Huutoteatteria

Hellesunnuntai kallistui iltapäivään, kun kolme naista etsiskeli Turun lähisaarilta osoitetta Samppaantie 90. Oli kuuma, mutta maisemat hivelivät silmiä. Ihmekö sitten, että paineltiin tietä niin pitkälle kuin sitä riitti. Teatterista ei tietoakaan. Piti palata ja lopulta kysyä tienvarren asukkaalta opastusta. Lähes viimeisten joukossa selvittiin metsän siimeksessä häämöttävän vanhan hirsitalon hämärään viileyteen ja päästiin huokaisten istahtamaan etupenkkiin. Onneksi esitys tarjottiin sisätiloissa eikä auringonpoltteessa!

Ensimmäinen kommentti vierestä tuli jo heti esityksen alkuminuutteina:"Taitaa olla huonokuuloisten teatteria..." Pari kolme miesnäyttelijää näet seisoskeli enimmän ajan asemissaan ja huusi repliikkejään kuin olisivat olleet hehtaarihallissa. Me raukat kuitenkin istuimme vain muutaman metrin päässä - ilman korvatulppia. Eikä katsomon perärivikään ollut kaukana. Voi pyhä sylvi sentään, mitä lienee ohjaaja tavoitellut tällä mekastuksella? Näytelmän tapahtumien seuraamisesta ei ollut tulla mitään, mutta pikku hiljaa juonen käänteet rupesivat kiinnostamaan. Toinen näytös vangitsi katsomaan tosissaan, vaikka varsinkin taiteilijaa esittäneen miehen älytön huutoreplikointi edelleen riepoi raskaasti. Aika veijari se Mika Waltari on ollut kirjoittaessaan Noita palaa elämään -tyyppisiäkin kauhujuttuja. Osaajan otteet erottuivat tekstin ansioina. Harrastajien tulkintaakin voi kehua muilta osin, mutta raskas miinus tulee äänenkäytöstä.

Helle jatkuu. Siispä painelin heti aamusta joen yli maauimalaan. Siellä oli allas uimareita pullollaan. Sekaan mahtui varsinkin, kun vesijumppaajat saivat aamun urakkansa päätökseen melkein heti minun pulahtamiseni jälkeen. Enempiä uimisia Samppalinnassa ei käy yrittäminen viikkoon, sillä lähden tästä kulttuurimatkalle Viroon ja hiukan myös Venäjän puolelle. Reissusta jokunen kuva ja sana ensi viikolla!