Lauri Viitaa kirjana ja leffana

Syksystä asti on tullut katsotuksi suomalaisia kirjailijatarinoita elokuvaversioina, viimeisimpänä Putoavia enkeleitä. Jo ennen elokuvaa aloin lukea Lauri Viidan Moreenia, joka - paha tunnustaa - on pysynyt hyllyssäni lukemattomia kirjoja -osastossa. Tänään silmäilin kirjan viimeiset kymmenet sivut. Puhtia ei riittänyt sanatarkkaan paneutumiseen. Teksti kihartuu kihartumistaan ja juuttuu viisasteluun milloin kenenkin henkilön nimissä. Viidan ääni leijuu jumalallisena tapahtumissa. Hänessä tosiaan on saarnamiestä. Komeaksi kuitenkin myönnän Pispalan rakentamiskuvaukset. Teos alkaa jurosta Iisakki Niemisestä tehtaalla ja seuraa hänen mukanaan Pispalaan. Siellä Iisakki ja Josefiina kasvattavat perhettään samalla, kun Iisakki tehdastyön jätettyään uurastaa pätevänä kirvesmiehenä. Nolosti vanhan ja suojattoman Iisakin taival päättyy lopussa putkaan. Pojat eivät enää ole isänsä tapaan hyväuskoisia työnantajan sanaan luottavia, vaan osaavat jo tehdä työsopimuksia ja vaatia oikeuksiaan. Ja lähteä Pispalasta! Perheen vaihtelevissa vaiheissa lukija pääsee kuin omin silmin katselemaan myös avaraa, Pyhäjärvelle aukeavaa maisemaa. Näkymät eivät ahdista, vaikka elin- ja asuinolot etenkin kansalaissodan aikoihin ja vielä kauan sen jälkeen ovat pahasti puutteelliset. Sen verran pitkään olen asunut Tampereen tienoolla, ettei minun tarvitse paljoa kuvitella Viidan tarjoamia näkymiä. Olen onnekseni ihan itse kuljeskellut Pispalan maineikkailla kujilla. Silti teos ei jaksanut kunnolla sytyttää. Myöskään vuodelta 1956 peräisin olevan koululaispainoksen takakansiteksti tuskin houkuttelee ketään nykykoululaista tarttumaan kirjaan, niin peittelevän oudosti siinä vihjataan vaikkapa Viidan sairauteen. Leffa puolestaan tarjoilee siitä ja paljosta muusta väkevän tulkinnan. Käsikirjoituksessa on voimallista dramatiikkaa, mikä ei häviä toteutuksessa.

Päivi Valotie kirjoittaa Film-O-Holic.com -arvostelussaan 5.12.2008 muun muassa näin: "Putoavia enkeleitä ei olekaan mikään varsinainen elämäkertaelokuva, pönäkkä näköispatsas, joilla ei monesti tunnu olevan juuri mitään uutta kerrottavaa kohteistaan. Olkoonkin, että elokuvan henkilöillä on todelliset esikuvansa ja että se ammentaa alunperin ideansa Meriluodon kirjoittamasta teoksesta Lauri Viita – legenda jo eläessään (1974), Putoavia enkeleitä pyrkii olemaan omanlaisensa ja yleispätevämminkin toimiva kuvaus yhdestä avioliitosta ja taiteilijaelämästä. Ja tässä pyrkimyksessään elokuva onnistuukin kerrassaan kiehtovasti. Elokuvan näkijäksi, kokijaksi ja eräänlaiseksi kertojanääneksi valtuutettu hahmo on kirjailijapariskunnalle luotu fiktiivinen tytär Helena, joka ihailee lähes sokeasti jo kuollutta isäänsä ja käy läpi äitinsä kanssa tämän käsikirjoitusta isän elämästä. Kahdella aikatasolla sujuvasti liikkuva tarina kuvaa yhtäältä tamperelaisen työläiskirjailijan ja nuoren runotytön roihahtavaa romanssia ja avioliiton alkuunsa onnellisia mutta vähitellen ahdistaviksi muuttuvia hetkiä 1940–50-luvuilla.

Toisella tarinatasolla eletään 1970-lukua, aikaa, jolloin Meriluoto valmistelee muistelmateostaan skitsofreniaan sairastuneesta edesmenneestä puolisostaan. Itsenäistynyt vanhempi nainen joutuu aikuisikään ehtineen tyttärensä – jonka voisi myös kirjailijattaren itsensä päänsisäiseksi ääneksi, mielikuvitustyttäreksi tulkita – kautta katsomaan taaksepäin, kohtaamaan oman menneisyytensä ja tekemään tiliä elämästään yhtä lailla itselleen kuin vastauksia vaativalle lapselleen.

Putoavia enkeleitä on teatteriohjaajana, näyttelijänä ja elokuvantekijänä -- tunnetun Heikki Kujanpään ensimmäinen täyspitkä teatterielokuva. -- Ei siis olekaan mikään ihme, että tosielämän näyttelijäpariskunta Tommi Korpela ja Elina Knihtilä ovat rooleissaan Viitana ja Meriluotona äärimmäisen varmoja, uskottavia ja luonnikkaita. Puhumattakaan rankan kaksoisroolin nuorena Ailana ja kirjailijapariskunnan kuvitteellisena tyttärenä vetävästä Elena Leevestä, joka on mukana lähestulkoon jokaisessa elokuvan kohtauksessa."

Minulla ei ole Valotien arviointiin mitään lisättävää.