikein kunnolla ohjelma, josta tuli havaituksi, että aika ei aina paranna varsinkaan muistamista: ohjelman loppua ei enää osannut millään. No, luovuus kutsuttiin hätiin ja lyhennettiin kuuden minuutin esitystä roimasti - naamat leveässä hymyssä. Niin päästiin pälkähästä.

Yleisö tosin luuli musiikin sopivasti vaihtuessa jo eräässä aiemmassa kohdassa, että siinä se oli, ja rupesi innokkaasti taputtamaan. Mutta eihän meitä kuutta lavalle päässyttä niin vain saatu lopettamaan, kun vastikään oli tunti harjoiteltu ahtaassa pukuhuoneessa. Se esitettiin, mikä oli suunniteltu!

Sitten otettiin ryhmäkuva ja saatiin kahvin kanssa torttua.

Nyt ihmetellään, alkaako meille sadella lisää esiintymispyyntöjä...

Kahvattomuus

Yö meni, sää selkeni ja tyyntyi, minkä helpottuneena totean, kun parvekkeen ovi viettää viikonloppuaan kahvattomana ja lukitsemattomana. Se on melkein kuin riepu ovessa: saa tönäisemällä syrjään. Mutta kiinni vetäminen onkin jo eri juttu. Edes pitkät kynnet eivät tahdo auttaa, kun sileästä puupinnasta yrittää saada veto-otteen.

Seuraavaksi lähestyn isännöitsijää. Hän saa sähköpostitse dokumentoidun kuvan tilanteesta. Ihmettelen vain näin yksikseni, kuinka kahvaosan saa korjatuksi, kun lukon vääntöosa ja ehkä myös sisäkalut murtuivat. No, kai ammatti-ihmisillä on konstinsa tällaisiinkin pulmiin. Onhan sitä päästy Kuuhun ja pian ehkä Marsiin asti.

Väsähdys

Eipä ole teräskään ikuista! Sen sain äsken tuta, kun pikku kätösilläni väänsin parvekkeen ovea auki ja kahva jäi murtuneena käteen. Olen tainnut tiuhaan ovea aukomalla uuvuttaa metallin, sillä muistan kuulleeni, että teräs väsyy rasituksesta. Melkoisen huimalta tuntuu...

Saa nähdä, kuinka oven käy, kun myrskytuuli ujeltaa pitkin jokiuomaa. Vieneekö lukitsemattoman oven mennessään?

Ainutkertaista?

Lupaavan satumainen valaistus Samppalinnan rinteellä taisi jäädä kokeiluksi. Ei näkynyt värillisiä valosuihkuja ainakaan itsenäisyyspäivän iltana - ellei sitten hyvin lyhyesti - eikä tänään. Odotan odottamasta päästyäni kummia tapahtuvaksi uudestaan. Ans kattoo ny kummottos täsä käy. Toistaiseksi tulee vain vesiryöppyjä taivaan täydeltä.

Valoilmiöitä

Pari iltaa sitten näkyi vastarannalla kummia: siniset, valkoiset ja punaiset valokiilat häälyivät lehdettömissä puissa. Eilen illalla niitä ei näkynyt, mutta rinteen alaosaan pystytetty vuoden 1917 muistomerkki paistoi valospotissa.

Kenties tänään Suomen itsenäisyyden 90-vuotisiltana ylemmän rinteen valoilmiö toistuu täyteen juhlakuntoon viritettynä. Seuraan tilannetta.

Hyvää alusta loppuun

Jalkojeni aamu alkoi vaahtokylvyssä, jatkui pitkänä viipymisenä työvaiheiden keskipisteessä, kunnes aamun taittuessa puolipäiväksi päädyttiin punaisiin varpaankynsiin ja ylen tyytyväiseen oloon. Siihen on muitakin kelpo aiheita.

Näillä töppösillä kelpaa illan tullen tassutella Laulun Ystävien itsenäisyyspäivän konserttiin, joka tarjotaan kuultavaksi lähellä jokisuuta sijaitsevan Taideakatemian Sigyn-salissa.

Politiikka kohtaa tieteen

Sain kutsun kuuntelijaksi Turun lapsi- ja nuorisotutkimuskeskuksen ensimmäiseen avoimeen seminaariin, jonka otsikon lainasin tällekin sivulle. Usean eri alan asiantuntijat ovat valmistelemassa lasten ja nuorten hyvinvoinnin tutkimusohjelmaa Suomen Akatemiassa.

Huolta kannettiin siitä, miten tutkimus ja poliittinen päätöksenteko löytävät toisensa. Myös se, mitä tutkitaan, mietitytti. Kritiikkiä on näet tullut ongelmakeskeisyydestä: tutkimus on keskittynyt pääosin lasten ja nuorten kipupisteisiin, joihin etsitään korjausta. Kuva vinoutuu, kun myönteinen kehitys - sitäkin on! - jää tutkimuksissa vähälle.

Kuvassa näkyvä tutkimusjohtaja avasi tilaisuuden, kolme kovan tason asiantuntijaa alusti, muutama yleisöstä kyseli. Jatkoa seuraa. Keskuksen ja yleisemminkin Turun yliopiston sivuilta löytyy lisää informaatiota.

Ensimmäinen jouluateria - paras?

Tukholmassa nautinnot eivät rajoittuneet korvin kuultaviin ja silmin nähtäviin. Myös suu sai osansa eilisellä lounaalla Pukkisaaressa. Kyyppari toi ensi alkuun pikku mukillisen mainion mausteista glögiä ja sen mukana kaksisivuisen opasteen auttamaan makunautintoihin syventymisessä. Jo papereissa riitti ihmettelemistä: tarjolla oli peräti YHDEKSÄN kierrosta erilaisiin herkkuihin. (1) monta lajia sillejä ynnä soosit ja tilliperunat, (2) eri tavoin valmistettuja lohipaloja, ankeriasta, poseerattuja munia katkarapujen kera ym., (3) joulukinkkua ja -sinappia, cesarsalaattia, savustettua kaurista ja punajuurisalaattia, marinoituja vihreitä papuja pinjansiemien kera, sipulimakkaraa, salamia, aiolia, cuscusia, paahdettuja tomaatteja, (4) vasikanmaksapasteijaa, riistapateeta ja pikkelsiä, vasikanhyytelöä, (5) lutfisk med tillbehör för den som önskar (ei otettu), (6) possua, pikkusipuleita rusinoin, lihapullia, kauriinlihamakkaraa, prinssimakkaroita, punakaalia, pekonissa paistettuja taateleita, Janssonin kiusausta, joulumakkaraa, (7) Kvibille gräddedel, Stilton, Chevre', Brie, viikunamarmeladia, suolakeksejä, (8) glögillä maustettua juustokakkua, julbrownie, rommimarsipaania, inkokta päron, marenkeja, sticky rice, mandariineja, kolapaj, (9) nougatkrisp, kola, tryffel, turron, nötter. Ja tietysti hyvää kahvia makeiden jälkiruokien kanssa.

Huh, huh! Vaikka ihan kaikkia lajeja en maistanut, aamulla vaaka näytti, että olin lihonut kilon.

Sjung in advent

Osuin olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan, kun lähdin Tukholmaan pikkujoulun viikonlopuksi. Sikäläiset tuttavat olivat hommanneet sitkeästi jonottamalla liput ensimmäiseen neljästä adventtikonsertista, jotka taas toteutettiin Söderin kaupunginosan Katarinan kirkossa.

En ole pitkän elämäni kuluessa kuullut mitään vastaavaa. Kahdeksan amatöörikuoroa, yhteensä pari sataa laulajaa oli valmistautunut esittämään vaativan ohjelmiston. Ja miten ne lauloivatkaan! Kirkkaitten lasten äänteen lomaan mieskuoro toi tummia sävyjä, jotka taas vaihtuivat herkkiin kamarikuoron tunnelmiin ja naisääniin. Urkuri Lars Anderssonin mahtavat interludiumit vyöryivät suuressa ristikirkossa niin, että pienet lapsetkin hiljenivät, mutta eivät pelästyneet itkemään.

Upeaa oli myös kuorojen verkkainen siirtyily kirkon käytävillä väliin sivulaivoihin, kunnes palattiin kuoriin milloin kynttiläkulkueena, milloin suurta rumpua lyöden. Valojen vaihtelu hämärästä kirkkauteen myötäili tunnelmia. Alttaritaulun paikalla on installaationa suuri risti, josta tuntuu valuvan Jeesuksen käärinliina. Siitä erottuu punainen juova kuin veriviiru. Järisyttäväksi näkymä muuttui, kun taustavalo vaihtui konsertin huippukohdassa syvänpunaiseksi.

Mahdotonta on saada sanoiksi sitä elämystä, jonka koin suuressa joukossa istuessani. Väki imi mukaansa niin, että lauloin Hoosiannaa siinä kuin muutkin - mutta suomeksi.