Riku Korhosen Lääkäriromaanista

Muutama päivä sitten hotkaisin Korhosen hätkähdyttävän kirjan. Ihan suit sait 450 sivua eivät menneet, mutta taukojakaan ei huvittanut pitää. Teksti on hurjan energistä tilinpäätöstä ensimmäisistä aikuiselämän vuosista, joita tarinan minälle, Niklakselle, on kertynyt kymmenkunta. Ollaan vedenjakajalla. Eletään helteistä kesää 2003. Suhde Innaan kuihtuu, väitöskirjahanke ei etene, mies itse ryvettyy Aurajoen rannoilla ja vähän muuallakin. Runsaaseen sivumäärään mahtuu poikkeamia, jotkut niistä novellintapaisia, toiset fantasioiden muistiin kirjaamisia, kolmannet Innan isän kirjeitä tyttärelleen. Kokonaisuuteen ne kaikki kuitenkin asettuvat ja tuottavat kutkuttavaa sivuvalaistusta Niklaksen törmäilyille ja Innan tilanteelle. Korhosen tietämys kaiken maailman asioista herättää lukijassa arvostuksen tuntemuksia, samoin runsas, täsmällinen ja notkea kieli. Ymmärrän hyvin sen, että Korhonen on jo saanut useita palkintoja, ensimmäisen heti esikoisteoksestaan Kahden ja yhden yön tarinoita (2003). Kun viimeisimmästä palkinnosta uutisoitiin Turun Sanomissa (25.11.2008), jutusta löytyi myös osuva sitaatti palkintolautakunnan lausunnosta: "Romaanissa on kiinnostavaa vihaista energiaa, sen runsaus vyöryy päälle milloin groteskina, milloin lyyrisenä." Samassa jutussa Korhosen sanotaan kertoneen, että Lääkäriromaani oli hänelle paikoin vaikea kirja kirjoittaa. Mutta se oli tehtävä, jotta pääsisi eteenpäin, seuraaviin kirjoihin. Hänen kohdallaan kirjoittamisessa on kyse syntymässä olevan tekstin aiheuttaman epätietoisuuden ja pelon sietämisestä.

Korhosen kirjaa lukiessa elin uudestaan kirjassa kuvattua helteistä kesää 2003. Muutin silloin Turkuun samana päivänä eli 13.7., kun hellekausi alkoi. Lämpötila nousi jokirannan asunnossa jopa 33 - 34 asteeseen. Niitä lämpöhyökkäyksiä eivät edes verhot olleet torjumassa ensi alkuun. Kirjan näkymät jokirannan elämästä ovat sittemmin tulleet tuttujakin tutummiksi, vaikka omakohtaiset dokailut jokilaivoilla puuttuvat.