Rosa Liksom, Tyhjän tien paratiisit

Joulua 2007 vietin lasten perheiden kanssa Kittilän Levillä. Sen muitoksi lainasin kirjastosta kaksi lappilaisen kirjoittamaa kirjaa äskeisen joulun lukemisiksi: Rosa Liksomin (oik. Anni Ylävaara) Tyhjän tien paratiisit (1989) ja hänen edeltäjänsä Timo K. Mukan romaanin Laulu Sipirjan lapsista (1966). Joulu meni, ennen kuin luin edes Liksomin. Sen 125 sivua sujahtivat yhdessä illassa. Kirjan ilmestymisen aikoihin Aamulehden Erkka Lehtola kirjoitti muun muassa, että ”Rosa Liksomin asenteella pystyisi puristamaan Päätalon Iijoki-sarjan kymmenelle sivulle”. Tylyn jylhää tekstiä, totta vie. Liksom ei jaarittele, vaan iskee.

Olen myöhäinen liikkeelle lähtijä monessa asiassa. Liksomin – ja myös Mukan kirjat – kuuluvat niihin, joihin en ole tarttunut tuoreeltaan. Oma nautintonsa löytyy nyt siitä, etten uppoudu pelkästään uutuksiin. Kirjaston hyllyjä tiiraillessa silmiin osuu tuon tuostakin opuksia, joista alaa harrastavana tiedän yhtä sun toista ja jotka sopii ottaa luettaviksi, kun aika on kypsä.

Jotenkin minulle kelpaavat juuri näinä aikoina Liksomin kuvat pohjoisen totisista maisemista ja niiden karuista ihmisistä. En pohdi enkä tunnista kuvien mahdollista parodisuutta, vaikka Liksomin tuotannosta kirjoittaneet tällaistakin avainta teksteihin tarjoavat ja vaikka jo kirjan nimi sisältää vähintään paradoksin. Äimänä otan vastaan asiallisen toteavan kuvauksen emännästä, joka ampuu juopon miehensä hirvikiväärillä, siivoaa sotkut, kutsuu poliisit – ja saa jäädä jatkamaan syrjäisen talon pitoa poikiensa kanssa. Yhtä ällistyttävän täydestä minuun uppoaa kertomus siitäkin emännästä, joka istuu aviomiehensä taposta saadun linnatuomion viimeiseen sekuntiin ja riuhtaisee sitten itsensä irti pohjoisen ynseästä kotikonnusta Tampereelle siivoojaksi.

Näitä juttuja lukiessani näen samalla tasavallan presidentin Tarja Halosen huolestuneet kasvot, kun hän uudenvuoden puheessaan painotti sitä, kuinka meidän tulee ponnistella irti kansakuntaa riivaavasta väkivaltaisuudesta. Ampuma-aseet tällaisen porukan käsissä ovat viimeistään vuoden 2008 kuluessa osoittautuneet tuhoisan vaarallisiksi. Kirjallisuus ja elokuvat ovat paljastaneet monenlaisen suomalaisen kurjuuden syineen ja seurauksineen jo kauan sitten.

Liksomin tarinoissa on myös äitiä ja poikaa, pahasti sairaita, on Norjan rannikon haisevia kalatehtaita ja siellä kuin kirkuvana huutomerkkinä pari lihavaa munkkia silkkialusvaatteissaan asettumassa parhaaseen hotellihuoneeseen, jonne kurjuus ei ylety. On surkea raiskaaja, joka hyytyy, kun uhri tarjoutuu pantavaksi lämpimässä huoneessa. On kaiken kaikkiaan uskomattomia ja yhtä kaikki uskottavia ihmisen raadollisuuden kuvia. Ei tunnu löytyvän asiaa tai tapahtumaa tai kokemusta, jota Liksom kaihtaisi kuvaamasta. Kumma ja kutkuttava ulottuvuus Liksomin kokoelmissa on vielä se, että jokunen tarina tuntuu aina singahtavan kauas maailman metropoleihin.