Sirpa Kähkönen, Mustat morsiamet

Kähkösen mittavan kuopiolassarjan ensimmäinen osa ilmestyi 1998, mutta vasta nyt se tarttui hyppysiini. Alkuun lukeminen hiukan kangerteli. Pikku hiljaa sain otteen Annan tarinasta enkä aio odottaa pitkään sarjan tänä vuonna ilmestyvän, viidennen osan lukemisessa. Se on kuulemma nimeltään Neidonsiivet. Muut osat ovat jo tuttuja, vaikkakin epäjärjestyksessä luettuja.

Wikipedian mukaan Kähkönen on kertonut, että hänen historiallisten romaaniensa sarja sai alkunsa kysymyksistä, jotka liittyivät hänen oman sukunsa historiaan ja hänen haluunsa ymmärtää suvun ristiriitoja ja vaiteliaisuutta. Hän halusi kuvata historiaa sisältäpäin, ei valtavirran kertomusta, vaan sitä mitä yksityiset pienet ihmiset tunsivat historian tapahtumien myllerryksessä. Omien perhetarinoidensa kautta sekä aikakauden historiaan tutustumalla, kuten sen ajan lehtiä lukemalla, hän pystyi uppoutumaan kuvaamaansa aikaan ja saamaan henkilönsä puhumaan, ajattelemaan ja toimimaan kyseisen ajan ehdoilla.

Lukijana koen hänen onnistuneen. Näkökulma on perheessä ja sen naisissa, jotka pysyvät sitkeästi aloillaan miesten häipyessä kuka minnekin. Ihmiset piirtyvät mieleen täyteläisen elävinä. Etenkin Annan mielen liikkeet, kun hän joutuu hyvin nuorena sovittautumaan miehensä Lassin perheeseen ja alkaa saada hajua tämän salaisista puuhista tuntuvat järkyttävän tosilta. Upeaa tekstiä, sävykästä kieltä!

Jätän kirjan sisällön selostamatta, koska esimerkiksi Pohjois-Savon Muisti -nimiseltä sivulta löytyy kattava kuvaus Mustista morsiamista. Tässä siitä alkua: Sirpa Kähkösen romaani Mustat morsiamet sijoittuu 1920-30 –lukujen vaihteen Kuopioon. Se on monellakin tapaa kuopiolaisuuden kuvaus. Kähkösen tarinalla on todellinen pohja, hänen isovanhempiensa kohtalo. Se on myöskin yleinen tarina kuopiolaisuudesta, koska siinä kietoutuvat vasemmistolaisuuden ja oikeistolaisuuden vahva vastakkainasettelu, joka leimasi ihmisten ajattelutapoja ja jopa sosiaalista kanssakäymistä monta vuosikymmentä eteenpäin. Toisaalta romaanissa on vahvasti läsnä työväestön ja sivistyneistön vastakkain asettelu. Sitten on maalaisuuden ja kaupunkilaisuuden vastakohtaisuus, missä erityisesti kaupunkilaisuus näyttäytyy maalaisuutta hienompana. Neljäs kuopiolainen piirre on sitten murre, jonka kirjailija on erittäin terävästi pienimpine yksityiskohtineen merkinnyt ylös. Kun päähenkilö Anna pyytää miestään asettumaan pöytään ja ottamaan ”voetaleipee” saattoi tämän kirjoittaja sielunsa korvin palata elämässään kaksikymmentä vuotta taaksepäin ja kuulla isoäitinsä äänen tämän kehottaessa isoisää käymään pöytään…

Pyhän Katariinan poluilla

Kymmenisen kilometriä on tänään tallusteltu iki-ihanissa maisemissa. Ne löytyvät Kaarinan kunnan alueelta, siis kappaleen matkaa Turusta Helsinkiin päin. Kuva on näköalapaikalta, jolle on rakennettu myös korkea maisematorni. Mutta sen juureltakin näkee kauas merelle. Kuiva kangasmetsä lumoaa koruttomuudellaan. Siellä täällä pilkistää keloja, mikä korostaa paikan ikiaikaisuutta.

Retkeilyreitistöä on runsaat parikymmentä kilometriä, joten toiseksi ja kolmanneksikin kerraksi riittää vielä ennestään koluamattomia polkuja. Reitistö on aiheellisesti saanut komean nimen: Pyhän Katariinan polut. Niiden varrelta löytyy muistomerkkejä kuten prossikautinen hiidenkiuas ja Suomen sodan aikainen Lemun taistelun muistopaikka.

Reitistön on toteuttanut Kaarinan Partiolaiset ry (KaaPa). Muina yhteistyötahoina hankkeessa ovat mukana Kaarinan kaupunki sekä Varsin Hyvä ry, joka toimii maaseudun kehittäjänä Turun ympäristössä. Hankkeen rahoittaja, Varsin Hyvä ry, toteuttaa Varsinais-Suomen alueellista maaseutuohjelmaa, jonka Kaikki käden ulottuvilla -kehittämisohjelman tavoitteina ovat muun muassa luonnon- ja kulttuuriympäristön mahdollisuuksien hyödyntäminen ja asukkaiden aktivointi mukaan toimintaan. EU-rahaakin hanke on saanut. Hyvä, hyvä!

Kaikk män - ja silti piisas

Juhlat on juhlittu, humu on hälvennyt. Hauskasta yhdessäolosta kertoo lauluista ja pulinasta kipeä kurkku. Eikä 60-päiseltä porukalta puuttunut myöskään ruokahalua, kun kaiken kukkuraksi jälkiruokakakutkin kaavittiin viimeisiä muruja myöten parempiin suihin.

Vaikka 50 vuotta on vierähtänyt koulun päättymisestä valkoisiin lakkeihin, useimpien jalka nousi yhä ketterästi. Mutta yötä myöten tämä porukka ei enää jaksanut toistensa seurasta nauttia. Kun jo aamupäivällä aloitettiin visiitillä vanhassa opinahjossa, niin iltaseitsemältä oltiin valmiit lopettamaan pitkäksi venynyt lounas vanhan, kunnianarvoisan pankkirakennuksen hiilikellarissa. Kukin lähti saapastelemaan tai ajelemaan omaan kotiinsa. Niin ainakin luulen...

Muistojen päivä

Kuvan valkolakit ovat pikku hiljaa kellastuneet. Silti niitä sovitellaan taas päähän, kun isolla porukalla kokoonnumme ihmettelemään tosiasiaa: on kulunut 50 vuotta kuvan ottamisesta. Silloinkin aurinko paistoi. Hyvältä näyttää sää myös tänään. Kelpaa siis keekoilla vanhassa lakissa ja yhtä lailla muutenkin ränsistyneessä ilmiasussa toisten samanmoisten joukkoon. Ans kattoo, kuinka tunnistamme toisiamme. Ehkä ääni paljastaa, ellei mikään muu...

Vaalit

Tänään on jo mahdollista äänestä ennakkoon eurovaaleissa. Ensimmäistä kertaa olen tutustunut ehdokkaisiin vaalikoneiden avulla. Ihmeekseni omat kannanottoni istuvat melko lailla yksiin aivan tuntemattomien ja melko nuorien ehdokkaiden kanssa. Kumma kyllä heitä on useista puolueista, mutta ei ainoatakaan (!) persujen tai itsenäisyyden puolueesta. Tässä naamoja, joista voisin valita, jos uskoisin vaalikoneita. Miksen uskoisi? Siispä käyn piirtämässä numerot lappuun vielä ennen iltaa, koska varsinaisena vaalipäivänä reissailen Virossa.

Satoa saatu

Enpä suotta putsannut paikkaa, jossa nokkoset viihtyvät. Nehän kasvavat nyt mukavasti polun kahta puolta, kunnnes levittäytyvät pikku pelloksi. Sinne ei ainakaan sandaalijalkainen astu. Kuvan paikasta korjasin eilen kelpo sadon. Muovikasillisesta raaka-ainetta kertyi ryöppäyksen ja hienonnuksen jälkeen kahdeksan pikkupussillista vihreää ja kivennäisainepitoista lisuketta niin mukakkaisiin, keittoihin kuin vaikkapa pottumuusiin.

Kesäparlamenttia ja muuta puhuttelevaa

Salon taidemuseon Veturitallin edustalle Reijo Kela on koonnut 200 edustajan hiljaisen joukon Kesäparlamenttiin. Sitä porukkaa melkein pelästyy, noin vain yhtäkkiä nähtynä. Joistakin satunnaisista telkkariohjelmista silmiin on jäänyt Kelan Hiljainen kansa -tilataideteos, joka vuodesta 1994 Suomussalmella on pysäyttänyt ja taitaa edelleen pysäyttää ihmisiä miettimään maaseudun rankkoja muutoksia. Kuinka lienevät Hiljaisen kansan edustajat pysyneet kuosissaan, kun kesäparlamenttilaisten päät jo osin lahoavat, osin lykkäävät uutta kasvustoa?

Sisällä Veturitallissa saa tutkia niin Miina Äkkijyrkän monin tavoin toteutettuja lehmiä kuin jänniä valokuvia, isoja installaatioita ja puhuttelevia maalauksia. Uskomattomin miehen hahmoinen otus löytyy eräästä nurkasta höpisemässä ääneen. Katse on kiinteä, eivätkä harmaisiin kalsareihin verhotut polvet tutise, kun alaleuka lonksuttelee ilmoille niitä näitä. Väliin kuuluu ihan selvästi kutsu: "Heikkiii...", sitten "Seppoo..."

Viime perjantaina avattu Maaseudun unelma -näyttely on esillä kesän loppuun. Kunniakas avaus ja ehkä jopa tervetulotoivotus niille maaseudun kunnille, jotka vastikään liittyivät Saloon.

Unohdus - onneksi?

Kolmena edellisenä vuonna osallistuin parhaan koulukaverini kanssa- terkkuja vaan sulle, Ritva - naisten kuntovitoseen näin toukokuun lopussa. Jostain syystä kumpikaan meistä ei ole ottanut edes puheeksi tämän keväistä tapahtumaa. Eilinen happening pääsi melkein yllättämään, kun ikkunasta vilkaistessani huomasin tulvan valuvan Neitsytpolkua kohti Aurajoen itäistä rantaa. Siinä sitä taivalta pisteltiin oransseissa paidoissa. Aamun lehti kertoi, että tapahtuman järjestelyjä on muutettu suuresti. Ennen aloitus- ja lopetusrituaalit pidettiin Forum Marinumin aukiolla, nyt Urheilupuistossa. Takavuosina kävelijät, sauvakävelijät ja hölkkääjät vyöryivät aalloittain satamasta päin Linnakadulle häiritsemään liikennettä. Tällä kertaa katuja ei selvästikään täytetty, vaan kaikki mahtuivat kevyen liikenteen väylille. Jokunen autotien ylitys väistämättä oli nytkin siedettävä. 

Lisäksi vielä matkan loppua voimallisesti valellut ukkossade korosti muuttuneita olosuhteita, jotka kuulemma muilta osin olivat pelkästään myönteisiä. Kaikkiaan liikkeellä oli 4500 naista. He palasivat Paavo Nurmen stadionille sateenraikkaina kuin vasta suihkusta tulleina. Enpä harmitellut tämän kertaista osallistumattomuuttani.

Maakuntamatkailua

Jokirannasta tuli taas eilen lähdetyksi pikavisiitille Hämeenlinnaan. Viimeisenä työvuotena 2003 - 2004, jolloin vaikituisesti autoilin Turun ja Hämeenlinnan väliä, mietin usein, miltä Mustialassa mahtaa näyttää. Vasta nyt auto suostui takaisin tullessa poikkeamaan 10-tieltä sen lyhyen matkan, joka maaseutualojen oppilaitokseen ja museoon on. Mutta eipä paikalta löytynyt paljoa nähtävää. Ainoan kuvan nappasin kolmilatvaisesta kuusen kummajaisesta, jonka kylkioksista vielä tunkee pikku kuusi. Komeus löytyy Mustialan oman panimon oluita myyvän Ison Piipun tuntumasta. Paikka kylläkin oli justiinsa sulkeutunut. Muutama oluttuoppinsa ostamaan ehtinyt kertoi auliisti satunnaiselle kävijälle, että nähtävyyksiä kannattaa hakea läheisestä Saaaren kansanpuistosta. Siellä kuuluu toimivan myös mainio kahvitupa. Jäi tällä kertaa tutkimatta, kun auto halusi jo suunnata Forssan kautta takaisin Turkuun. Kotimatkalla askarrutti enää se, mikä on kansanpuiston ja kansallispuiston ero. Kotona asia selvisi Googlen avulla. Katso vaikka itse!

Suurta jokea

Näinä aikoina jopa Aurajoki näyttää komealta, kun sitä katselee alajuoksulta. Pienenä liruna joet yleensä alkavat, laveana vuona ne lopulta päätyvät vielä isompaan veteen. Aurajoki juoksee kohti merta ja kuljettaa sinne uomansa varrelta savimaata. Sataman kohdalla liete jo uhkaa isojen laivojen kulkua. Niinpä ruoppaustöitä riittää. Samalla on saatu rutosti läjitysongelmia. Tällä haavaa proomut kuskaavat kasapäin lietettä Airiston Rajakarin tuntumaan, mikä taas rasittaa ranta-asukkaita. Vesi on laajalti sotkuista, kalat myrkyttyneitä, kun lietteessä on myös paljon haitta-aineita. Pulmia piisaa, kun vaihtoehtoisia läjityspaikkoja ei tunnu löytyvän.

Eilinen kuva tuli otetuksi föriltä. Vielä avarampana uoma levittäytyy satamaan päin. Joskus tarjoilen muhkean jokikuvan siitäkin suunnasta.

Menossa vai tulossa?

Eilispäivänä taas tapahtui joella. Ennakkotiedot olivat jo kumisuttaneet, että ensi kertaa ammattikoululaiset soutavat kilpaa. Ja rokkiorkesteri vahvisti pitkin iltapäivää, että asemissa ollaan. Lehdistöäkin oli paikalla, koska aamun aviisissa kuvien kera otsikoitiin yli yhden alasivun: Magneettisekoittajien tyylikkyys ei tehonnut Luokkahitsarien melanvedoille. Siis MELANVEDOILLE! Voi aikoja, voi toimittajia, jotka eivät erota soutua melonnasta eivätkä airoja meloista. Aika sähläystä oli myös itse kisa, kuten kai tapoihin kuuluu. Moni soutaja ratkaisi rytmipulmat lepuuttamalla airoaan ja välttyi sillä tavoin joten kuten sohimasta toisten airoihin. Vai oliko kyseessä aito vapaakyytiläisyys? Väliin jokunen moottorilla kulkeva botski pyyhälsi hätäisesti läpi kisa-alueen nokka kohti saaristoa. Tyyni ilta toi sitten uuden ihmeen. Taivaalla seilasi hissukseen alus, joka piiloutui hetkittäin pilveen. Pallo selvisi hämäristä melko pian takaisin näkösälle. Näytti mainostavan uutta Skanssin kauppakeskusta, joka avattiin äskettäin.

Kevätnäytös

Eilisiltana Kupittaan Urheiluhallissa runsas yleisö sai näytön siitä, kuinka monipuolisesti Lahjan Tytöt liikkuvat ja liikuttavat - jopa miehiä ja pikku lapsia aikuisten kanssa. Yli kaksi tuntia tarvittiin kaikkiaan 31 esitykseen. Lisäksi erityisen ansioituneille Tytöille annettiin pokaali kullekin, samoin ruusu niille Tytöille, jotka tänä keväänä saavat valkolakkinsa. Herkin kukitushetki koettiin ennen väliaikaa, kun naisten kilpailujoukkue Stellaria esitti joutsenlaulunaan iki-ihanan kilpailuohjelmansa. SM-kisoissa joukkue saavutti sillä 4. sijan. Parempaa ei enää tule, koska joukkue on ilmoittanut lopettavansa. Lajin pulmana on, että parikymppisiä joukkuevoimistelijoita vetää jo aikuiselämä eikä kalliiseen harrastukseen riitä sen paremmin aika kuin omat varatkaan lapsuuskodista lähdön jälkeen. Samoja ongelmia kuuluu olevan muodostelmaluistelijoilla. Mutta kilpailuista syrjässä pysyttelevillä harrastajilla riittää virtaa vuosikymmenestä toiseen. Kun Lahjan leidit ilmestyivät permannolle, ikähaitarin kerrottiin ulottuvan 20:sta yli 80:aan. Joukko koostui kahdesta viikoittain harjoittelevasta ryhmästä nimeltä Seniorit ja Kiintonaiset. Ukkoryhmä puolestaan kirmasi matolle Men's Power -ohjelmallaan. Esitys todisti, ettei sekään porukka kylmiltään ilmestynyt yleisön eteen. Illan loppuun oli vielä sijoitettu tulevaisuuden lupaus, 12 - 14-vuotiaiden sarjassa kilpaileva Lilium. Sitä minä seuraan kiinteästi. Syy on selvä: pojantytär on taas vahvasti mukana joukkueessa syksyisen jalkavamman parannuttua. Huiman hyvin tytöt hyvästelivät kauden ohjelmansa. Uusi on jo suunnitteilla kuten myös unelmamatka Yhdysvaltoihin ensi helmikuussa.

Juhlat tulossa

Tämä on sellainen kevät, ettei oikein itsekään uskoisi todeksi sitä, mikä antaa aiheen juhlaan ensi viikon lopulla: on kulunut 50 vuotta siitä, kun meitä pääsi melkoinen joukko ylioppilaiksi Turun Suomalaisesta Yhteiskoulusta, tuttujen kesken TSYKistä. Juhlinnalle on siten painava syy. Emme kuitenkaan osallistu lakkiaispäivän tapahtumiin entisessä opinahjossamme, jossa toki piipahdamme, vaan kokoonnumme ihan muualle muistelemaan muinaisia kouluvuosiamme.

Eilen illalla tuli hiukan harjoitelluksi, kun valmisteluporukka koontui Naantalissa erään luokkakaverimme kesäasunnolla. Kuvasta näkyy, mitä ihanuuksia saimme syödäksemme. Jälkiruokaherkkuakin oli tarjolla, mutta siitä jäi kuva ottamatta. Hyvin syömisen lomassa sovittiin juhlapäivän tapahtumien kulku yms. Oheistuotteena yhden ja toisen muisti alkoi pikku hiljaa pelata niin, että muistoja alkoi suorastaan hersyä. Hyviä juttuja kuultaneen lisää H-hetkenä, joka osuu torstaihin 28.5.

Mukaan on kutsuttu A-, B- ja C- luokalta kaikki, jotka ovat joskus olleet samalla luokalla. Viis siitä vaikka valkolakki olisi jäänyt pelkäksi unelmaksi. Lähes 60 on ilmoittanut osallistuvansa. Aika hyvin, vaikka meitä kyllä oli tosi paljon isoissa luokissa. Ylioppilastulvaakin kartutimme silloin reippaasti yli sadalla lakitetulla.

Kutsuja kuulostellen

Keskipäivän autiossa hiljaisuudessa kävelevä voi jo tuulen suhinasta tavoittaa tuntuman outoihin virityksiin. Vanhan kaislikon kahina ohjaa taivaltajaa kuulostelemaan, mitä leivonen livertää, tiira kirahtelee, varis räähkäisee. Jotain muutakin tuntuu ilmassa liikkuvan. Yhtäkkiä pari kaurista pyrähtää niityn poikki. Ja vanhan tammimetsikön suojissa ohikulkija huomaa puun tyvessä ammottavan onkalon. Lieneekö joskus joku shamaani solahtunut siitä aliseen? Paikka kuiskii yhä arvoituksiaan, joita ehkä nykyihminenkin aistii, jos pysähtyy ja suostuu ottamaan vastaan viestejä oman arkensa tuolta puolen.

Mika Waltari, Jättiläiset ovat kuolleet

Kerran lukemisen puutteessa rupesin tutkimaan, mitä hyvää löytyisi ihan omasta hyllystä. Äskettäisen Mika Waltari -juhlavuoden herättämänä huomasin, että minullahan on useampia hänen kirjojaan ja että niistä ainakin Jättiläiset ovat kuolleet -opus on yhä lukematta. Perintökaluna se on tullut käsiini, ja kas kummaa, kirjan alkulehdiltä löytyi tekijän itsensä nimikirjoitus ja numero 45. Mitä luku mahtaa tarkoittaa? Vilkaisin antikvariaattien sivuilta, että tekijän nimikirjoituksen perusteella tällaisella kirjalla on myös jonkinlaista keräilyarvoa. Numeroista ei mainittu mitään. Kirjasta itsestään kyllä selviää, että teos on ilmestynyt v. 1930 ja on siis hyvin nuoren Waltarin aikaansaannos, minkä huomaa sekä novellin tapaisista kertomuksista että Jättiläiset ovat kuolleet -näytelmästä. Enimmäkseen henkilöt ovat lemmentuskissa riutuvia nuoria miehiä. Monet heistä kuolevat tarinansa päätteeksi. Luultavasti kirjalla on eniten arvoa yhtenä dokumenttina Waltarin kehitystaipaleesta kirjoittamisen mestariksi. Teos näet sivuutetaan huomiota herättävästi kirjallisuudenhistorioissa, vaikka se toki mainitaan Waltarin valtavan tuotannon listauksissa. Pitäisi vielä katsoa, mitä Panu Rajala aiheesta sanoo tai on sanomatta juhlavuonna 2008 ilmestyneessä Waltari-elämäkerrassaan.

Yksinäisen paratiisi

Pyöräillen pääsee mukavasti jokivartta ylös ja alas. Niinpä lähdin iltapäivän lämmössä polkemaan läntistä rantaa kohti Halistenkoskea kamerat mukana. Sain kuin sainkin hyvän saaliin sekä still- että videokuvia tulevaan Aurajoki-bluesiini. Jo menomatkalla huomasin Koroisten niemeltä käsin, että vastarannalla joku oli hoksannut ruveta ottamaan aurinkoa aivan veden partaalla. Siihen kohtaan ei katse yllä läheiseltä jalankulku- ja pyöräilyväylältä, vaikka joen toiselta puolen paikan näkee hyvin. Kun palasin itäistä rantaa kotiin päin, pysähdyin katselemaan, miltä muinainen kirkkoniemi näyttää hiukan kauempaa katsottuna. Enkä malttanut olla ottamatta kuvaa myös yksinäisestä auringonpalvojasta. Rohkea löytää mahdollisuuksia leppoisaan oleiluun vaikka savisen joen tuntumasta!

Torilla taas

Aurinkoinen sää houkuttelee ulos. Torillakin oli jo kymmeneltä paljon porukkaa, vaikka pikaisesti puhelimen kameralla otettu kuva tuntuu väittävän muuta. Voi sitä kukkien, hedelmien ja kasvisten runsautta! Ja mikä parasta, Turussa torihinnat ovat halvempia kuin marketeissa. Vaikka syksyllä muutan pois torin tuntumasta, niin perjantaisin ajelen kaupunkiin ja teen monen päivän varoiksi kunnon hankintoja torikojuista. Tätä tapaa en muuta.

Virttaankankaalla viihtymässä

Autolastillinen naisia reissassi puhua pälpättäen jo ennen puoltapäivää Säkyläharjun ja Virttaankankaan Myllylähteen alueelle. Oli nääs saatu Säkylän Naisvoimistelijoilta kutsu tulla muistelemaan muutaman vuoden takaista yhteistä SunSvol-retkeä Tampereelle. Turusta paikalle saapui meidän rientolaisten lisäksi hyvä satsi naisvoimistelijoita ja urheiluliittolaisia. Tampereella me naiset esiinnyimme sinissä asuissa valkoiset lippahuivit päässä kuin olisimme karanneet kesken navettapuuhien Ratinan stadionin nurmelle. Sen muiston takia minulla oli mainittu huivin liehake päässäni tilaisuuden emännän huviksi. Tampereella hän herätteli porukka kapinoimaan moista tekelettä vastaan ja sitaisemaan rätin kaulaan. Sitäpä ei sallittu! Miehillä sentään oli sinisen asunsa kruununa valkoiset kunnon lippikset.

Ihastuin ikihyviksi alueeseen. Siellä on helppo liikkua, niin kuin neljän kilometrin lenkillä saimme tuta. Vaihtoehtoisia reittejä löytyy useita. Komeita näköaloja pääsee katselemaan, kun kiipeää harjulle. Tänään kuitenkin taapersimme vain tasamaalla, osittain myös pitkospuilla. Matkaa Turusta kertyy 70 kilometriä, joten mihinkään maan ääriin ei tarvitse mennä päästäkseen tuulettumaan harjumaastoon. Lisäksi juuri Myllympi ja sen partaalla Myllytupa tarjovat mainion etapin päiväretkeläiselle. Siisti tupa on aina avoin. Itse asiassa siellä voi vaikka yöpyä. Tosin saman katon alle saattaa majoittua moni muukin. Eikä sitten ole käytettävissä vesiklosettia. Pihapiiristä kyllä löytyy kelpo huussi, niin ettei puskiin tarvitse kyykistyä. Uskoisin, että kesän mittaan vaellan uudestaan Virttaankankaalla, silloinkin hyvässä seurassa.

Paljasta kesää

Flooran-päivä on illassaan. Kuvasatoa kertyi Ruissalosta, jonne retkeilimme Hämeenlinnasta tulleen hyvän työkaverin kanssa. Entiseksi mainitulla (!) nakurannalla melkein törmäsimme pariin aatamiin. Niitä me kainot naiset kavahdimme ja poistuimme vaivihkaa kasvitieteelliseen puutarhaan. Sillä kukkivat pensaat sekä monet tutut ja oudot kasvit. Löytyipä myös harvinaisia kylmänkukkia. Auringon lämmössä nekin olivat päässeet kohmeestaan ja paljastaneet koko komeutensa.

Raha tekee pesää

Asunnonvaihto on lopulta saanut minutkin miettimään raha-asioita. Jokunen pikku sijoitus on, mutta perin kehnosti seurattuna kukin niistä on pahasti pakkasella yleisen virtauksen mukaisesti. Olisi aika tarttua mahdollisiin tilaisuuksiin, kunhan tietäisi, mistä syrjästä aloittaa. Pari kolme hyvää syrjää on tyrkyllä omassa Inernet-hakemistossa, johon on klikkauksen päähän jo poimittu talouslehtiä. Kauppalehdestä löytyi heti alkajaisiksi uutinen tosi pelimiehestä. Enpä ole tiennyt, että hän on haka sijoitusmarkkinoillakin ja että hänen yrityksensä löytyy 9. sijalla Suomen menestyvien yritysten listalta. Tässä vielä varsinainen uutinen Kaupaplehdestä:

Vaikka tenniksessä on tullut viime aikoina pettymyksiä, niin rankingsijoituksen tippuminen ei näytä vaikuttavan tennisässä Jarkko Niemisen yhtiön menestykseen.

Jarkko Nieminen Oy:n viime vuoden liikevaihto kasvoi 1,5 miljoonalla eurolla (41 %) ja ylitti jo 5 miljoonan euron maagisen rajan. Vaikka yhtiön kasvu oli vahvaa, niin tulosta kertyi kuitenkin vain puolet edellisen vuoteen verrattuna. Yhtiön viime vuoden tulos verojen jälkeen oli 223 tuhatta euroa.

Pelimies Jarkko Niemisen harjoittaa yhtiössään myös arvopaperikauppa, sillä yhtiöltä löytyy taseestaan rahoitusarvopapereita 234 tuhannen euron arvosta. Lisäksi sijoituksista löytyy vielä lisää osakkeita tasearvoltaan 729 tuhatta euroa.

Yhtiö on kirjannut viime vuoden tuloslaskelmaansa "turskaa" arvopapereiden arvonalentumisina 21 tuhatta euroa, joten Jarkkokaan ei ole selvinnyt ihan kuivin jaloin pörssimyllerryksessä.

Osinkoja Jarkko nosti yhtiöstään viime vuonna 170 tuhatta euroa. Osingonjakokelpoisia vapaita omia pääomia yhtiöön jäi edelleen 1,6 miljoonaa euroa, joten myös tulevien vuosien osinkovirta vaikutta turvatulta.

Jospa minäkin vielä saisin itsestäni irti joitakin järkeviä tekoja omien sijoitusteni kartuttamiseksi.

Vanhukset liikkeellä

Kaupungin liikuntapalvelukeskus erinäisine tukijoineen järjesti Kepein askelin kesään -tapahtuman tänään klo 11 - 14 Paavo Nurmen stadionilla. Pitihän sinne mennä, kun kerran kutsun kuulin. Naapurista löytyi kaveri, jonka kanssa on tallusteltu keskiviikkoisin yhdeksäksi jumppaamaan. Ne treenit ovat nyt tauolla, kunnes syksy koittaa. Niinpä kummallekin sopi hyvin kuitata viikon yksi ulkoilu parin tuhannen muun vanhuksen joukossa. Alkajaisiksi käteen työnnettiin auringonkeltainen kassi, josta löytyi yhtä ja toista hyödyllistä. Ohjelmaa piisasi musisoinnista yhteislauluun ja liikuntaesityksiin. Runsaan tunnin puhua porisi Aira Samulin, tilaisuuden ikivireä vetonaula. Kyllä on erinomainen tämä Aira: pitkään saimme kuulla, mitä ihmeitä hän on saanut aikaan. Moni on käynyt jopa Hyrsylänmutkassa asti taivastelemassa sekä Hyrsy-kissaa - rauha sen suurelle sielulle - että itse Airaa. Nykyisin kohteena on emännän itselleen pystyttämä vanhuudenkoti, jonka lainoissa vielä riittää maksamista. Siksi Aira yhä juoksee ja tanssii rahan perässä, kuten kuulemma pojanlapset osuvasti ovat kommentoineet, ja pysyy niillä toimin vetreänä.

Airan jälkeen tavalliset pulliaiset näyttivät, kuinka senioritansseissa pyörähdellään. Sitten päästiin ihan itse viheriölle kokeilemaan keppijumppaa, sauvakävelyä, bocciaa, jalkapalloa, rullaluistelua, mölkkyä, saappaanheittoa, mökkiläisen kuntopiiriä ja tikanheittoa. Tikkoihin en tosin tohtinut kajota, kun en kuitenkaan olisi osunut edes taulun taustalevyyn. Sää suosi, vaikka tuuli ajeli pilviä taivaalla. Niitä ei onneksi kertynyt tarpeeksi sadetta tihuuttelemaan.

Äiti-iloa

Tänään on taas se päivä, jolloin liput liehuvat kaikkien äitien kunniaksi. Aurinkokin säteili pilvettömältä taivaalta kolmeen asti iltapäivästä. Vasta sitten alkoi sataa. Kepeällä mielellä ajelin lounaalle lapsuudenkotini pihaan. Tällä kertaa kotosalla oli vain alatalon väki. Ylätalossa asuvan tyttären porukkaa liehui pitkin Eurooppaa ja Helsinkiä työ- ja muissa asioissa. Niinpä äitejäkin oli läsnä vain kaksi. Poika osoitti herrasmiehen elkeitä häviämällä toviksi. Palatessaan hän komeasti kukitti sekä minut että vaimonsa. Kyllä nyt kelpaa nauttia koti-illasta punaruusun hehkuessa silmän ja nenänkin ilona!

Luonnonmaan Silmu-polulla

Sateinen lauantai ei lannistanut retkihaluja varsinkaan, kun iltapäiväksi oli luvattu poutaa. Niinpä auton nokka suunnattiin kohti Luonnonmaata, jossa Suomen Ladun paikallisyhdistys Armonlaakson vaeltajat huoltaa neljän kilometrin pituista luontopolkua. Sitä on helppo tallustella. Mutta alkumatkan näkymät eivät silmiä hivele, sillä Naantalin kaupungin omistamassa metsässä on jäljistä päätellen vastikään paitsi oltu risusavotassa myös rymistelty isoilla metsäkoneilla tukinkaadossa. Kumma kyllä pahkakylkinen koivu oli jätetty kaatamatta. Edempänä koivua mainostettiin polun viereen pystytetyssä taulussa naisellisuuden ja viattomuuden puuksi, jonka latinankielinen sukunimikin juontuu alun alkaen heprean sanasta 'betula', neitsyt. Mitähän naisen ominaisuutta esittänee kuvan koivu rupinen pahka kyljessään?

Vielä jonkin matkaa edempänä polun varressa näkyi selviä metsäpalon jälkiä. Ne eivät taida tässä ilmastossa hävitä kovin nopeasti. Toisin on Australiassa, jonne osuin pian vuoden 1994 tammikuun valtavien metsäpalojen jälkeen. Sydneyn ympäristöä oli tuhoutunut laajalti, mutta maaliskuun lopussa siellä jo eukalyptus-puut vihannoivat ja muu kasvillisuus samoin - ihan kuin suurta paloa ei olisi ollutkaan. Sittemmin kuulin, että kyseinen puu suorastaan vaatii aika ajoin tulta voidakseen hyvin. Muuten: kotiin palatessa sade taukosi. Että semmoista tuuria tämän päiväisellä retkellä.

Toripäivä

Aurinko paistaa, Aurajoen savivesi säihkyy, kasvit viheriöivät, kadut kohisevat elämää - kelpaa tässä olla ja elellä. Perjantaisin tapaan käydä kauppareissulla myös torilla. Että siellä on värikästä! On parsaa Unkarista, perunoita ja mansikoita Italiasta ja Espanjasta (hiukan ja kalliita myös lähipuutarhoista), banaaneja, mandariineja ja sitruunoita, kiivejä ties mistä... Tomaatit, kurkku ja salaatti edustavat parasta kotimaisuutta. Ollaan siis tiiviisti mukana globaalissa runsauden systeemissä, vaikka bankrotti kurkkisi ihan lintukotomme nurkalla.

Hautausmaalla kohdataan

Monet ovat näinä päivinä liikkeellä kohti hautausmaata. Eilen kävin yksikseni Rymättylässä sukulaisten haudoilla. Siellä oli tapana serkun kanssa hoitaa kukat kuntoon äitienpäivän kynnyksellä. Työ tuli tehdyksi, vaikka serkkua ei enää ole. Tänään kävin hänen ja muiden läheisten haudalla yhteisen ystävän kanssa. Viimeksi poikkesimme Muistolehdossa, jonka kukkapaljous karttui punaisella ruusulla. Se kertoo, ettei kukan tuojan äitiä eikä isääkään ole unohdettu, vaikkei heillä ole omaa nimettyä hautapaikkaa.

Veriruusut näyttämöllä Porissa

Viime sunnuntain retki suuntautui Poriin katsomaan Veriruusuja. Matineanäytäntö sopi pitkämatkaisille, joista toinen on hyvin perillä Lounais-Suomen harrastajateattereista. Turun Sanomat puffasi aiheesta 3.4.2009 tähän tapaan:

Porilainen 20 vuotta toiminut Cont’akti-teatteri esittää kevätkaudella kantaesityksenä Anneli Kannon romaaniin pohjautuvan näytelmän Veriruusut. Näytelmän on sovittanut Kannon tekstistä ja ohjaa turkulainen teatteriohjaaja ja näytelmäkirjailija Pekka Saaristo.

Veriruusut -romaani ja Saariston siitä sovittama samanniminen näytelmä on kertomus vuoden 1918 naiskaartilaisista, vallankumousinnon ajamina punakaartiin liittyneistä kaupunkien nuorista naisista. Näytelmä jatkaa Cont’akti-teatterin kunnianhimoista kantaesitysten sarjaa. Taloudellisesti Veriruusut on harrastajateatteriryhmän toistaiseksi suurin hanke. Ensi syksyksi teatteri suunnittelee musikaalia, jonka tekijänoikeuksista neuvottelut ovat loppusuoralla.

Cont’akti-teatteri toimii vuokratiloissa Porin keskustassa. Kerrostalo on vaihtanut juuri omistajaa, ja harrastajateatterissa uskotaan, että ryhmä saa jatkaa nykyisissä tiloissaan.

Taas kerran sain aihetta hämmästyä harrastajateatterin oivaa osaamista. Ohjaaja oli saanut monijäsenisen ensemblen toimimaan herkän uskottavasti. Kohtausten nopea rytmitys, taidokkaat lavasteratkaisut äärimmäisen suppeassa tilassa, näyttelijöiden siirtymiset henkilöhahmosta toiseen toteutuvat voimallisesti. Tuntui miltei kuin olisin päässyt osalliseksi sisällissodan kuumeisista kevätkuukausista 1918. Vähin, mutta hyvin tarkoin piirroin henkilöiden toiminta ja keskinäiset suhteet saadaan ymmärrettävästi näkyville. Viattoman 15-vuotiaan Siikrin lyhyen elämän taival mykistää: äkäinen valtiasäiti pakottaa tytön työnhakuun, isä avustaa ohjaamalla puuvillatehtaan työnjohtajan luo, josta "kaikki" tietävät, mitä hän tekee tytöille, jotka saa yksin kynsiinsä. Huimalla tavalla toteutettu pikaraiskaus vaatii esittäjiltään paitsi rohkeutta myös kykyä ymmärtää henkilöhahmonsa perimmäiset tunnot. Siikrin päästyä työpaikan naisten turviin hän alkaa voimistua. Kostonhimo löytää purkautumismahdollisuuden, kun kapinan pyörteissä perustetaan naiskaarti. Siihen liittyvät kaikki Siikrin toverit. Vahvahduttavaa katsottavaa on sekin, kuinka neitoset innoissaan pukevat itsensä sotisopaan ja saavat oppia aseen käsittelyä. Aseesta tulee ennen muita Siikrille tarpeellinen minän vahvike. Mutta hän joutuu mahdottomiin tilanteisiin ja murtuu niissä, loppujen lopuksi. Pientä valoa katsomo saa tuta, kun kaksi rakastunutta nuorta ihmeekseen saavat tietää toisenkin olevan elossa. Myllerrys on menossa ohi, uusi elämä versoaa kauheuksien vaimentuessa. Sanonpa vielä hyväksi lopuksi: menkää Poriin ja katsokaa huima Veriruusut-esitys!

Kevät kukkii

Eilinen ilta toi tullessaan retken Ruissaloon Härkätien vaeltajien matkassa. Ensimmäisessä minulle tulleessa jäsentiedotteessa oli maininta, että maanantaina 4.5. ihaillaan valkovuokkoja siellä, missä ne peittävät maata valkoisina mattoina. Uskomattoman upeita ne ovat, vaikka kukat olivat sulkeneet teränsä viileässä iltatuulessa. Oli myös hauska tutustua lietolaisiin. Paikkakunnalla käydessäni saatan jo tavata muutaman, jota osaan moikata. Lopuksi retkeilin yksin takaisin autolle. Kasvitieteellisen puutarhan aidan vierellä huomasin yritteliään kevätesikon ponnistavan karikkeesta. Niin sitä pitää: ei sovi jäädä lymyilemään lehtien alle, vaan on nostettava uljaasti päänsä ohikulkijoiden ihailtavaksi.

Arki alkoi

Pitkä, lämmin vappuviikonloppu on vaihtunut maanantaiksi. Pesuautot ovat huristelleet edestakaisin lähikaduilla, mutta ruohikot odottavat yhä ihmiskäsien kosketusta. Riittää siinä puuhaa, ennen kuin kaikki vappuroskat on pussitettu. Lähitalon kupeeseen ehti jo aamutuimaan parvi ukkoja kuin tipuja ikään. Tutkivat ties mitä. Talo on melko uusi, joten kovin suurta vikaa julkisivusta tuskin löytyy. Fiksaavat kai pienetkin puutteet kasvamasta isoiksi.