Eilisestä leffasta mieleen jäi loppukohtaus. Siinä toteutui kerronnallinen nousu, joka tiivisti Kallen tilanteen Helsingin kirjamessuilla, samalla myös kotimaisen kirjallisuuden kentän reunalla. Gummeruksen väki oli valmistellut esikoiskirjan julkistamisen, ja Kalle toivotetaan tervetulleeksi kustantamon kirjailijakaartiin. Seuraa vaikuttava kohtaus, jossa esittäytymishetki lähestyy. Yksinäisenä mies seisoo käytävässä, jonka avoimesta ovesta hänen olisi kohta mentävä yleisön eteen - mutta paniikki saa yliotteen ja mies karkaa toisesta ovesta ulos asti. Ratkaiseva käänne tapahtuu, kun myöhässä paikalle ehtinyt vaimo tulee ja saa kuin saakin miehen palaamaan. Kustannustoimittajan hikinen hetki kääntyy helpotukseksi, kun hän taakse vilkaistessaan huomaa Kallen taas käytävässä, nyt yhdessä vaimonsa kanssa. Vakaasti astutaan saliin, Päätalo asettuu puhujapönttöön, kaivaa lapun taskustaan ja alkaa puhua. Kamera seuraa tovin vaimon kannustavia katseita ja pysähtyy sitten kirjailijaan. Lähikuva tämän hymyyn heräävistä kasvoista päättää elokuvan. Vaikeudet ovat kääntymässä voitoiksi.
Yksi ja toinen katsoja lienee samastunut kirjailijaan. Kukapa ei olisi kokenut kauhun hetkiä yleisön edessä. Omalta kohdaltani muistan muutaman, joissa sydän on tuntunut nyrjähtävän paikoiltaan, kun on pitänyt avata suunsa isossa joukossa. Pikku hiljaa tilanteisiin tottui, kun niitä tuli lisää. Enää ei onneksi tarvitse miettiä, kuinka selviäisi yleisön edessä, mutta luomisen tuskia tunnen yhä. Päivän urakkana on taas jatkaa Japani kuvina -jutun tekemistä MovieMakerilla. Toistaiseksi koossa on pelkkää sotkua, joka houkuttelee esiin raporttimaista järjestystä "ensin oltiin täällä, sitten tuolla", kun pitäisi jaksaa kaivaa olennaisia, jänniä näkökulmia ja karsia rutosti kuvia. Käyn tässä jonkinlaista Päätalo-koulua...
1 kommentti:
Kuvakaaoksesta , tuttua touhua ! tee ensin päiväkirja-matkakirja ja toinen sitten "se kokemuskirja "- ei tule huono omatunto !
Lähetä kommentti