keskiviikkona, tammikuuta 07, 2009

Timo Kustaa Mukka, Laulu Sipirjan lapsista

Lapin-kirjoista on nyt luettu Mukan neljäntenä ilmestynyt teos Laulu Sipirjan lapsista (1966). Teos tekee murheelliseksi. En muista ennen törmänneeni tekstiin, jossa vuoden 1944 Lapin sotaa kuvattaisiin yhtä totisesti, mutta samalla jotenkin lempeän ymmärtävästi saksalaisten ja koko jatkosodan jalkoihin jääneen väestön kokemuksina. Muistiin merkitsijänä on minä-kertoja, nuorehko mies, joka tarkkailee ympäristöään 1960-luvun puolivälissä ja kirjoittaa kirjaa yhtä lailla ajankohdan havainnoistaan ja niihin liittyvistä omista tuskatiloistaan kuin kylän ihmisten kokemuksista sotavuosilta. Karuissa oloissa äärimmäistä köyhyyttä potevat menettävät asumuksensakin, kun saksalaiset polttavat kylän ihmisten ollessa evakkoina Tornionjoen länsirannalla Ruotsissa. Muutamista kylän ihmisistä piirtyy moniulotteinen kuva. Kaikkein järkyttävin niistä on Sipirjan Liisa, joka auliina hakeutuu kaikkien miesten, saksalaistenkin, seuraan. Maantienposkessa kaksi saksmannia käyttää Liisa-raukkaa hyväkseen ja tappaa siihen paikkaan. Häväistyksen viimeistelynä Liisan jalkoväliin työnnetään paksu männynoksa. Kiihtyneet kyläläiset korjaavat ruumiin pois - lapset kintereillään. Näky ei unohdu. Kaatosateessa Liisa hätäisesti haudataan. Käy ilmi, että minä-kertoja kirjoittaa tässä muistoja äidistään, jonka huolimattomasti huollettu äpäräpoika hän tunnustaa olevansa. Kaiken kaikkiaan Mukan kirja näyttää Länsi-Lapista sellaisia lähihistorian tapahtumiin pohjautuvia kohtaloita, joita ei sovi unohtaa. Ihmiset kohtelevat toisiaan yhtä julmasti kuin heidän ylitseen vellovat tapahtumat heitä itseään. Jo ilmestymisaikanaan kirja kuuluu saaneen melko suopean vastaanoton, vaikka muuten Mukkaa on alettu ymmärtää ja arvostaa vasta hänen varhaisen kuolemansa jälkeen 1970-luvulla. Kuinka vajaa olisikaan kuva Suomesta ilman näitä syrjäseutujen ääniä. Ne näyttävät omalta osaltaan, ettei Suomessa ole eletty eikä eletä topeliaanisen harmonisesti tai runebergiläisen sankarillisesti. Kurjuus synnyttää kurjuutta, turha on muuta väittää. Otanpa asiakseni lukea muitakin Mukan teoksia.

2 kommenttia:

vanski kirjoitti...

Huh , että saat tuntemaan KAMALAN huonoa omaatuntoa , kun lueskelen dekkareita ja muita kevyemmän luokan murhajuttuja ! Joskus tuntuu , että ihan riittää , kun joku kertoo noista kamaluuksista -kaikkea ei itse tarvitse lukea .Vaikka -kieltämättä -uteliaisuus kehottaa moiseen tekstiin tutustumaan-ehkä kun kevätsurkeus vaihtuu valoon...

Lissu kirjoitti...

Ihan suotta annat moisen kolkutella tuntoasi. Asioilla on aikansa, samoin kirjoilla. Näissä ikälukemissa elelevä nauttikoon just siitä, mikä itsestä tuntuu hyvältä.