Valpuri saa kyytiä

Vähän ennen puolta päivää rannassa alkoi tapahtua. Veneitä tuotiin ja siirrettiin jokeen. Mainoslippu nousi nosturin nokkaan. Haalaripukuisia, olutpurkkeja kourassa kanniskelevia nuoria miehiä ilmaantui häärimään veneiden ympärillä. Silloin minä lähdin torille mansikkaan. Ostin perunoitakin. Kun palasin yhden aikoihin, mekkala oli jo erittäin kuuluva. Retuperämäinen orkesteri osasi hommansa. Kuuluttajat kailottivat niin kuin rannassa aina, mutta sanoja eivät korvani erottaneet kuin sieltä täältä. Happeningissa lienee kyse tiedekuntien ja kaiketi myös yliopistojen välinen, "perinteinen" (neljänä vappuna toistettu, jos oikein kuulin) soutuviesti Valpurin kunniaksi. Välillä mikrofoneihin suollettiin silkkaa ruotsia: Åbo Academistakin oltiin tietysti mukana häslingissä. Lähtölaukausta seurasi täysi sekamelska. Venekunnat sohivat toisiaan. Vain yksi vene pääsi puikahtamaan tihulaisilta karkuun. Se soudettiin vinhaa vauhtia vaihtoon, mutta en jäänyt katsomaan, säilyikö sama vene johdossa loppuun asti. Muut ähelsivät päin toisiaan. Käännöksen jälkeen ravintolalaivat olivat monen veneen tiellä. Veneistä puuttui hankaimia, niin ettei kaikkia airoja edes voinut käyttää soutamiseen. Huitominen kyllä onnistui. Oi noita nuoruuden wappuja! Nykyisin kotiolot ja metsäretket voittavat kaikkinaisen riehan. Näin sitä hidastuu, kun rauhoittuu. Mistähän soutajat kavereineen vielä löytävät itsensä, ennen kuin aamu koittaa?

Leffa kuin leffa

Tänään alkuillasta oli tarkoitus katsoa kotimainen komedia Toinen jalka haudasta, kun eilen en ehtinyt. Mutta, mutta - se poistui ohjelmistosta eilisen esityksen jälkeen. Siihen oli päässyt alennuksella, jos osasi Veikkauksen sivuilta korttitunnuksillaan hakea tietyn lipukkeen. Niinpä sitten norkoilin kassalla ja ihmettelin, mitä muuta olisi tarjolla. Sopiva löytyi, nimittäin maineikas Lukija (The Reader), jonka naispääosasta Kate Winslet palkittiin Oscarilla. Koska moni on jo eri foorumeilla kommentoinut leffaa, sanon vain sen, että tarina on kertomisen väärtti. Kannattaa katsoa. Netistä löytyy lisätietoja niitä haluaville. Leffan alkua odotellessa ehdin piipahtaa Galleria Nefretissä saman rakennuksen alakerrassa, kuten iso kuva kertoo. Galleriassa on meneillään kaksikin näyttelyä. Isojen maalausten tekijä on Kaija Mäenpää, jonka Interiore-työt pysäyttävät sekä koollaan, väreillään että avautuvilla osillaan. Työt ovat kuin ovia sisätiloihin. Kumman vaikuttava on ylle kuvattu sinihämyinen lato. Sitä oli hyvä katsella kaukaa, se tuntui elävän niin kuin pölyinen ilma auringon valon siivilöityessä hatarien seinien läpi. Sivuseinällä näkyy sarja valokuvia ladoista. Gallerian pienessä peräkamarissa on esillä Tiina Vainion kasviaiheisia pohdintoja maailmanmenosta. Puhuttelevia nekin.

Jo vihertää!

Näinä aikoina, jolloin lehdet ovat puhkeamassa puskiin ja puihin, on päästävä heilumaan haravan kanssa heinikkoon. Lapsuudenkotini nurkalta löytyi eilen sopiva parin tunnin työmaa. Nykyisten asukkaiden kanssa - tytär perheineen - olin sopinut diilin. Tuli siinä vähän putsatuksi kaupungin puoltakin. Sitä hommaa jatkan lähipäivinä ja maisemoin paikan, jonne muutama perhekunta yhä kippaa puutarhajätteitään. Samoin on tehty vuosikymmeniä. Sapiskaa saatiin ainakin kerran 1950-luvulla, kun Isontalon Impi otti ja rustasi toimistamme äkeän tekstin Turun Sanomien yleisönosastoon. Ei isäpappani siitä hätkähtänyt varsinkaan, kun naapurin emäntä ärhenteli milloin mistäkin. Olihan meillä sitä paitsi kyseisessä notkelmassa työkalukoppi ja ulkohuonekin. Jokunen vuosi sitten kaupungin miehet putsasivat paikalta enimmät isot oksat. Vapun tietämillä minä jatkan puuhaa tasoittelemalla kasat ja levittelemällä haravointituotteita ympäriinsä. Onpahan paikasta ison alan vallanneilla nokkosilla pöyhittyä maata kasvualustanaan! Tiedä vaikka saisin pikapuoliin palkkani villivihanneksina. Nokkoset ovat hyvää syötävää, kun ne ensin pesee ja ryöppää. Pakastimessa tuppaavat tosin säilymään turhan monta vuotta...

Asuntoasiat mielessä

Hidas aamu on alkanut vauhdittua. Sain jo soitetuksi sekä Tampereelle että Turkuun. Kummastakin paikasta löytyy hyvin olennaisia ihmisiä, jotka puuhailevat kaikkien muitten töittensä ohessa tulevan Liedon-asuntoni mallikkaaseen kuosiin saattamisessa. Varsinainen tekijä löytyy tietysti Liedosta. Piipahdin työmaalla viime keskiviikkona ja nappasin puhelimella oheisen kuvan. Lattialaatoitus oli juuri valmistunut. Sitä kelpasi ihailla ulko-ovelta. Tällä viikolla pääsisi jo kävelemään vaniljan värisillä laatoilla, jotka nyt lienee myös saumattu. Pikku hiljaa viimeisetkin yksityiskohdat on saatu ratkaistuiksi, kun jo puhutaan jalkalistoista. Ne tulevat sittenkin valkoiset: eivät maalattua puuta, vaan läpivalkoista muovimassaa. Semmoisia listoja voi pahemmitta jäljittä hiukan kolhia. Kaapistoissa riitti puuhaa ja puntarointia. Kaikki on siltäkin osin vihdoin kunnossa - heti vapun jälkeen kalusteita jo asennetaan paikoilleen.

Jouko Pullisen Walking-grafiikkaa

Hämeenlinnaan tuli reissatuksi perjantai-iltana, eikä suotta. Moni muukin oli löytänyt tiensä upeasti uudistetulle Verkatehtaalle, jonka Opistotalo-osassa toimii myös Galleria KONE ja Taidelainaamo. Jo vähän ennen näyttelyn avajaishetkeä klo 18 paikalla oli väkeä. Pääsin ennen suurinta ruuhkaa onnittelemaan tekijää. Ehdimme jopa hiukan jutustella Joukon kanssa kuin vanhat didaktikkokaverit ikään. Tosin minä olen ollut jo vuosia vapaalla. Jouko puolestaan on irronnut lehtoriporukasta, kun hänet kohotettiin proffakaartiin viime helmikuun alusta. Uusia uria mies aukoo monella suunnalla. Silti oma taide on yhä kiinteästi läsnä, kuten näyttely todistaa. Sen kävelemisen taidosta kumpuava kuljeskelun teema puhuttelee minuakin. Olen havainnut, kuinka liikuskelu seuloo mielestä esiin yllättäviä polun alkuja, joita seurailemalla ihmeet eivät lopu omissakaan pikku puuhissa. Jouko on kirjannut näyttelynsä esittelylehtiseen, että teosten taustalla häämöttää sekä Henry Thoreaun kävelemisen filosofia että Olli Jalosen pitkään kypsyttelemä, viime syksynä julkaistu huikea matkakirja 14 solmua Greenwichiin. Ostin sen ystävälleni joululahjaksi, mutta heti joulun jälkeen luin niteen itse ennen lahjan saajaa. Hän taas oli antanut minulle luettavaksi Thoreaun Kävelemisen taito -kirjan. Oivalsin muuten Jalosta lukiessani, että mies on syventynyt Thoreaun ajatuksiin kuljeskelun tärkeydestä. Ei siis ihme, että ylle kuvattu Walking-sarja innosti katsojaa. Niinpä varasin siitä yhden teoksen, joka häämöttää alarivissä kolmantena vasemmalta. Siinä johdanto eiliselle pitkälle metsäkävelylle sekä sen kaikille jatkoille! Työ saakoon hyvän ripustuksen uudessa ympäristössään, kun se saapuu Turkuun toukokuun 19. päivän jälkeen. Silloin Pullisen näyttely päättyy Hämeenlinnassa.

Retkikausi avattu

Koko iltapäivän retki Piikkiön Linnavuoren ympäristöön avasi suunniteltujen retkikausien sarjan. Syksyyn mennessä pitäisi Lounais-Suomen luontokohteiden olla melkoisen tuttuja, jos tätä menoa jatkuu. Vieressä puhelinkuvan sinivuokot levittäytyvät mattona, kun taas alla avautuu uljas näkymä Linnavuoren kupeelta. Kaunismuotoinen mänty toimi kuvausinnoituksen aiheena, vaikkei mukana ollut kunnon kameraa.

Taidetta Hämeenlinnassa

Posti tipautti luukustani hiljan kortin, josta kuva yllä. Kääntöpuolella minut toivotetaan tervetulleeksi Jouko Pullisen näyttelyn avajaisiin GalleriaKONEESEEN. Se sijaitsee Hämeenlinnan entisellä Verkatehtaalla (Paasikivenkatu 2). Kutsu kutkuttaa, koska taiteilija on entinen työtoverini Tampereen yliopistosta, tarkemmin sanottuna Opettajankoulutuslaitoksen Hämeenlinnan toimipaikasta. Koska sää on hyvä, autossa bensaa ja ehjät renkaat (!), taidan taipua taipaleelle. Vajaassa parissa tunnissa Turusta ajaa Hämeenlinnaan. Siellä tapaisin itse taiteilijan, jolle on varattuna onnitteluksi turkulaisen Riku Korhosen runokirja. Luultavasti myös muita tuttuja löytyisi samoissa puuhissa. Kuvat ihailtuani lähtisin saman tien kotimatkalle kohti länttä. Hyvä suunnitelma, eikö totta. Perästä kuuluu, mitä siitä tuli.

Olli Jalonen, Unien tausta

Kirjahyllystä löytyy lukemattomia kirjoja. Yksi niistä oli ammoin ostettu Olli Jalosen esikoinen Unien tausta (1978). Nyt se on päässyt luettujen joukkoon. Olikin kiinnostavaa tutkailla, kuinka kirjoittamisen mestariksi kehkeytynyt tekijä aloitteli. Kirjassa hämmästyttää muun muassa se, että kirjan ilmestymisen aikoihin 24-vuotias Jalonen on jo tuolloin pystynyt eläytymään hyvin monenlaisiin ihmiskohtaloihin. Erityisen vaikuttavia ovat pari ensimmäistä kertomusta, joissa maailmaa katsellaan syrjäytyneiden miesten vinkkelistä. Kummassakin tarinassa yhteiskunta ja sen tukipylväät näyttäytyvät kylmäkiskoisina korkeaan elintasoonsa suojautuvina. Nuorten parien arjen kuvaukset puolestaan nostattivat mieleen omat kokemukset ajoista, jolloin taitoja ei ollut paljon mihinkään. Ihmeeltä tuntuu, että niillä eväin meikäläinenkin on sentään tolpilleen päässyt - ettei vain samalla yhteiskunnan tukipylvääksi saavutettuja etuja puolustamaan.

Löytö

Kuinka ollakaan, parvekkeen narsissit tuntuivat eilen pyytävän vettä. Annoinhan minä kostuketta helpottamaan oloa paahteessa - ja huomasin vasta kastellessani kaksi pikkiriikkistä valkoista kummajaista kukkien seassa: linnunmunia sievässä pesässä! Mitään liikettä paikalla ei näkynyt ennen eikä jälkeen tarhurin käyntiä. Liekö emo joutunut saalistajan nokkaan? Äskettäin satuin näet huomaamaan lähitalon katolla antennin nokassa jonkin sortin isohkon haukan. Se pyrstön muoto ja tapa olla poikkesivat selvästi levottomina kaahailevista lokeista, jotka kyttäävät yhtä lailla saalista vedestä kuin rannan jätteistä. Videoin kyseisellä reissulla sekä lokkeja että haukkaa. Se piti poimia zoomilla lähemmäs, että uskoin itsekin ilmestyksen haukaksi.

Suojassako?

Koiraherra maastoutuu milloin mattoon, milloin heinikkoon saaristossa. Siellä se tuskin olisi näin luottavaisena säilynyt hengissä lähes 17 vuotta. Viime keväältä näet on peräisin havainto Pultista makailemassa mökkipihan kuivissa heinissä täysin tietämättömänä, että tarkat silmät seurasivat sitä. Ulkosaaressa Porin lähettyvillä pesii kuulemma ainakin yksi merkikotkapari. Toinen niistä kaarteli kyseisenä päivänä pihan yläpuolella ja lienee ollut valmis nappaamaan Pultin saaliikseen. Mutta eipä ehtinyt, kun koiravanhus kiidätettiin mökin suojiin. Enää sen ei anneta nauttia päivätorkuista ulkona. Minäkään en sentään soisi koiralle loppua kotkan kynsissä, vaikka päähän ottaa, että vietän juhannustani koiravahtina. Toisilla reissu, mulla hoitohomma! No, onhan tätä vapaata meikäläisellä reissailla, oleilla ja hauskuttaa itseään ihan milloin vain. Eikä kai Pultti juhannusiloa estä, jos tarkkoja ollaan. Tilanne kylläkin kysyy hiukan kekseliäisyyttä, jotta tulossa olevaa koirajuhannusta muistelisi hymyssä suin.

Lystin loppu

Markkinoista on enää jäljellä vain jokunen tahra kadussa. Ei pesukaan kaikkia poista, vaikka kuinka suihkuttelisi ja harjalla hinkkaisi. Kerta kerralta kala- ja muut yrittäjät näyttävät selviytyvän yhä nopeammin kaiken kaman pois viemisessä. Siinä oli iltanäytöstä kerrakseen. Toiseksi asettuneesta kuvasta saanee hiukan käsitystä, kuinka kiireesti eilen heti viiden jälkeen rannasta poistuttiin. Lokeilla oli silloin juhla. Kirkuivat ja kärkkyivät suupaloja. Aamulla muutama jaksoi vielä päivystää ilmaisia herkkuja, mutta eihän niitä ollut. Oli ruvettava itse tiirailemaan vedeneläviä joesta.

Ei ikä estä juhlimasta

Palasin vastikään melkein 140-vuotisjuhlista. Pariskunnasta toinen täyttää tänään 70 vuotta, toinen melko lailla myöhemmin. Olipa kuitenkin runsaasti aihetta juhlia ja järjestää oivat kemut. Riitti laulua ja soittoa, ruokaa ja juomaa, hupijuttuja ja kuvia sekä runsaasti jälkikasvua. Nuorin juhlija ehti tuskin syntyä, kun jo pääsi aloittelemaan hauskanpitoa. Viikko sitten oli paljon tiukempi paikka, kun piti putkahtaa maailmaa ihmettelemään. Tanssin alettua mummotkin pääsivät valssailemaan, kun lähtivät liikkeelle likkaporukassa. Mikä lie häveliäisyys pidätellyt minua, kun en tohtinut edes harkita moista urotekoa. Minä se vain nappailin kuvia, jotta sain oitis lähetetyksi niitä sankariparille hyvän satsin kiitoksena ja lisänä onnentoivotuksiin.

Markkinahumusta synttäririehaan

Yksi kevään merkeistä on Saaristolaismarkkinat, jotka paraikaa täyttävät jokirannan alapuolellani. Eilen kojuja pysytettiin kovalla tohinalla ja kolinalla. Tänään kauppa jo käy. Mutta väkeä on vähänlaisesti. Kolakka tuuli ja hyytävän kylmä sää pitävät ihmiset sisätiloissa, luulisin. Ihan parvekkeeni alapuolella myydään sinappeja. Ulkoilmaravintolaankin olisi vallan sopiva matka, mutta tyydyin oman keittiön lounastarjoiluun.

Huomennakaan en markkinoilla poikkea, sillä kutsu on käynyt Siuntioon. Siellä pääsen osalliseksi melkein 140-vuotiaitten synttäreistä. Ans kattoo, onko tanssikengillä käyttöä. Sellaiset näet on kehotettu ottamaan mukaan ja jättämään lahjat tuomatta. Kirjaimellisesti en tätä toivetta noudata, sillä hommasin kummallekin käsin kudotut villasukat. Virkut vanhukset pääsevät potemasta kylmiä varpaita, vaikka istuisivat päivät pääksytysten kiikkustuolissa. Eivät kyllä istu, mutta se on toinen juttu. Sukat luultavasti löytävät käyttönsä.

Klinikka se on tämäkin

Viikon takainen rengasrikko on nyt hoidettu oikein klinikalla. Kuvetta piti raapia enemmänkin, koska vasta hankitun auton alla on tehdasasennuksena sellaiset Michelinit, joita ei enää valmisteta. Eikä käy päinsä panna erilaista rengasta akselin toiseen päähän, vaan molemmat oli saatava samaa sorttia. Nyt on. Ajelen taas tyytyväisenä, joskaan en entiseen malliin täysin luottavaisena, kun kerran rengas hajosi. Siinä oli ollut vikaa jo jonkin aikaa. Ilma pakeni niin hissuksiin, ettei sitä hevin huomannut eikä auton varoitusjärjestelmäkään reagoinut. Vasta sitten varoituskolmio paloi, kun autoa siirrettiin kuljetuslavetille. Renkaan sisäreuna oli pahoin kulunut, kun rengas oli joutunut vajaana kannattelemaan auton painoa ajossa. Kai vastedes osaan melko tiuhaan katsastaa ainakin noin silmämääräisesti, riittääkö renkaissa ilmaa. Pitäis kai opetella luonnikkaasti käyttämään myös ilmanpainemittaria. Että tämmöistä mummuoppia tänään. Muuten: autokaunottareni kajastaa ikkunakuvajaisena alla vasemmalla.

Elokuuta Hesassa näin keväällä

Tuli tehdyksi yllätysmatka Helsinkiin ystävättären asemesta. Hän pyrähti Sallan Naruskaan muistamatta teatterikerhon retkeä. Niinpä minä paikkasin, maksoin edullisen reissun ja näin huiman esityksen Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä. Kyse on amerikkalaisen Tracy Lettsin näytelmästä Elokuu. Teatterin sivuilta löytyy esittelyteksiä ja kuvia:"Pulitzer-palkittua näytelmää on kehuttu parhaaksi amerikkalaiseksi näytelmäksi vuosiin. Se jatkaa samalla linjalla kuin Tennessee Williamsin tai Arthur Millerin näytelmät, mutta monien tabujen kaaduttua se paljastaa vielä uskaliaammin ja samalla mustan huumorin keinoin ihmisten raadollisuuden. -- Ritva Valkama on näytelmän ja näyttämön keskiössä. Hän on Violet Weston, jonka mies on äkillisesti kadonnut. Tämän katoaminen tuo kotiin perheen kolme aikuista tytärtä. Heitä näyttelevät Riitta Havukainen, Heidi Herala ja Aino Seppo. Osansa rouvan ilkeilystä saa tämän sisarta näyttelevä Leena Uotila perheineen. Naisten joukkoon kuuluu myös Kaupunginteatterissa debytoiva Kreeta Salminen ja Jemina Sillanpää. Vastavoimaa naisenergialle antavat mm. Seppo Maijala, Eero Aho, Matti Olavi Ranin, Sami Uotila ja Seppo Halttunen." Karmean suulaita ovat kaikki näytelmän naiset. Mutta kukaan heistä ei ole kyennyt tarttumaan perheensä arkoihin asioihin ajallaan, vaan niitä on piiloteltu ja niiden myrkyn on annettu hitaasti tuhota perheessä yhden toisensa jälkeen. Silti kaikki naiset pursuavat voimaa, mutta vain yksi tyttäristä tuntee löytäneensä rakkauden. Kohde paljastuu naisen velipuoleksi. Rakkaus tuntuu kuitenkin voittavan, kun pari poistuu sitovan äidin taikapiiristä ja muuttaa New Yorkiin. Koko näytelmän kiihko laantuu lopussa. Ihmiset lähtevät riisuttuina jatkamaan taivallustaan. Äiti huhuilee vanhinta tytärtään yksinään isossa, lahoavassa talossa. Huh-huh... Mikä meistä ihmisistä tekee kykenemättömiä sekä antamaan toisillemme lämpöä että ottamaan sitä vastaan vaatimuksitta?

Aivoista se lähtee

Runsaan parin kuukauden kokemuksella vakuutan, että Proteus-niminen pikku joululahja on muuttanut minua. Kuvassa tytär kokeilee, miltä tuntuu saada korviinsa äänten humisevaa sykettä ja silmiinsä värien välkettä, jotka muuttavat aivoaaltoja. Hiljaksiin löytyy taajuus, jolla päästään vaikuttamaan alitajuntaan. Olen myös saanut käyttööni vartavasten tehdyn äänitteen, johon sisältyy olennainen, ääneen lausuttu sanarimpsu:"Syöt ja liikut sopivasti. Painosi putoaa puoli kiloa viikossa, kunnes olet ihannepainoinen." Ihmeeltä tuntuu, että painoni tosiaan putoaa ja että päivittäin mielelläni ja kyllästymättä kuuntelen parikymmenminuuttisen. Säännöllistä kuuntelua helpottaa se, että tähän erityisohjelmaan sisältyy miellyttäviä musiikintapaisia ääniä, jotka vaimenevat, kun mantra alkaa kuulua yhä uudestaan. Kummaa on sekin, etten enää nukahda kuunnellessani kuten ensi alkuun. Uskallan tässä ja nyt väittää, että tie liikakiloista pääsemiseksi kulkee aivojen kautta.

Naapurisopua ja -apua

Pääsiäinen ajelutti Turkuun entisen hyvän naapurin. Toi tullessaan komean koristeananaksen ja naisystävän, jonka kanssa olo on ollut silkkaa onnea jo peräti pari vuotta. Oli tosiaan hauska tutustua. Entisinä aikoina elimme silloisen poikamiehen kanssa kuin sopuisat sukulaiset ikään. Hyvä niin, sillä matkaa toistemme taloon oli ja on vain kymmenkunta metriä. Etenkin pihatöitten aikaan juttu luisti, kun ei tarvinnut muuta kuin pysähtyä askareissa. Ja sitten oli se meidän kesäkeittiö! Kesäisiin lättykesteihin, joita oli usein, naapuri piipahti mielellään. Olipa sitten vielä totinen talvikausi 2002 - 2003, jolloin naapuri suostui toimimaan meillä yhä pahemmin lihastautinsa heikentämän isännän henkilökohtaisena avustajana, kun omaishoitaja oli töissä. Kunta maksoi naapurille pientä korvausta työtunneista. Muitakin avustajia tarvittiin, mutta naapurin mies oli ylivoimaisesti paras. Kumma juttu muuten, kuinka parikin hoitofirman naisihmistä osasi olla ylen suulaita ja heikosti avustettavan tarpeita hoksaavia, kun taas naapurin mies vailla minkäänlaista alan koulutusta älysi, mitä toinen mies kulloinkin tarvitsi. Ruuista kenenkään avustajan ei tarvinnut huolehtia muuten kuin tarjoamalla valmista. Kunhan lämmittivät minun valmiiksi tekemääni. Muistoja riittää, mutta tulevaisuuskin houkuttelee vielä. Ei minua kuulemma unohdeta Lietoon, vaan sinnekin lupasivat tulla käymään.

Mietiskelypönttö

Löytyyköhän lintuparia, joka ottaisi omakseen paitsi kuvan pöntön myös hartaan mietiskelyn? Epäilen. Taitavat tipujen puuhaat keväisin vaatia ihan muita toimia kuin mietiskelyä. Mutta joku pariton ihmispoloinen voi hyvinkin asettua meditoimaan pöntön lähettyville. Lintuja katselemalla saattaa löytyä virtaa jopa omaan oloon niin, ettei tarvitse loputtomasti yksinään kuhkia. Tiedoksi vain, että pönttö löytyy Paavo Nurmen stadionin portilta aivan Martin koulun tuntumasta. Jokiranta ja Martinsilta näkyvät hyvin pönttöpuulta.

Paratiisin portilla

Auringonpaistetta, lämmintä ilmaa, pikkunarsissit kukassa: pörriäinen aistii, mitä sen on tehtävä. Yltäkylläisyyden hurmassa se lennähteli kukasta kukkaan ja tunkeutui syvälle yhä uuteen kukkatorveen. Eivätpä narsissit suotta mainostaneet itseään! Tiedä sitten, miten sipulikasvi hyötyy pölyttäjän puuhailusta. Ehkä kyseessä on jonkin sortin nautinto, niilläkin.

Kukat aurinkona

Eletään pitkää, harmaata perjantaita. Olen yrittänyt saada itseni liikkeelle, mutta ikkunasta on näkynyt vain sumuisen kolea jokimaisema, joka ei houkuttele rannoilleen. Näin iltapäivän alussa tuntuu kumminkin siltä, kuin pilvet olisivat hiljaksiin kohoamassa eivätkä enää painaisi maata tallaavan niskaa. Ehkäpä tästä tohtii uskaltautua kohtapuoliin ulos. Kevään haisteluun ei oikein riitä se, että tutkii narsisseja parvekkeella, vaikka ne silmiä ilahduttavat. Kuitenkin kaikitenkin: leppoisaa pääsiäistä kera keltakukkien!

Terkut raksalta ja paluumatkalta

Eilen käytiin porukalla Liedossa. Mukana olivat sisustuksen suunnittelijat, kalustetoimittaja, rakennusliikkeen monitoimimies ja tietysti minä tulevana asukkaana. Moni asia tuli tarkistetuksi ja samalla varmistetuksi. Hyvältä näytti ja tuntui. Vastoinkäyminen sattui vasta paluumatkalla, kun pysähdyin odottelemaan perässä körötteleviä, joita olin opastamassa kalustetoimittajan puotiin. Jotakuta ohikulkijaa riepoi meikäläisen auton seisottaminen vihreissä valoissa, vaikkei yhtään muuta autoa tai muuta liikkujaa tuntunut olevan lähelläkään. Raivostunut jalkamies hyökkäsi auton oikealle puolen, tempaisi oven auki ja karjaisi jotenkin tähän tapaan:"Mitä helevetin rattijuoppoja te oikein ootte!" Saman tien ukko pinkaisi takaisin jalkakäytävälle kahden kaistan yli ja me kaksi autossa istunutta naista olimme kuin halvauksen saaneita. Lähdössähän siinä jo oltiin, kun opastettavatkin lähestyivät. Pari kolme kilometriä ajattiin hissukseen valoista toiseen, kunnes oltiin lähes perillä. Viimeisissä valoissa oikeanpuoleinen ovi avattiin taas, tällä kertaa ystävällisesti, ja nuori mies pyyteli tekemäänsä anteeksi sekä ilmoitti samalla, että autoni oikeanpuoleinen eturengas on tyhjä. Kiitin tiedosta ja hiivin satakunta metriä parkkipaikalle opastettavat perässäni. Heitä oli pitkin matkaa ihmetyttänyt, mitä kummaa ovien tempoilua Turussa harrastetaan. Nyt auto on rahdattuna Autoklinikkaan, josta ei oitis löytynyt sopivaa vaihtorengasta tuhoutuneen tilalle. Niin että autotta tässä nyt vietetään kolakkaa pääsiäistä. Täytyy nauttia siitä mitä on: lämpimän kodin turvasta. Ehkä sentään ensi tiistaina saan autoni takaisin. Sitten kirvelevät toivottavasti enää vain melkoiset kulut, joita tämmöisestä haaverista tulee, ja epäilykset siitä, että se raivopäinen, auton oven auki tempaissut mies taisi tuikata renkaan puhki.

Kahlittu Halistenkoski

Mallikkona luulin ensi alkuun, että Halistenkoskestakin kiskottaisiin sähköenergiaa kuten yleensä koskista. Mutta niin ei taida olla, kuten eräs lukijoistani minulle mainitsi. On kyse juomavedestä. Niinpä Aurajoen Halistenkoski on padottu, jotta turkulaisten kipeästi tarvitsemaa juomakelpoista vettä saataisiin Vesilaitoksen puhdistettavaksi ja sitä kautta jakeluun.

Keväisin ja kaiketi myös syyssateiden aikaan vettä virtaa niin runsaasti, että ihmisiä kerääntyy kosken partaille ihailemaan kuohuja. Kauniisti ne talttuvat pian koskiuoman jälkeen vuolaana virtaavaksi kymeksi. Padon yläpuolella vesiallas oli vielä viime sunnuntaina jääsohjon peitossa. Se kantoi hyvin lintuparvea, joka piti kokoustaan kaukana rannan ihmisistä. Taisivat tiput myös jättää melkoisesti käyntikorttejaan jäälle - että skool vaan kaikille vettä runsaasti nauttiville!

Aurajoki villinä

Parvekkeelta katsellen Aurajoki näyttää useimmiten ylen kesyltä. Mutta varsinkin näin keväällä vettä virtaa alajuoksullakin niin, että sen hyvin huomaa. Selitys löytyy ylävirralta, jossa parikin koskea kuohuu paisuneista sulamisvesien massoista. Oheiset kuvat ovat videoleikkeistä napattuja stillkuvia viime sunnuntailta, jolloin tuli lähdettyä ihmeitä katsomaan. Ensin matka vei Lietoon Nautelankoskelle, jota näkyy näissä kuvissa. Kunpa myös kuuluisi! Veden kohina ja jyminä vaiensi kaikki muut lähistön äänet. Halistenkosken videoleikkeet odottavat vielä käsittelyä. Niistä tulee näytteitä lähipäivinä.

Eilisaamun valo

Hiljainen kevätsunnuntain aamu tarjoili puhtoisia tunnelmia. Vastapestyt kadut kiiltelivät pölyttöminä. Tähtitorni Vartiovuorella häämötti auringon syleilyssä. Elämän merkkinä joella pyrähteli parvi tiiroja, joista ei kuitenkaan näihin kuviin tarttunut edes häivähdystä. Pitkiä aikoja linnut seilasivat vuolaassa virrassa nokka kohti Auransiltaa, kunnes taas nousivat toviksi siivilleen. Sitten alkoi pyrstö edellä uusi liuku virran mukana satamaan päin.

Iki-ihanan saariretken muisto

Viime sunnuntai Göteborgissa oli mitä sopivin saaristoretkelle, kun jopa sää suosi. Ihmeiden ihme on, että julkisin kulkuneuvoin pääsee lähisaarille tosi halvalla: rautatieasemalta raitsikka n:o 11 vie parissa kymmenessä minuutissa merenrantaan, josta lähtee vesibussi passelisti, kun on ennakkoon tarkistanut aikataulut. Ja laivaan pääsee raitsikkalipun vaihtoleimalla, vaikka matkaa etäisimmän Vrångön saarelle kertyy melkoisesti. Lähes tunnin saa nauttia merimaisemista, ennen kuin rantaudutaan. Sitten voi kävellä luontopoluilla, joiden varrelta löytyy parhaiden maisemien ääreltä mukavia paikkoja istuskeluun ja eväiden syöntiin. Lämpimänä kesäpäivänä saarelle kannattaa tulla jo aamusta ja viettää koko pitkä päivä upealla uimarannalla laivalaiturista kolmisen sataa metriä vasemmalle. Koska maaliskuun lopussa vielä oli viileää, parin tunnin vaeltelun jälkeen kelpasi astella Västtrafikin laivaan. Mukavaa, edullista, sillä sadan kruunun Maxirabatt-kortilla matkustaa kuusi reissua, joihin sisältyy kahden tunnin vaihto-oikeus. Kannattaa tosiaan käyttää Göteborgin julkisia liikkennevälineitä. Hyvillä mielin palattiin mereltä tyttärentyttären boxiin. Siellä odottivat lauantaina ostetut kevyet kengät, joita piti taas hiukan kokeilla, mutta vasta Turun kaduilla niitä näytetään ja käytetään tosi toimin.

Susanna Yliluomaa, hiukan myös Juha Vuorista

Pari kolme viikkoa sitten en vielä tiennyt tuon taivaallista sen paremmin Juha Vuorisesta kuin Susanna Yliluomasta. Ensin mainittu tuli hiukan tutuksi Yle Teeman maaliskuisesta Kirjamaasta, jossa Juha Vuorinen ja hänen huippusuosituksi mainittu Juoppohullun päiväkirjansa olivat isosti esillä. Tekstinäytteitä siitä löytyy netistä. Viime syksyn Turun kirjamessuilta tulin ostaneeksi muun muassa Susanna Yliluoman Pinkin hartauskirjan, mutta jotenkin tajusin, ettei siitä ole kenellekään joululahjaksi. Siispä otin kirjan mukaani Göteborgiin, luin sen matkalla ja annoin kuin annoinkin kirjan 24-vuotiaalle esikoislapsenlapselleni. Tohdimme jopa jutella seksiä roimasti käsittelevistä kirjoista, kun kävi ilmi, että tyttö tuntee hyvin Juoppohullun päiväkirjan. Kaveripiirissä sitä kuulemma kovasti kehutaan. Yliluoman romaani liikkuu samoissa sfääreissä, vaikka taitaa hävitä rohkeudessa. Hannu Marttila kirjoittaa Helsingin Sanomien kulttuuriosastossa 9.10. 2006 kirjasta tähän tapaan:

Ryhmä suomalaisia laman uhreja, hyvin koulutettuja työelämän pudokkaita on valittu liike-elämän työllisyyskurssille Tallinnaan. Romaanin mittaan myös 1990-luvun jälkipuoliskon Riika tulee asiantuntevasti tutuksi.

Välillä tosin tuntuu, että paikallisväri vie kuvaajaa, eikä päinvastoin, ja silloin Pinkin hartauskirjan dramaturgia pyörii tyhjää. Tuotesijoittelussa ei ole unohdettu enempää Aldariksen olutta, Egoïste-partavettä, Gossardin rintaliivejä kuin virolaisen vaategurun Ivo Nikkolon paitojakaan.

Yliluoman näkökulma on herkullinen: kertoja on samanaikaisesti sisä- ja ulkopuolinen ja tarkastelee yhtä armottomasti tuulipukuturistien invaasiota, juurtumattomien suomalaisten bisnesmiesten sisäänlämpiävyyttä ja alkuasukkaiden laskelmoivia pyyteitä.

Minusta kirjan alle kolmekymppiset naiset muistuttavat kummasti pelimiehiä,. Näiden toiminnasta on äskettäin julkaistu seikkaperäinen, psykologian alaan luokiteltu opus, joka paljastaa, kuinka miehet kouluttavat toisiaan naisten kaatamisessa, järjestävät aiheesta kallishintaisia seminaareja ynnä jakavat vinkkejä nettipalstoillaan. Naisilta tuntuu puuttuvan miesporukan sorttista solidaarisuutta ja kykyä uppoutua seksiorgioihin odottamatta suurta rakkautta, jos Yliluomaa on uskominen. Ymmärrän hyvin, miksi Kaisa Kurikka arvioi Pinkkiä hartauskirjaa Turun Sanomissa 13.6.2007, seuraavasti:

-- Jos siis on kyllästynyt eettisesti asennoituvaan kirjallisuuteen ja moraalisia seikkoja pohtiviin ja hyvyyteen pyrkiviin henkilöhahmoihin, etenkin Pinkki hartauskirja, Yliluoman esikoisteos, on sopivaa luettavaa.--

Miesten kierroksella

Kasarimeininkiä löytyy Yliluoman romaanin kielenkäytöstä ja sen rempseydestä ja ronskiudesta sekä tavasta laittaa Annu eri miesten seksihalujen alustaksi. Esimerkiksi Anja Kaurasen Sonja O. kävi täällä (1981) teki jo kaikkea sitä, mitä Yliluoma yrittää ja mielenkiintoisemmin. Sonja O. pyrki pohtimaan uudenlaista naisen seksuaalisuutta, kun taas Yliluoma kierrättää vanhaa.

Mikään uusi naishahmo Annu ei siis ole, vaan pikemmin vanhan, ja useimmin miesten kirjoittaman kirjallisuuden, toisintoa. Hätäisistä panoista, viinanjuonnista ja oksennuksesta on saanut lukea aiemminkin.

Romaani ajoittuu 1990-luvun lamavuosiin ja paikantuu lähinnä Riikaan, Tallinnaan ja Wieniin. Tämä onkin teoksen mielenkiintoisimpia aspekteja, tosin kaupungeista rakentuu kuva lähinnä niiden kapakoiden kautta. Romaanin kuvaamat tapahtumat toistavat samaa putkimaista kaavaansa, jolloin keskeisemmäksi alkavat nousta sivujuonteet.

Kiinnostavinta romaanissa ovatkin sen ajalliset rakenteet. Annun minäkerronta ei nimittäin noudata kronologista järjestystä, jolloin lukiessa saa yllättyä tapahtumien ja henkilöiden paljastuttua jälkeen päin aivan muuksi kuin mitä on luullut.

Annu osallistuu työllistämiskurssiin, jonka aikana hän iskee silmänsä samalle kurssille osallistuvaan Misteriin. Romaani on sitten heidän suhteensa soutamisen ja huopaamisen kuvausta, johon sekoitetaan mukaan muita miehiä ja naisia, viinanjuontia ja seksiä.

Siksi onkin tympeää, että Yliluoma ei ylläpidä ronskia meininkiä täysillä vaan tunkee mukaan Annun pinnanalaisia ajatuksia tosi rakkauden kaipuusta ja sen löytymisestä yllättävältä suunnalta, mitä ei juonta paljastamatta voi kertoa. Miksi ihmeessä ainaista psykologisointia ja syvyyden etsintää täytyy ottaa mukaan myös kirjaan, jossa olisi aineksia kuvata räävittömästi pelkkää pintaa?

Silta kukkii

Kevät on täällä! Aamulla huomasin, kuinka kaupungin työntekijät ahersivat Teatterisillalla, jonne jo eilen oli kärrätty isot ruukulliset pikkunarsisseja. Ihmettelin, onko säästökuuri vienyt rahat kaidekukilta. Onneksi ei, sillä tänä aamuna sillan molemmat kaiteet saivat pääsiäiskoristeensa. Kunpa ihmiset antaisivat niiden olla kaunistamassa kävelyreittiä eivätkä heittelisi niitä jokeen!

Kalaa kirkosta

Yksi Göteborgin herkkupaikoista löytyy sataman tuntumasta. Feskekyrkaksi ristitty kalahalli tarjoilee jos jonkinlaista merenelävää paikalla syötäväksi ja mukaan otettavaksi. Enpä ole usein nähnyt saati maistanut sellaisia katkarapuleipiä kuin kalakirkossa viime lauantaina. Koti-iltapalaa varten hankittiin valmis, iso valikoima erilaisia äyriäisiä ja 300 gramman rasiallinen länsirannikon rööraa, jossa katkarapujen ynnä muun lisäksi oli herkkusieniä - nam, nam... Herkkulounaaksi syötiin hallin halvemmassa, kuvan ulkopuolelle jääneessä pikku ravintolassa makoisaa kalakeittoa ja uuniperunaa, jossa täytteenä ihanaa äyriäisrööraa. Jälkiruoka hommattiin läheisestä kahvilasta, joka on erikoistunut kieli-iltojen järjestämiseen. Niinpä paikan nimenä on Språk cafee. Vähän kielivammaisilta järjestäjät kylläkin tuntuvat, kun yhteenkään iltaohjelmaan ei ollut tarjolla suomea, vaan yhä uudestaan saksaa, ranskaa, italiaa, espanjaa...