Eeva Kilpi sytyttää

Löytyipä alesta sellainenkin kirja, joka piti otteessaan. Eeva Kilven Naisen päiväkirja (1978) on katkelmallinen ja hyvin henkilökohtainen, näennäisen vaatimaton. Tarkka oman itsen, läheisten ja ympäristön, etenkin luonnon, havainnointi välittyy lukijalle niin, että tämä lumoutuu yhtä lailla kielestä kuin avaran syvällisistä ajatuksista. Moni muukin on niitä tutkinut, sillä kirjasta on otettu useita painoksia. Kuudes ilmestyi v. 2000. Päiväkirja kattaa vuoden 1976 huhtikuusta marraskuuhun. Vuotta ei mainita suoraan, vaan kommentoimalla aika ajoin radiouutisia kuten Montrealin olympialaisia, joissa mm. Lasse Viren juoksi kultaa. Alkukuukaudet saavat paljon tilaa. Kirjoittaja elää vaikeaa masennuskautta, vetäytyy yksinäisyyteen kesämökilleen, pakottautuu kirjoittamaan uutta teosta. Alkukesä on säiltään kurjaakin kurjempi, pelkkää kylmyyttä ja sadetta. Luonto tuntuu toistavan kirjoittajan henkistä tilaa. Vähin erin lämpiää, kasvit alkavat kukkia ja rehottaa. Myös tekstiä syntyy, ensin pari kolme sivua kerrallaan, sitten jo useita sivuja kuin ihmeenä tekijälle itselleen. Erakkous rakoilee, kun joku omaisista tai ystävistä ilmestyy paikalle. Päiväkirjaan tulvii pohdintoja kävijöistä ja visiittien jälkimainingeista. Kesän lähestyessä loppua häämöttää myös se hetki, jolloin käsikirjoitus lähtee kustantajalle. Silloin mökkiajan yksinäisyys on jäänyt taakse, ihmiset kaupungissa ovat saaneet kirjoittajan joukkoonsa. Lokakuu tarjoilee ihanina ilmoina kauneutta ja lämpöä, henkisestikin vaikeudet ovat takana. Kuulostelin itseäni tarkkaan varsinkin niiltä osin, kuin Kilpi tarjoili tuskaisia tuntojaan suhteista lapsiinsa, kolmeen poikaan, joista kesällä 76 kaksi yhä asui äitinsä kanssa. Isä oli poistunut kuviosta kymmenen vuotta aiemmin. Yhteisiä ovat äitiyden kokemukset ainakin, mitä poikiin tulee.