Pimeässä kääntää kone

Jokiranta näyttäytyy tänään, ensimmäisenä adventtina, lohduttoman pimeänä jo klo 15.30. Vettä tihuttaa, viimeisetkin lumenrippeet ovat muisto vain. Tällaisin havainnoin tervehdin blogin lukijoita, joista kuulemma ainakin yksi tutkii tekstejä konekäännöksen avulla Japanissa asti. Niinpä päätin itsekin kokeilla, mitä tekstille tapahtuu, kun antaa sen koneen käännettäväksi. Koska en osaa japania, testaan hommaa englanniksi. Mitähän yllätyksiä löytyy, jos pyydän konetta taas suomentamaan samat rivit?

Jokiranta appears today, on the first Advent, sad dark already at 15.30. Water, drizzle, the last remnants of snow are the only memorial. Such finding to welcome the blog readers, which reportedly at least one examines the texts machine translation to help in Japan up to. So I decided to test myself, what the text happens when you give it a machine translation. Since I do not know Japanese, swing test in English. I wonder what surprises are found, if you ask the machine again of Finnish same lines? Testi tuotti aivan saman tuloksen kuin edeltä on luettavissa. Mutta kuinka käynee seuraavan tekstipalan kanssa? Piperrän vielä pikkuruisen pätkän sanahelinää ja tuuppaan kyhäelmän masiinan ruksutettavaksi. Piperrän still tiny clip of rhetoric and tuuppaan patched masiinan ruksutettavaksi. Huh-hah-hei, kone heilahti raiteiltaan! Mutta, mutta - upeaa että hätäpäissään voi turvautua vaikka käännöskoneeseen, jos ei muuta apua ole tiedossa, sanon minä, joka vasta nyt ensi kertaa itse tutustuin tällaiseenkin Googlen tarjoamaan ihmeeseen. Summa summarum: Puujalkateksti kääntyy melko hyvin, lennokkaat lentelevät pakoon koneen käännösyrityksiä. Best regards to friends in Japan!

Riku Korhosen Lääkäriromaanista

Muutama päivä sitten hotkaisin Korhosen hätkähdyttävän kirjan. Ihan suit sait 450 sivua eivät menneet, mutta taukojakaan ei huvittanut pitää. Teksti on hurjan energistä tilinpäätöstä ensimmäisistä aikuiselämän vuosista, joita tarinan minälle, Niklakselle, on kertynyt kymmenkunta. Ollaan vedenjakajalla. Eletään helteistä kesää 2003. Suhde Innaan kuihtuu, väitöskirjahanke ei etene, mies itse ryvettyy Aurajoen rannoilla ja vähän muuallakin. Runsaaseen sivumäärään mahtuu poikkeamia, jotkut niistä novellintapaisia, toiset fantasioiden muistiin kirjaamisia, kolmannet Innan isän kirjeitä tyttärelleen. Kokonaisuuteen ne kaikki kuitenkin asettuvat ja tuottavat kutkuttavaa sivuvalaistusta Niklaksen törmäilyille ja Innan tilanteelle. Korhosen tietämys kaiken maailman asioista herättää lukijassa arvostuksen tuntemuksia, samoin runsas, täsmällinen ja notkea kieli. Ymmärrän hyvin sen, että Korhonen on jo saanut useita palkintoja, ensimmäisen heti esikoisteoksestaan Kahden ja yhden yön tarinoita (2003). Kun viimeisimmästä palkinnosta uutisoitiin Turun Sanomissa (25.11.2008), jutusta löytyi myös osuva sitaatti palkintolautakunnan lausunnosta: "Romaanissa on kiinnostavaa vihaista energiaa, sen runsaus vyöryy päälle milloin groteskina, milloin lyyrisenä." Samassa jutussa Korhosen sanotaan kertoneen, että Lääkäriromaani oli hänelle paikoin vaikea kirja kirjoittaa. Mutta se oli tehtävä, jotta pääsisi eteenpäin, seuraaviin kirjoihin. Hänen kohdallaan kirjoittamisessa on kyse syntymässä olevan tekstin aiheuttaman epätietoisuuden ja pelon sietämisestä.

Korhosen kirjaa lukiessa elin uudestaan kirjassa kuvattua helteistä kesää 2003. Muutin silloin Turkuun samana päivänä eli 13.7., kun hellekausi alkoi. Lämpötila nousi jokirannan asunnossa jopa 33 - 34 asteeseen. Niitä lämpöhyökkäyksiä eivät edes verhot olleet torjumassa ensi alkuun. Kirjan näkymät jokirannan elämästä ovat sittemmin tulleet tuttujakin tutummiksi, vaikka omakohtaiset dokailut jokilaivoilla puuttuvat.

Paluu Canossan-reissulta

Taannoisen videosotkun selvittäminen on vaatinut Buddhan tyyneyttä ja samurain päättäväisyyttä. Kumpaakin löytyi, sillä sotku on enää muisto vain. Muutama minuutti sitten MovieMaker näet ilmoitti, että suurimmasta Japani-projektista syntyi kuin syntyikin leffa. Eilen lopulta uskoin, että vian korjaaminen vaatii radikaaleja otteita: roskikseen vanha tekele, johon olin saanut aikaan kohtalokkaan virheen sammuttamalla tietokoneen, vaikka projekti oli sulkematta! Niinpä rakensin koko homman uudestaan. Siihen meni puolitoista työpäivää, ei sen enempää eikä myöskään vähempää. Että tämmöinen nöyrtyminen tänään. Yhtä ja toista oppiakin tuli hankituksi sen kuuluisan kantapään kautta.

Nytkö muka Liisan-päivä?

Liisan liukkaita vietettiin tasavallassa 19. marraskuuta, mutta pari kummajaista oli päättänyt, että Turun puolessa Liisoja juhlitaan TSYKkiläisten voimin vasta tänään. Mikäs siinä: sähköpostit muistuttivat hyvissä ajoin, että kannattaa tulla kuukauden viimeisenä torstaina tuttuun paikkaan, jossa saa kahvit tykötarpeineen Liisojen tarjoamana. Niin hyvin viesti kulki, että enin osa omatoimista porukkaa oli koolla jo tuntia ennen määräaikaa - nokan alla kullakin kahvimuki ja särvintäkin muutamalla. Siinä sitten hetki pällisteltiin, kuinka nimipäiväjuhlallisuudet saadaan tahdistetuksi, kun joku jo kiirehti pois lähtöä. Toisena Liisana minä ilmestyin paikalle hyvissä ajoin ennen kolmea toteamaan tilanteen, ilman kunnon kameraa. Ei hätää, yleiseksi nauruksi tilanne ratkesi. Kohta jo päästiin siirtymään kabinettiin kynttilävalaistukseen. Toinenkin Liisa saapui ja hänen vanavedessään kahvilan ehtoisa emäntä kantaen isoa brikkaa täynnään höyryäviä glögilaseja. Kunnon kemut niistä tuli. Helppoa on hetken hauskanpito vanhojen koulukavereiden kesken! TSYK muuten tarkoittaa Turun Suomalaista Yhteiskoulua, jonka penkkejä minun niin kuin muiden kekkereihin osallistuneiden tuli kihnatuksi 50-luku läpeensä.

Aamun lumo

Pitkästä aikaa kävelin aamutuimaan jokirannasta Uudenmaankadulle. Yhdeksältä alkoi melkoinen rääkki steppilaudoilla. Alkusoittona sain yksin nauttia hämärän vaihtumisen kalpeaksi sarastukseksi, jonka tulenkarvainen rusko kruunasi kaukana taivaanrannassa. Kuva on Luostarinmäen kupeelta, hiljaiselta kadulta. Siellä piti oikein pysähtyä ihastelemaan näkymää, josta puhelinkuva antaa turhan hailakan vaikutelman. Mutta hetki säilyy mielessä. Ja kintuissa muisto siitä, mitä niistä revittiin seuranneen tunnin mittaan!

Peilihuijausta, mielikuvia

Huvittaa katsoa tutun kuntosalin naisten pukuhuoneen peiliin. Peili nääs näyttää upean kapoisen olennon kuvajaisen - minustakin! Voi kuvitella olevansa sorja kuin kuvan nainen. Ja silti tietää, ettei ole yhtä sutjakka. Mutta, mutta: kenties jonakin päivänä, jos tai kun jaksaa kiusata kroppaa muutaman kerran viikossa. Sillä lailla vissiin peilin on ajateltu toimivan... Onkohan miesten puolella sama peli meneillään?

Kumpuja aamussa

Jokirantaan ilmestyi yön mittaan kummia kumpuja vieri viereen. Tovi siinä meni, että sain selvitetyksi, mitä kummuista löytyy: yhdessä lymyili oma heppa! Viluiseltahan se näyttää paljaana, mutta värjötelköön nyt siivosti huomiseen. Sitten annan sille tolpasta lämmikettä ja kirmaan illan tullen humputtelemaan.

Melko tyyntä, toistaiseksi

Piipahdus joen itärannalle paljasti, että puhuvat totta säätiedotuksissa: myrskyltä tuntuu, vaikka lienee vasta alkua. Parvekkeelta näkee, kuinka joen pinta väreilee. Se tuntuu odottavan, milloin tuuli sysää siitä ilmoille ryöppyjä. Illan mittaan myrskyisät puhurit kokee, jos uskaltautuu ulos. Minulle riittää ylviistosta katsominen.

Katsojana kauhistuin Goyan aaveita

Eilen tuli nähdyksi kaapelikanavalta leffa, joka otti heti valtaansa. En tiennyt siitä ennalta mitään, mikä luultavasti pelasti minut näkemään elokuvan omin silmin. Moni arvostelija näet tarjoilee nettisivuilla kyynisiä näkemyksiä Formanin viimeisimmästä teoksesta, joka on yhdysvaltalais-espanjalaista yhteistuotantoa.

Helsingin kaupungin kulttuuriasiain keskuksen Skenet-verkkolehdessä elokuva kuitenkin sai maltillisen esittelyn, kuten seuraavista katkelmista käy ilmi: Kumouksellisella taidemaalarilla ja graafikolla, Francisco Goyalla (1746-1828) oli merkittäviä vihamiehiä, mutta kuninkaallisena muotokuvamaalarina myös merkittäviä suojelijoita. Goya onnistui herättämään kirkon epäluulon poliittisesti virittäytyneillä satiirisilla piirroksillaan: Los Caprichos -sarja pelästytti valtaa pitävät kirkonmiehet. Forman on siirtänyt elokuvaansa suoria kuvia näistä puupiirroksista: esimerkiksi aasinhattuinen kirkonmies tuomioistuimen edessä on lainattu Goyalta. Myöhemmin Goya taltioi myös sodan kauheuksia etsauksiinsa. Elokuvan keskustarinassa kerrotaan Goyan (Stellan Skårsgaard) suhteesta viattomaan ja hyveelliseen muusaansa, Inesiin (Natalie Portman). Neito joutuu inkvisition "tuomioistuimen" eteen kepein perustein ja tunnustaa pitkän kidutuksen päätteeksi syyllisyytensä. Natalie Portman tekee koskettavan roolin hentona, särkyvänä naisena, jonka nuoruus tuhotaan niin kovin helposti. Javier Bardemin esittämä munkki, veli Lorenzo on toinen keskeinen henkilö Goyan aaveiden tarinassa. Vallanhimoinen ja ahne Lorenzo lupautuu sanansaattajaksi Inezin ja tämän perheen välillä tuhoisin seurauksin. Himossaan hän käyttää asemaansa väärin, ja päätyy rukoilemaan armoa säälittävälle tyttörukalle sellin pahnoilla. -- Francisco Goya on lähinnä statisti tsekkiohjaaja Milos Formanin uutuuselokuvassa. Hän on aikalaissilminnäkijä, joka todistaa niin inkvisition julmuudet kuin 15 vuotta myöhemmin Napoleonin verisen "vapautusoperaationkin". Forman esittää inkvisition sellaisena kuin se oli: epävarmuutta ja epäluuloja ylläpitävänä vallan välineenä, jonka tehtävä oli pitää vääräuskoiset pelossa ja kirkon asema korkealla maan politiikassa. Mutta tsekkiohjaaja ei puolustele seuraavaakaan hirmuvaltiasta, jonka vallankaappauksen taustalla toitotettiin sanomaa vapaudesta ja veljeydestä. Formanin moraliteetissa on kyynisiä piirteitä: vaikka valta vaihtuu, valtaa pitelevät miehet olivat aina samanlaisia - tai pahimmassa tapauksessa jopa samoja. Samalla elokuva peilaa omaa aikaamme, ja siitä on helppo nähdä yhtymäkohtia lähihistoriaamme ja jopa nykyhetkeen. Goyan aaveet on kiinnostava katsaus Espanjan historiaan. Sen valitettavana heikkoutena on aineiston runsaus, mikä väistämättä verottaa kerronnan sujuvuutta. Elokuvan ansioita ovat Javier Aguirresaroben väkevä kuvaus ja maalauksellisista kuvat, joissa on historiallista lumoa.

Pentti Arvola puolestaan mitätöi leffan NYT-liitteessä 5.4.2007 koko lailla tarkkaan: -- Lopputulos on kuitenkin laimea, innoton ja väkinäinen, ikään kuin tekijöillä ei olisi ollut suurempaa kiinnostusta henkilöihinsä, saati tuntumaa kuvaamaansa aikakauteen.

Toisenlaiseen ratkaisuun päätyy Jussi Lahtonen, joka on arvotsellut elokuvan videoversion Film-O-Holic.comissa 20.3.2008 ja arvottaa sen juttunsa lopuksi kolmella hymynaamalla ja näillä sanoin: -- Leikkaamalla rönsyt ja itse Goyan suurimmaksi osaksi pois elokuvasta Forman olisi päässyt vielä parempaan lopputulokseen. Nykyiselläänkin Goyan aaveet on kauniisti ja hallitusti kuvattu, ajatuksia herättävä ja tylyllä kuvastollaan sopivan häiritsevä elokuva, jonka päänäyttelijöiden elämänkaaren kautta peilautuu oivallinen ajankuva 1700-luvun lopun Espanjasta, uskonnollisesta ja kuninkaallisesta mielivallasta sekä ihmisen perimmäisestä julmuudesta.

Lahtosen arvioinnin perusteet ymmärrän, mutta Arvolan kanssa olen tyystin eri mieltä. Minua hämmästyttää rohkeus ja taito, joilla tekijät ovat tarttuneet muhkeaan aineistoonsa. Katsoessa tuntui, että silmien edessä vyöryy valtava fresko, joka tulvii yksityiskohtia kuin kyseessä olisivat jotkut Pieter Brueghelin maalauksista. Niihin muuten viitataan leffassa. Missään nimessä en havainnut innottomuutta saati laimeutta tai väkinäisyyttä, vaikka muun muassa Goyan hahmo pakotti pohtimaan hänen kaksijakoisuuttaan, yhtäältä lipevänä hovimaalarina, toisaalta ajan ja sen ihmisten rujouden näkijänä ja rohkeana kuvaajana. Eivätkä muutkaan henkilöt jättäneet minua kylmäksi. Puistattavia mietteitä heistä liikuskelee yhä päässäni. Niinpä minä en miltään osin pihtaile kokonaisarvioinnissani, vaan antaa täräytän suurelle elokuvalle viisi tähteä.

Hiljaiseloa

Kummasti lumi vaimentaa kaupungin hälinää. Vai onko sittenkin kyse siitä, että jotenkin tuntuu jo viikonlopulta? Pysyttelen sisähommissa - mitä nyt pari kertaa aamupäivällä lykkäsin nokkani parvekkeen oven raosta ulos. En enää tänään lykkää. Sain näet vastikään valmiiksi ensimmäisen kolmesta DVD-leffasta, joihin kuvia kertyi Japanista. On stilliä ja liikkuvaa. Alan pikku hiljaa olla valmis lisäoppiin videon editoinnissa. Tähän asti tekeminen on korvannut lukemisen. Pitkään työpöydällä lojunut alan alkeisopas houkuttelee, kun huomasin, että siinä tarjotaan opastusta mm. hidastusten tekoon. Mitä muuta löytyneekään? Painun tästä sohvalle tutkimaan asiaa...

Lumi tuli!

Aamu yllätti näyttämällä maiseman valkoisena. Päivän mittaan minun piti autoilla sinne ja tänne. Mutta reitti supistui, kun lumen säikäyttämä Rymättylän-serkku perui retken hautausmaalle. Piti näet käytämän kesällä kuolleen yhteisen serkun haudalla, koska tänään hän olisi täyttänyt 70 vuotta. Lämpimästi häntä muistamme.

Ei tainnut serkku turhaan säikähtää, koska radiosta on kuulunut uutisia peltikolareista. Silti uskaltaudun tästä kohta puoliin liikkeelle ja karautan Lietoon. On tarkoitus tehdä kaupat autohallipaikasta. Sinnepä heppani siirrän, jos ja kun tästä tulee kunnon talvi. Tuntuu pitkästä aikaa hyvältä saada auto suojaan ainakin pahimmiksi keleiksi.

Kauppatorilta löytyi leppeää tunnelmaa siinä 11:n aikoihin. Kuvasta näkyy, kuinka jokunen vihannes- ja kalakauppias sinnittelee tutuilla kauppapaikoilla, kun taas mainoksen paljasnahkainen poika katselee orpona ohikulkijoita talvitamineissaan. Taustalla komeilee Wiklundin tavaratalo, joka on avautumassa ison remontin ja laajennuksen valmistuttua.

Silmissä vilkkuu, korvissa soi

Huokaisen helpotuksesta, kun äsken sain koko lailla korjatuksi ja tiivistetyksi kuva- ja äänikoosteen aiheesta Unelmasta tuli totta. Olen tainnut löytää oikean tien Japani-reissullani, kuten kuva kertoo... Musiikkivalinnatkin tuntuvat osuneen kohdalleen toisin kuin edellisessä versiossa, jossa oli muutakin murhetta. Ei mikään ihme, sillä olen aivan aloittelija videoleikkeiden editoinnissa. Hauskalta homma tuntuu, kun se alkaa sujua - kiitos MovieMakerin. Ohjelma on sopivan yksinkertainen noviisille ja samalla kuitenkin melko monipuolinen, koska sillä saa muokatuksi myös äänileikkeitä. Niissä valintoineen kaikkineen on tällä haavaa isoin työmaa. Tyytyväisiä terveisiä Päiville, joka alan ammattilaisena kiitteli ohjelmaa! Mitä suotta ostelemaan editointiohjelmia, kun oman koneen perusvalikoimiin kuuluu MovieMakerin ja nykyään myös DVD-makerin kaltaisia joka mummun työkaluja.

Näinkö se meni?

Runsaan viikon kuluessa olen nähnyt kaksi dokumentteihin pohjautuvaa elokuvatulkintaa suomalaisen kirjailijan alkutaipaleesta. Päätaloa esitetään leffateattereissa, TV-1:ssä tuli eilen toinen osa näytelmästä, joka valottaa Hannu Salaman kovaa kohtaloa Juhannustanssit-esikoisen ilmestyttyä 1964. Oheinen kuva kirjailijasta on samalta vuodelta. Turun Sanomien toimittajan Jouko Grönholmin mukaan (11.11.2008) Salama mutisi kaksiosaisen TV-teatteriesityksen ennakkonäytöksen jälkeen:"Noin se meni." Tarina alkaa kesästä 1964, jolloin Otava päättää julkaista Salaman romaanin, ja se päättyy kolmanteen oikeudenkäyntiin vuonna 1965, kun Salama tunnustaa jumalanpilkan.

Juhannustansseista käytiin oikeutta aina vuoteen 1968 asti, ja Salama tuomittiin kolmeksi kuukaudeksi ehdolliseen vankeuteen harkitusta jumalanpilkasta. Tasavallan presidentti Urho Kekkonen armahti kirjailijan vuonna 1968.

Tiedetään, että arkkipiispa Simojoki luki kirjan ja ilmaisi siitä mielipiteensä julkisesti. Siitä alkoi ajojahti. Vaikka Simojoki itse sanoi myöhemmin, ettei ollut toivonut kannanottonsa aiheuttavan oikeusprosessia, siihen tapahtumat kuitenkin vyöryivät. Parikymmentä kansanedustajaa teki kirjasta eduskuntakyselyn ja oikeusministeri syytevaatimuksen.

Lehtitietojen mukaan nimi Katso ihmistä viittaa Juhannustanssien kiistanalaiseen kohtaan, Hiltusen saarnaan, jossa humalainen mies kehittää pilasaarnan Jeesuksesta ja apostoli Pietarista.

Kari Paljakka on ohjannut näytelmän, jossa Salamaa esittää Juho Milonoff ja hänen Eija- vaimoaan Kreeta Salminen, arkkipiispaa Antti Litja. Komeaa ja samalla kipeää tulkintaa lähihistoriasta!

Minulle erityisesti TV-näytelmän jälkiosa oli vavahduttava elämys. Jouduin näet itse 1970-luvun puolivälissä Pälkäneellä äidinkielenopettajana sikäläisten kristillisten piirien ajojahdin kohteeksi kirjoista, joita oppilaiden kanssa luimme. Niistäkin kuulemma löytyi sekä jumalanpilkkaa että jopa seksiä. Kokemus oli tuskaisa, vaikka mitoiltaan minimaalinen Salaman korpivaellukseen verrattuna. Nykyään kun kaikki tuntuu sallitulta, on vaikea uskoa, että vain muutama vuosikymmen sitten kristinuskon nimissä saatettiin nostattaa Salama-sodan kaltaisia ja koulujen kirjallisuudenopetuksesta tekaistuja vainoja. Mainingit niistä hiipuivat vasta 80-luvun kuluessa ja häipyivät ainakin julkisuudesta. Tiedä sitten mitä intohimoja aihe vielä voi paikka paikoin herättää.

Leipä käveli käteen

Aamureissu Turun kauppatorille tuotti pikku yllätyksen, kun ykskaks käteeni työntyi leipä. Ei se siihen ihan itsestään ilmestynyt, vaan kuulin myös antajan saatesanat hiukan ontuvalla suomella: "Viljelijää tarvitaan!" Och samma på svenska: "Odlaren behövs!" Keskellä toria oli meneillään mielenosoitus, kuten oheinen hämärä puhelinkuva todistaa. Ja mikäs sen onnistuneempi näyte viljelijöiden kehnosta osuudesta leivän tuottamisessa kuin antaa kouraan ehtaa rukiista, josta on nyrhäisty tuo onneton 5 % eli viljelijän leipätili. Nopea tilanne hätkähdytti ja sai myös pysähtymään. Ketkä kaikki sitten repivät voittoa tästäkin käntystä? Tietysti myllyt, kuljetus, leipätehtaat, vähittäismyyjät nyt ainakin. Ja verottaja, totta kai. Mutta oli niin tai näin, minä marssin kotiin leipä kassissa. Nyt koko näytettä ei enää ole - se hävisi sosekeiton matkassa omaan suuhuni.

Japani elää kuvissa

Päivä poikineen vierähtää kuvahommissa, kun kaikki Japanissa otetut ja matkakumppaneilta sekä erityiseltä buddhalaistemppelipäivän viitseliäältä isännältä saadut kuvat haluavat päästä arvoisellaan tavalla esille. Kolme settiä alkaa olla valmiina, kunhan vielä äänimaailma asettuu kohdalleen. Oheinen kuva hiveli katsomisesta kipeitä silmiäni vielä tänään niin, että tarjoan sen nyt muillekin ihailtavaksi. Tallensin haikaranäkymän matkan alkupäivinä Kioton suuren shintolaistemppelin iki-ihanassa puistossa.

Viljeltyä kauneutta

Ei ihme, että sammalet kiehtovat meikäläistä, kun ne näyttävät olevan iso osa kokonaista saarikulttuuria. Japanin-matkalla asiaa tulin miettineeksi, kun osuin lähes päivittäin paikkoihin, joissa sammalet hivelivät silmää. Niitä oli muun muassa näytteille tuotujen krysanteemien istutusastioissa. Kunkin kasvin kasvattajan nimi oli selkeästi esillä, koska kyseessä oli kilpailu. Useat näytteistä oli tehty bonsain tapaan taitavasti puunkäkkyrään, ja - kuinka ollakaan - jokaisen juurella viheriöi kaunis sammal. Mitä mahtanee piiloutua pienoispuuhun, jonka oksat on saatu kukkimaan pikkuruisia krysanteemeja? Joskus keväisin, kauan sitten pentuna, teimme naapurin tytön kanssa lautaselle asetelmia kuin maisemiksi. Metsästä haettiin sammaleita, jäkälää, varpuja, puunoksia, käpyjä, sinivuokon lehtiä ja ties mitä kariketta. Lisäksi tarvittiin peilinpaloja esittämään lampea tai järveä. Tehtiinpä joskus metsänreunaan omaa puistontapaista. Jonkin aikaa puuhaan keskityttiin, kunnes uimavedet lämpenivät ja houkuttelivat pulikoimaan. Silloin puistonpidot jäivät. On tullut mieleen, että jokin häive innostumiseen sammaleista juontaa noinkin kaukaisista ajoista.

Outouttavia viivoja

Wäinö Aaltosen museossa on meneillään turkulaisen taiteilijaprofessorin Kauko Lehtisen näyttely. Sain eilen illalla toimeksi sen verran, että kävelin joen itärannalle museoon kuudeksi. Luvassa oli näyttelyn esittely. En tosiaan tehnyt turhaa reissua: kuvien runsaus, monipuolisuus ja käsittämätön taidokkuus tarjosivat runsaasti ihmeteltävää, jota hyvä opastus vielä kirkasti. Siitä jäi mieleen muun muassa jännä ilmaus "outouttava viiva". Kun katsoo Kauko Lehtisen mielikuvituksellisia piirroksia, joista monet muuntuvat sarjoiksi, alkaa ymmärtää, että viiva tosiaan outouttaa viedessään kauas lähtökohdastaan jopa uusiin aiheisiin. Mainion esimerkin viivojen ihmeellisestä leikistä tarjoaa Hiussolki-niminen teos, joka on valittu näyttelyn tunnuskuvaksi, mutta en tähän hätään löytänyt sitä kopioitavaksi. Viitteitä Lehtisen piirtäjänlaadusta saa oheen napatusta Unohdetut veistokset -teoksen (1975) kuvasta.

Vielä pari sanaa Päätalosta

Eilisestä leffasta mieleen jäi loppukohtaus. Siinä toteutui kerronnallinen nousu, joka tiivisti Kallen tilanteen Helsingin kirjamessuilla, samalla myös kotimaisen kirjallisuuden kentän reunalla. Gummeruksen väki oli valmistellut esikoiskirjan julkistamisen, ja Kalle toivotetaan tervetulleeksi kustantamon kirjailijakaartiin. Seuraa vaikuttava kohtaus, jossa esittäytymishetki lähestyy. Yksinäisenä mies seisoo käytävässä, jonka avoimesta ovesta hänen olisi kohta mentävä yleisön eteen - mutta paniikki saa yliotteen ja mies karkaa toisesta ovesta ulos asti. Ratkaiseva käänne tapahtuu, kun myöhässä paikalle ehtinyt vaimo tulee ja saa kuin saakin miehen palaamaan. Kustannustoimittajan hikinen hetki kääntyy helpotukseksi, kun hän taakse vilkaistessaan huomaa Kallen taas käytävässä, nyt yhdessä vaimonsa kanssa. Vakaasti astutaan saliin, Päätalo asettuu puhujapönttöön, kaivaa lapun taskustaan ja alkaa puhua. Kamera seuraa tovin vaimon kannustavia katseita ja pysähtyy sitten kirjailijaan. Lähikuva tämän hymyyn heräävistä kasvoista päättää elokuvan. Vaikeudet ovat kääntymässä voitoiksi.

Yksi ja toinen katsoja lienee samastunut kirjailijaan. Kukapa ei olisi kokenut kauhun hetkiä yleisön edessä. Omalta kohdaltani muistan muutaman, joissa sydän on tuntunut nyrjähtävän paikoiltaan, kun on pitänyt avata suunsa isossa joukossa. Pikku hiljaa tilanteisiin tottui, kun niitä tuli lisää. Enää ei onneksi tarvitse miettiä, kuinka selviäisi yleisön edessä, mutta luomisen tuskia tunnen yhä. Päivän urakkana on taas jatkaa Japani kuvina -jutun tekemistä MovieMakerilla. Toistaiseksi koossa on pelkkää sotkua, joka houkuttelee esiin raporttimaista järjestystä "ensin oltiin täällä, sitten tuolla", kun pitäisi jaksaa kaivaa olennaisia, jänniä näkökulmia ja karsia rutosti kuvia. Käyn tässä jonkinlaista Päätalo-koulua...

Miehen tie

Jo muutaman viikon leffateatterit ovat kutsuneet ihmisiä kuvitetun Päätalon pariin. Tänään kutsua noudatti muutama kymmen katsojaa heti vartin yli viiden näytökseen.Katsojakunta keskittyi näkemäänsä, minä muiden mukana, ja tuntui pitävän näkemästään. Turhaan olivat kriitikot kirjoitelleet nuivasti kuten Anniina Wallius YLE Uutisissa 25.9.2008: Kai Lehtisen esittämä Päätalo on kohteensa näköinen mies. Iso, jäyhä ja suurikourainen. Mutta missä on se hinku, jolla hänen pitäisi puskea kohti kirjailijan uraa ajan ja paikan vastavirrassa? Toteutumattoman unelman kipeys jää sanoiksi. Paljon olisi auttanut, jos katsojalle olisi kerrottu - tai mieluiten näytetty - mistä maalaispojalle oli alkujaan tullut moinen roihu rintaan.--

Minä näin Lehtisen roolihahmossa hinkua, mutta se on pidäteltyä ja jääräpäistä. Tietty yksioikoisuus näkyy myös ihmissuhteissa. Tulee sotkuja, joiden selvittäminen tuntuu ylivoimaiselta. Kirjoittamisen pakko, mahdottomuuskin tulee ilmi vaikkapa siinä, kun miehenköriläs nakuttelee kirjoituskonetta hitaasti kahdella sormella. Katsoja vaikuttuu muistaessaan, kuinka valtava sivumäärä niillä toimin ajan oloon syntyi. Kaiken kaikkiaan katsoin Hannu Kahakorven ohjaamaa leffaa kiinnostavana dokumenttina aloittelevasta kirjailijasta, jonka tuotanto sittemmin paisui monumentaalisiin mittoihin. Yhtään Päätalon kirjaa en kylläkään ole lukenut tai käynyt Taivalkoskella Päätalo-päivillä, vaikka kirjallisuustapahtumissa on tullut luuhatuksi. Hyvä kuitenkin, että leffa tuli katsotuksi.

Onkohan nykyään niin, ettei yhdenkään kirjailijaksi aikovan tarvitse enää Päätalon lailla Waltari ainoana oppaanaan raivata tietään parnassolle? Koulutusta tai vähintään kurssitusta tarjotaan joka lähtöön, myös luovassa kirjoittamisessa. Päätalomaiset sankariteot täytyy kai tehdä muualla kuin kirjallisuudessa.

Käviskö näin vai noin?

Japanista on palattu niin tyystin, että päähän aukeaa koko ajan lisää tilaa esimerkiksi tulevan huushollin ratkaisuille. Reissasin Tampereelle asti miettimään ammatti-ihmisten kanssa laattoja, mattoa, kaappeja ym. muuta mukavaa. Mikäs oli miettiessä, kun pöydälle oli kauniisti aseteltu vaihtoehtoja tarjolle. Siinä sitten japanilaisten vessojen ihanuuttaa muistellessa ensin naurettiin, kunnes hoksattiin, ettei täkäläisenkään kylppärin käytävänpuoleiseen seinään parane asennuttaa kirkkaita lasitiiliä. Niiden läpi nääs joutuisi puolin ja toisin tirkistelemään vaihtelevia toimituksia. Löytyi hyvä vaihtoehto, niin kuin kuvasta näkyy. Lattialaatat eivät erotu pöydältä, niin vaaleita tulevat olemaan. Mattoa ei näy lainkaan, koska näytepalat kävelivät jo toiselle pöydälle.

Tappiotiliä

Aamulla varhain oli aika varattuna renkaiden vaihtoon. Kuudetta vuotta homma on hoitunut suuremmitta tuskitta kaupunkihuoltamolla, joka hoitaa myös säilytyksen. Mutta tänään tökkäsi: ei löytynyt talvirenkaiden muttereita, ei pölykapseleita! Pakko myöntää, että keväällä jäi tarkistamatta, ilmestyikö mutterilaatikko tuttuun paikkaan takakontissa. Joskus sinne ilmestyivät pölykapselitkin, eivät aina. Minä onneton hyväuskoinen hutilus kuvittelin, että kaikki on kunnossa entiseen malliin. Vaan eipä ollut... Oli jäänyt huomaamatta huoltamonpitäjän vaihdos, konkurssi ja taas uuden, tällä erää kolmannen yrittäjän ilmaantuminen samoihin tiloihin. Niinpä nyt saan nuolla näppejäni ja kärsiä parin sadan euron tappion, kun jouduin ajamaan Raisoon asti merkkikorjaamoon ja ostamaan tarvikkeita hävinneiden tilalle, että sain talvirengashomman tänään hoidetuksi. Onneksi minun renkaani sentään löytyivät, sillä niitäkin kuuluu monilta hävinneen.

Ohimennen sateessa

Vielä tulvii Japani-kuvia, tällä kertaa pyöräilijöistä. Kiotossa pari viikkoa sekä satoi että paistoi. Onneksi lauantai 25. lokakuuta oli aurinkoinen, kun taas kaupungista seuraavana päivänä matkaa jatkettaessa sataa tuhuutteli. Silti aamulla hiukan käppäiltiin hotellin lähikortteleissa. Väkeä oli liikkeellä tuskin nimeksi, useimmat polkupyörillä. Niihin oli tullut kiinnitetyksi huomiota jo Himejistä asti, koska pyöräilijöitä näki jalkakäytävillä (!) yhtenään - kaikilla satula erittäin matalalla. Niinpä myös mummelit toppasivat kulkuvälineensä ketterästi, kun eteen osui este. Sillä tavoin jalankulkijat ja pyöräilijät mahtuivat hyvin samoille väylille, kuten lupakin on.

Sadepäivinä pyörissä näkyi meillä päin jokseenkin tuntematon keksintö: sateenvarjon kiinnitysteline. Ellei sellaista ollut, ajajan tyyli oli sama kuin koti-Suomessa. Vain vauhti erottaa: meillä ajetaan kammottavan lujaa ja sääntöjen vastaisesti myös jalkakäytävillä, Japanissa hissukseen. Oheisissa kuvissa kuitenkin kiidetään selvästi vanhan kaupunginosan kadulla, jonka varrella vain paikka paikoin on erillinen väylä jalankulkijoille. Huomaa saapasjalat!

Muistan, mietin, uneksin

Kaksi viikkoa sitten lauantaiaamuna puoli yhdeksältä istuin kiotolaishotellin aulassa odottamassa paikallista pariskuntaa, joka oli lupautunut näyttämään minulle buddhalaistemppeleitä. Enkä odottanut turhaan. Täsmällisesti sovittuun aikaan herrasväki W. saapui ja ohjasi minut ketterään autoonsa aivan hotellin ulko-oven edessä. Ajettiin Kioton länsiosiin vuoren rinteille. Ensimmäiseksi mentiin pikkuruiseen bambu-temppeliin keskellä oudon kiehtovaa bambu-metsikköä. Aamutuimaan temppelissäkin oli vielä niin hiljaista, että herra W. joutui kolistelemaan porttia sisään pääsemiseksi. Hetken odottelun jälkeen vanha nainen ohjaisi kumarrellen meidät oheisten kuvien huoneeseen, josta koko seinä avautui puutarhaan. Istahdimme tatamille. Vierähti tovi, kunnes eteemme ilmestyi kulhollinen kuohuvaa vihreää teetä ja asetilla keksintapainen, jossa siinäkin ryytinä vihreää teetä ja viereen taitettuna ohuen ohut paperi. Siihen oli piirretty lennokkaasti tussilla pari kirjoitusmerkkiä sekä bambunoksa. Alkoi hiljainen, pitkä istunto. Ulkoa kuului lintujen viserrystä. Väliin rääkyivät korpit aa-aataansa. Auringon myötä valaistus muuttui ja sai suuntaamaan katseen yhä uusiin kauniisiin yksityiskohtiin edessä avautuvassa rauhallisessa näkymässä. Hartaana buddhalaisena herra W. tuntui harjaantuneen risti-istuntaan niin hyvin, ettei hänen tarvinnut hievahtaa pitkästi toista tuntia jatkuneen meditoinnin kuluessa. Kun rouva W. nousi kävelemään, minäkin tohdin oikoa kangistuneita koipiani. Ihmeekseni tunsin, kuinka keskittynyt luontonäkymän katselu tehosi: tunsin voivani hyvin. Tämä aamunavaus oli syvällisin Japanin-kokemukseni. Nyt toivon ja uneksin, että osaisin rauhoittua kotoisten luontokohteiden katseluun yhtä antaumuksellisesti kuin bambu-temppelissä.

Ah, komeaa Fujiyamaa!

Kummasti Pohjolan asukkaat riemastuivat, kun bussi- ja laivamatkalla Hakoneen nähtiin kuin nähtiinkin itse pyhä Fujivuori. Pilvet tosin pyörteilivät sen ympärillä ja peittivät aika ajoin koko ihmeen. Mutta kuinka ollakaan: vielä Tokiosta käsin hotellihuoneen ikkunasta erotin kaukaa vuoren, joka melkeinpä leijui varhaisaamun autereessa. Matkaa vuorelta Tokioon on satakunta kilometriä. Onneksi sää suosi matkalaisia loppupäivinä niin, että uljas näkymä oli ohimenenvän hetken havaittavissa.

Maistuisko sullekin?

Heti Japanin-reissun alussa saatiin maistaa Hiroshimasta alkuisin olevaa, Osakassakin osattua ruokaa nimeltä okonomiyaki. Se muistuttaa paksua omelettia, johon tungetaan täytteeksi meren antimia, ehkä myös kanaa tms. Lopuksi koko komeus kipataan ruokailijoiden pöydän keskelle tehtyyn paistoalustaan, joka sekin kuumenee kaasulla kuten kaikki hellat saarivaltiossa. Sitten ruuan päälle levitetään tomaattisosetta ja kaiken ylle vielä pursotetaan koristeeksi (?) valkoista maustenauhaa. Syödään tulisen kuumana ja hyvältä maistuvana, nam, nam.. Kyytipojaksi sopii olut. Asiantuntevan oppaan mukaan parasta japanilaista on kuvan pullosta löytyvä mallasjuoma. Kelpasi vallan mainiosti.

Satsataanko saappaisiin?

Japanin neitokaisilla saappat ovat aivan in, ellei peräti must. Huvittavalta näytti, kun sekä sateessa että täydessä auringonpaisteessa ja parinkymmen asteen lämmössä tytöt löntystelivät karvareunaisin haljasnahkasin töppösin. Kenkäjalkaisina huomasin vain niitä, joilla oli yllään koulupuku. Saappaitten bongailusta tuli melkoinen hupi, kuten kuvat kertovat. Niitä on paljon! Pahaksi onneksi kamera ei ollut valmiina, kun eräällä suositulla Tokion näyttäytymisbulevardilla ohi käveli kaksi lolita-asuista donnaa hameet pörhöllään kuin turnyyrit ikään. Jokainen vaatteiden yksityiskohta oli taatusti mietitty ja toteutettu tarkkaan. Eikä hiuskoristeissakaan ollut fuskattu. Ihme ja kumma, että Manga-toteutukset lähinnä loistivat poissaolollaan, vaikka ne jos mitkä selittävät japanilaisen nuorisomuodin suosiota pitkin ja poikin teollista maailmaa.

Sammaleinen elämys

Kuvassa - lopultakin - häivähdys paikasta, jonne pääsyä ehdin haikailla lähes parikymmentä vuotta. Lauantaina 25. lokakuuta haave toteutui. Sää suosi, edellisten päivien sateet taukosivat, kun japanilaispariskunta otti minut huomaansa ja näytti, kuinka kaunis voi metsäpyhäkkö olla Kioton läntisillä vuorenrinteillä. Esivalmisteluna osallistuttiin temppelirakennuksessa buddhalaisiin menoihin. Niihin kuului sutrien kopiointia tussilla ja siveltimellä lattialla istuen matalan jakkarapöydän ääressä sekä juhlavan aktin seuraamista. Siinä upea-asuiset munkit pärisyttivät rumpua, sytyttivät suitsukkeita ja resitoivat ilmeisesti sutria. Kun oma kopiointiurakka valmistui, kukin vei kontaten työnsä tuloksen alttarille ja asetti sen muiden joukkoon kivipainon alle. Kasvavaan pinoon kelpasi minunkin aikaansaannokseni. Sitten mieli herkistyneenä kuljettiin kivettyjä polkuja vihreässä hämyssä. Lammikoissa karpit aukoivat suutaan kohti taivasta. Odottivatko ne kenties ruokkijaa vai haukkasivatko vain happea? Rauhallista, vaikuttavaa ikään kuin olisi päässyt kurkistamaan japanilaisten sieluun.

Jos aihe kiinnostaa, kannattaa vilkaista, mitä Google tarjoilee nähtäväksi hakusanalla moss garden kyoto. Saihoo-ji on se paikka, josta bambutemppelin ohessa tuli Japanin-matkani huippuhetki.