Små detaljer i Åbo - ja sama suomeksi

Lauantaiaamun kävelyllä katse osui kelloon, jonkalaista en muista muualla nähneeni. Kerttulinkadulla on nimikkokello komeasti katuväylän yläpuolella. Keskikaupungilta tullessa näkee ajan ruotsiksi, Kupittaalta päin tulevat saavat saman tarjoilun suomeksi. Ei pitäisi olla suuremmin valittamista ainakaan Turun ruotsinkielisillä. Suomenkielinen aika näkyi aamulla nätimmin ja selkeämmin kuin vastavaloon otettu ruotsinkielinen kellotaulu. Hyvä niin, kun ajattelee kieliryhmien kokoa. Onhan kadun nimikin ensin suomeksi. Tosin Turussa on niin paljon ruotsinkielisiä, että usein kuulee ohikulkijoiden pakisevan sillä toisella kotimaisella. Hyvin usein kuulee myös venäjää ja vielä useammin aivan outoja kieliä, joita maahanmuuttajat puhuvat.

Blinejä - nyt!

Sen verran ortodoksia minusta löytyy, että näihin aikoihin tekee mieli syödä blinejä, vaikken ihmeemmin rupea laskiaisesta tai muulloin paastoamaan. Venäjällä kuulemma sanotaan, ettei laskiainen ole mitään ilman blinejä eivätkä nimipäivät mitään ilman limppua. Laskiaissunnuntai on vasta 22.2., mutta jo serkku-vainaan kanssa oli tapana pyörähtää hyvissä ajoin blineillä Cindyn salongissa joen itärannalla, joskus myös Svarte Rudolfissa. Serkku tarjosi, vaan eipä tarjoa enää. Siksi on syytä muuttaa tapoja ja ryhtyä omatoimiseksi. Jokunen päivä sitten postiluukusta tipahti Pirkka-lehti, josta löytyi passeli ohje blineille tykötarpeineen. Ei enää mitään jättiläistaikinaa kuten kerran vuosikymmeniä sitten! Siihen taikinaan hukkui into yrittää uudestaan, kunnes nyt ilmaantui esiin ja sai minut jopa ostamaan pari ihka oikeaa blinipannua. Ilta näyttää, mitä tuli: blini vai jotain syömäkelvotonta mössöä. Jos hyvin käy, sunnuntain vieras pääsee rääppiäisille. Eilen sain asiantuntevia neuvoja blinien lämmittämiseksi: uunissa, ei mikrossa, jotta ne pysyvät rapeina.

Puuseppää aina tarvitaan

Vanhat afrikkalaiset kulttuurit ovat jo ammoin osoittaneet eloisuutensa monin tavoin kuten oheinen veistos osoittaa. Sen tekijä on ollut sekä taitava käsityöläinen että taiteilija. Syksyllä WAMissa (Wäinö Aaltosen museo) oli pitkään Harry Kivijärven näyttely ja sen huomattavana osana hänen keräämiään upeita afrikkalaisia kulttiteoksia. Yksi niistä oli oheisen kuvan esine. Itse kuva on WAMin nettisivuilta. Aikanaan en pannut merkille näyttelyssä käydessäni, onko teos puuta vai savea.

Tänään piipahdin Hirvensalossa puusepänverstaassa, jossa isä ja poika kahdestaan tekevät töitä. Kummallakin oli työ meneillään, kun kolkuttelin ovelle. Tilava, siisti, koneistettu vertas Höyttistentien varrella vakuutti jo ensi silmäyksellä, samoin heti perään nuoremman puusepän konstailematon asiaan paneutuminen. Poika myönsi, että lama huolestuttaa, vaikka vieraan työvoiman palkkakulut heiltä puuttuvat. Luulen saavani näiltä osaajilta (kuva on netistä napattu) kelpo tarjouksen. Mihinkään taiteen tekoon en heitä houkutellut, vaan kyselin, millä hinnalla heiltä saisi kirjahyllyt jakamaan tulevan asunnon kirjastoa ja työhuonetta toisistaan. Kiirettä ei ole, mutta tämäkin kaluste olisi hyvä saada hinnoitelluksi ja aikataulutetuksi, ennen kuin hoppu iskee. Perästä kuuluu.

Muistellaan

Eilen vietettiin vainojen uhrien muistopäivää, tänään ihan yksityisesti muisteltiin edesmennyttä serkkua hänen varhaisimman lapsuudenystävänsä kanssa. Herkkiä hetkiä.

Olli Jalonen, 14 solmua Greenwichiin

Ystävä sai joululahjaksi Jalosen kirjan, jonka ensimmäiseksi lukijaksi kampesin itseni enkä suotta. Tuskin maltoin kirjaa käsistäni päästää, kunnes viimeinenkin sivu oli luettu. Sitten se jäi elämään ajatuksiin. Harvoin juolahtaa mieleen kirjan uudestaan lukeminen. Nyt sellainen ajatus kytee, mutta saakoon kirjan omistaja ensin sen lukulistaansa.

Olli Jalonen on minulle entuudestaan tuttu. Olen lukenut jokseenkin kaikki hänen kirjoittamansa teokset ja huomannut, kuinka ne kerrasta toiseen valtaavat aivan uusia alueita myös ihmisen tunnoista. Tässä uusimmassa näyttämönä on koko maapallo 0-meridiaanin tuntumassa. Mutta ei siinä kaikki: kirjassa kuvattu vuoden mittainen matka jättää tuntuvia, peruuttamattomia jälkiä löytöretkeilijöiden kroppaan ja mieleen. Mikään ei ole matkan jälkeen entisellään. Hiukan samanlaiselta tuntuu jopa minusta lukijana. Kirjassa purjehditaan niin syvillä vesillä, että kaiku luotaa omankin mielen kätkettyjä piiloja.

Jätän enemmät selittelyt sikseen, mutta juttelisin kirjasta mielelläni, jos jotakuta muutakin sellainen puuha kiinnostaisi. Apuna olisi hyvä käyttää karttapalloa ja netistä löytyviä maapallon kuvia. Olen jo vähän katsellut erilaisia karttoja. Käsitykseni maailmasta melkeinpä nyrjähti, kun yhtäkkiä näin Telluksemme aivan eri vinkkelistä kuin siitä, josta tutut Eurooppa-keskeiset kartat esittävät kotiplaneettamme. Kuinka autio maailma onkaan, kun Isoa valtamerta purjehtii pikkuriikkisellä Ginger-Babylla! Kaiken kaikkiaan ihmeellinen, monikerroksinen tarina. Kiitos kirjasta ja sen herättämistä mietteistä, Olli Jalonen.

Veistoksellista

Naapuitalon galleriassa näyttelyt vaihtuvat tiuhaan. Nyt esillä ovat ilmeikkäät veistokset. Ikkunan takaa niitä kaikkia ei nähnyt kunnolla, mutta kuvaan osui muuta hauskaa jokirannan kulkijoista.

Paavon-päivää

Sattuipa kauan sitten niin, että oikein kovana pakkastalvena, jolloin pitkiä aikoja piti kylmää yli -40 astetta, kaksi levyseppää takoi kymmenen metrin korkeudessa laivan kylkeä lankulla seisten. Kuinka ollakaan, toinen heistä humautti lekalla kaveriaan päähän. Tämä pökertyi iskusta ja pudota rojahti rähmälleen kapealle lankulle. Miten kuten mies saatiin maan tasalle ja sairaalaan. Joku lähti kertomaan tapahtumasta miehen kotiin, jonne niinä päivinä odotettiin vauvaa. Odotus päättyi tuota pikaa, kun pelästynyt vaimo tunsi hetkensä koittaneen lähes saman tien. Seuraavana aamuna klo 9.10 maailmaan putkahti yli kolmikiloinen tyttö. Päivä oli lauantai, tammikuun 25. ja Paavon nimipäivä. Nyt kulki viesti sairaalasta sairaalaan, että oli syntynyt tyttö. Perjantain turmassa aivotärähdyksen saanut mies, Paavo nimeltään, ilmoitti hoitajille, ettei enää makaisi lääninsairaalan sängyssä, vaan lähtisi katsomaan perheen naisia ja nimipäivälahjaansa Heidekenin synnytyssairaalaan. Siellä tuore äiti hytisi vilusta, mutta muuta hätää ei enää ollut, kun isäkin ilmestyi pää paketissa paikalle. Ja kukapa muu olisi ollut toisessa paketissa kuin minä!

Pienessä perheporukassa muistelimme tapahtumaa tänään, kun täytin 68 vuotta. Lumista luontopolkua tarvottiin sen verran, että hernesoppa ja pannukakku maistuivat Honkapirtissä. Mutta pakkasta olisi saanut olla edes hiukan, koska kansanviisauden mukaan talvenselkä taittuu näinä päivinä. Kysyä voi: minkä talven? Ei talvissa riitä enää puhtia niin kuin muinoin. Mutta syttärisankarissa sitä näillä näkymin piisaa. Tähtään taas seuraavaan Paavon-päivään.

Polle taas palveluksessa

Runsaat pari viikkoa olen saapastellut jalan ja bussikyydillä paikasta toiseen. Tänään se vaihe päättyi, toistaiseksi. Hain auton Liedosta, eikä se pannut hanttiin, vaan käynnistyi iloisesti hirnahtaen. Yhtä matkaa tultiin pysähtymättä jokirantaan, jossa odotti pelkkä ulkoparkki. Sähköä on kuitenkin luvassa piuhasta ennen huomista ajelua Ruissaloon, niin ettei ihan kylmiltään tarvitse hepan Turustakaan lähteä. Sen verran viivähdin autonhaussa, että otin kuvan sekä tulevan kotitaloni nykyvaiheesta että sen identtisestä parista, joka valmistui viime syyskuussa. Kolmannen ja samalla ylimmän kerroksen nurkkahuoneistoon majoitun ensi syyskuussa. Nättiä on luvassa. Vielä kahdeksan kuukautta odotusta, sitten mennään maalaismaisemaan. Alkaa kaiketi ihan uusi blogi, jonka nimeksi voisi tulla vaikka Pellon laidalta...

Ryöstäjien temmellyskenttää

Runsas vuosi sitten naapurissa, jossa silloin majaili Suomen pankin Turun-konttori, sattui kummia: ryöstäjät tempaisivat itsensä aidan yli pihalle ja kaappasivat melkoisen rahasaaliin. Kuvassa näkyvän aidan yli ne eivät menneet, vaan As. oy Wilenian ison pihan puolelta, joka jää valkoisen talon taakse vasemmalle. Istuin tapahtuma-aikaan kirjoittamassa tämän samaisen ikkunan ääressä, mutta en huomannut mitään, kun en tullut nouseeksi seisomaan ja katsoneeksi naapuripihalle. Vasta kun poliisit pelmahtivat ovestani tupaan - kysymättä, sopiiko tulla! -, sain minäkin kysytyksi, mitä kamalaa on tapahtunut. Vastaus oli niukka, melkeinpä pankkisalaisuus. Huomasin pian, että minua ja huusholliani katsottiin sillä silmällä, että täältä olisi seurattu rahakuljetuksia ja niiden aikatauluja. Kaikkia muitakin talon sopivalla hollilla olevia asukkaita jututettiin. Sittemmin lienee selvinnyt, ettei meistä kukaan ollut tarjonnut ikkunapaikkoja ryöstöä suunnitteleville. Nyttemmin naapurin rahaliikenteestä muistuttavat vain heti ryöstön jälkeen asennetut kirkkaat pihavalot. Niiden valossa taloa saneeraava porukka näkee tehdä töitä aamuhämärästä iltapimeään. Kovasti on purettu ja täysiä siirtolavoja kärrätty tyhjien tieltä. Ennen pitkää pihalle ilmestyy muuttoautoja, kun talon valtaavat siitä asunnon itselleen ostaneet. Pohjakerrokseen muistaakseni tehdään yksi tai useampi ravintola. Niin kuin niitä ei olisi jokirannassa tarpeeksi.

Kilin-kalin

Illalla pääsin pitkästä aikaa kilisyttämään sukkapuikkoja, vieläpä tosi paksuja. Tuli nääs luvatuksi naapurin Tiinalle, että kudon hänellekin samanlaisen pörröpipon, jonkalaisessa pylvästelen talvikeleillä. Kun pipon vetää alas otsalle, tuntee itsensä sopivan pöljäksi, mutta näkee kuitenkin ympärilleen. Mikäs on pidellessä pehmoisia lankoja samalla, kun telkkari tarjoilee iltaviihdykettä korville ja sivuvilkaisulla silmillekin! Äkkiä pipon kutoo, sillä jo tänään Tiina saa omansa valmiina, kunhan viimeistelen pörrön päälaelta umpeen ja tikutan siihen vielä nipukan kuin antenniksi. Siltä varalta että homma sattuis kiinnostamaan jotakuta lukijaa, tarjoilen ohessa ohjeen. Se on kierrätystä Liedossa asuvalta ystävältä.

Thoreau, Kävelemisen taito

Nykyään kävelyttää kovasti. Yleisestikään ottaen viehtymys kuljeskeluun ei ole mikään uusi ilmiö, niin kuin ei mikään auringon alla. Aiheesta on silloin tällöin tullut vaihdetuksi sana tai pari, mikä selittää sen, että sain luettavakseni Henry David Thoreaun 77-sivuisen kirjasen. Amerikkalainen alkuteksti Walking ilmestyi The Atlantic Monthlyn kesäkuun 1862 numerossa, mutta suomeksi se ilmestyi vasta 1990 Markku Envallin kääntämänä. Lainaeksemplaarini on kirjan toista painosta vuodelta 1997. Thoreau julistaa alkajaisiksi: Haluan lausua sanan Luonnon puolesta, täydellisen ja alkuperäisen vapauden puolesta vastakohtana kansalaisen vapaudelle ja sivistykselle. -- Olen elämäni varrella tavannut vain yhden tai kaksi ihmistä, jotka ovat ymmärtäneet Kävelemisen, se on kävelylle lähtemisen, taidon - joilla on ollut erityinen kyky niin sanoakseni kuljeskella. -- Jos olet valmis hylkäämään isäsi ja äitisi, veljesi ja sisaresi, vaimosi ja lapsesi ja ystäväsi enää koskaan heitä näkemättä - jos olet maksanut velkasi, tehnyt testamenttisi, järjestänyt asiasi ja olet vapaa mies - niin olet valmis kävelylle.-- se kävely, josta minä puhun, ei muistuta lainkaan niin kutsuttua liikunnan harjoitusta, ei lääkkeiden nauttimista määrätunnein eikä käsipainojen ja tuolien nostelua, vaan on päivän tehtävä ja seikkailu.

Thoreaun intomielinen kuljeskelun ylistys saa vajaan kolmenkymmenen sivun jälkeen jatkokseen vapaasti sinne tänne vaeltavien ajatusten hedelmiä. Hän pohtii esimerkiksi sitä, miksi joskus on vaikea päättää, minne kävellä. Juttu laajenee tuota pikaa LÄNTEEN, auringonlaskun suuntaan, lähtemisen pohdiskeluksi. Sinne hän haluaa kuin suuri uudisraivaaja, ei itään. Runous ja filosofia antavat lisäpotkua lennokkaille mietteille. Tuntuu kuin ne tosiaan olisivat syntyneet monituntisella vaelluksella kohti länttä ja koskematonta luontoa. Thoreaun ajatukset singahtelevat myös nautakarjan vallattomuudesta Uuden Englannin kyyhkyskantaan, vieraskielisistä nimistä puuhun kiipeämisen etuihin... Ymmärrän hyvin, että Jukka Petäjä (HS 18.7.1997) on kirjoittanut teoksesta laajan, kiittävän arvostelun. Se huipentuu lopun vetoomukseen Lue ja kävele: lähde liikkeelle - ei yöjalkaan vaan kävelylle, kunnon patikkaretkelle kohti tuntematonta. Väkisinkin tässä nousee mieleen jokin Gunther Grassin teos (Kampela?) ja sen keskeinen henkilö - mies - kurkottamassa yhä uusien kukkuloiden taakse. Minäkin piipahdin kesken blogitekstin kirjoittamista yhden Turun kukkulan takana aamujumpassa. Se retki ei taitaisi kelvata Kävelyksi saati seikkailuksi edes pienellä s:llä. Täti teki vain pikku kierroksen, jolta palasi pikaisesti kodin suojiin.

Otto kävi ja korjasi

Pikku fiksattavaa löytyy isostikin remontoidusta huushollista, kun tarpeeksi monta vuotta asuu ja hanoja kääntelee. Keittiön Mora kaipasi jo toistamiseen sisäkalujensa katsastamista. Huoltomies ei moiseen ryhtynyt, kun ei vissiin osannut. Piti hommata putki-Otto paikalle. Hän tuli, avasi, putsasi, kokosi ja totesi, että homma hoidettu. Sai jopa tulemaan entistä kuumempaa vettä! Hiukan minun piti kuvetta raapia, jotta Ottokin olisi tyytyväinen pikavisiittiinsä.

Illuusioita

Yle Teema lähettää sarjana ohjelmia kommunismin illuusiosta. Tänään oli vuorossa Stalin ja se, miten hän sekä hurmasi että terrorilla pakotti ihmiset hurraamaan hänen johtajuudelleen. Brittiläisen sosiologin mukaan kyse on ollut paljolti siitä, minkä pillipiiparin perässä eurooppalaiset tavoittelivat uutta utopiaa, kun kristinusko oli menettänyt otettaan ihmisten tajunnoista. Tarjollehan ilmaantui kommunismin lisäksi kansallissosialismi ja fasismi. Vain kolmasosa eurooppalaisista kuulemma pysytteli niistä erillään. Kuinka ihmiset saattoivat sivuuttaa Stalinin pakkovallan miljoonine uhreineen? Ohjelmassa esiintyneet asiantuntijat vastasivat, että tuntui kuin vain Stalinin johdolla kommunismi kykenisi nitistämään natsismin. Sama tietysti myös toisin päin: kansallissosialismin kannattajat kävivät pyhää sotaa kommunismia vastaan.

Kommunismin utopia vetosi voimallisesti nuoriin vielä niihin aikoihin, kun opiskelin historiaa 1960- ja 70-lukujen taitteessa. Hurmahenkisimmät liehuttivat lippujaan taistolaisina ja tavoittelivat suurta mullista. Sillä olisi kerta heitolla pyyhkäisty vanha, mätä yhteiskunta uuden uljaan tieltä - aivan kuten Venäjän bolsevikkivallankumouksen aikoihin. Minäkin valitsin lopputentikseni Venäjän poliittisen aatehistorian 1800 - 1900-luvuilla. Tulin jopa lukeneeksi monta sataa sivua itsensä Leninin tekstejä. Muistan senkin, kuinka professori vaivoin pidätteli hymyään, kun hän kaiken lopuksi vielä suullisesti tenttasi minua. Proffa ei elätellyt kommunismista mitään illuusioita kuten en minäkään kaiken aiheesta selville saamani jälkeen. Mutta sosialidemokraatti minusta tuli.

Eilen illalla katselin lähetystä, joka käynnisti Yhdysvaltain uuden presidentin virkaan astujaisjuhlallisuudet. Yhä edelleen joukkokokouksilla haetaan yhteyttä kansakunnan potentiaaliseen voimaan. Tuntui kuin valtaisia väkijoukko olisi ottanut omakseen We are one - tunnuslauseen. Missä mahtanevat lymyillä synkeät vastustajat? Mikä lienee läntisen suurvallan tulevaisuus ehyenä kokonaisuutena? Itse en osaa epäillä Yhdysvaltain pysyvyyttä, joten toivotan hartaasti menestystä Barry Obaman johdolla alkavaan talous- ja sotasotkun selvittämiseen. Jos ja kun amerikkalaiset voittavat sen taistelun, Yhdysvallat tuskin ihan äkkiä hajoaa...

Lauri Viitaa kirjana ja leffana

Syksystä asti on tullut katsotuksi suomalaisia kirjailijatarinoita elokuvaversioina, viimeisimpänä Putoavia enkeleitä. Jo ennen elokuvaa aloin lukea Lauri Viidan Moreenia, joka - paha tunnustaa - on pysynyt hyllyssäni lukemattomia kirjoja -osastossa. Tänään silmäilin kirjan viimeiset kymmenet sivut. Puhtia ei riittänyt sanatarkkaan paneutumiseen. Teksti kihartuu kihartumistaan ja juuttuu viisasteluun milloin kenenkin henkilön nimissä. Viidan ääni leijuu jumalallisena tapahtumissa. Hänessä tosiaan on saarnamiestä. Komeaksi kuitenkin myönnän Pispalan rakentamiskuvaukset. Teos alkaa jurosta Iisakki Niemisestä tehtaalla ja seuraa hänen mukanaan Pispalaan. Siellä Iisakki ja Josefiina kasvattavat perhettään samalla, kun Iisakki tehdastyön jätettyään uurastaa pätevänä kirvesmiehenä. Nolosti vanhan ja suojattoman Iisakin taival päättyy lopussa putkaan. Pojat eivät enää ole isänsä tapaan hyväuskoisia työnantajan sanaan luottavia, vaan osaavat jo tehdä työsopimuksia ja vaatia oikeuksiaan. Ja lähteä Pispalasta! Perheen vaihtelevissa vaiheissa lukija pääsee kuin omin silmin katselemaan myös avaraa, Pyhäjärvelle aukeavaa maisemaa. Näkymät eivät ahdista, vaikka elin- ja asuinolot etenkin kansalaissodan aikoihin ja vielä kauan sen jälkeen ovat pahasti puutteelliset. Sen verran pitkään olen asunut Tampereen tienoolla, ettei minun tarvitse paljoa kuvitella Viidan tarjoamia näkymiä. Olen onnekseni ihan itse kuljeskellut Pispalan maineikkailla kujilla. Silti teos ei jaksanut kunnolla sytyttää. Myöskään vuodelta 1956 peräisin olevan koululaispainoksen takakansiteksti tuskin houkuttelee ketään nykykoululaista tarttumaan kirjaan, niin peittelevän oudosti siinä vihjataan vaikkapa Viidan sairauteen. Leffa puolestaan tarjoilee siitä ja paljosta muusta väkevän tulkinnan. Käsikirjoituksessa on voimallista dramatiikkaa, mikä ei häviä toteutuksessa.

Päivi Valotie kirjoittaa Film-O-Holic.com -arvostelussaan 5.12.2008 muun muassa näin: "Putoavia enkeleitä ei olekaan mikään varsinainen elämäkertaelokuva, pönäkkä näköispatsas, joilla ei monesti tunnu olevan juuri mitään uutta kerrottavaa kohteistaan. Olkoonkin, että elokuvan henkilöillä on todelliset esikuvansa ja että se ammentaa alunperin ideansa Meriluodon kirjoittamasta teoksesta Lauri Viita – legenda jo eläessään (1974), Putoavia enkeleitä pyrkii olemaan omanlaisensa ja yleispätevämminkin toimiva kuvaus yhdestä avioliitosta ja taiteilijaelämästä. Ja tässä pyrkimyksessään elokuva onnistuukin kerrassaan kiehtovasti. Elokuvan näkijäksi, kokijaksi ja eräänlaiseksi kertojanääneksi valtuutettu hahmo on kirjailijapariskunnalle luotu fiktiivinen tytär Helena, joka ihailee lähes sokeasti jo kuollutta isäänsä ja käy läpi äitinsä kanssa tämän käsikirjoitusta isän elämästä. Kahdella aikatasolla sujuvasti liikkuva tarina kuvaa yhtäältä tamperelaisen työläiskirjailijan ja nuoren runotytön roihahtavaa romanssia ja avioliiton alkuunsa onnellisia mutta vähitellen ahdistaviksi muuttuvia hetkiä 1940–50-luvuilla.

Toisella tarinatasolla eletään 1970-lukua, aikaa, jolloin Meriluoto valmistelee muistelmateostaan skitsofreniaan sairastuneesta edesmenneestä puolisostaan. Itsenäistynyt vanhempi nainen joutuu aikuisikään ehtineen tyttärensä – jonka voisi myös kirjailijattaren itsensä päänsisäiseksi ääneksi, mielikuvitustyttäreksi tulkita – kautta katsomaan taaksepäin, kohtaamaan oman menneisyytensä ja tekemään tiliä elämästään yhtä lailla itselleen kuin vastauksia vaativalle lapselleen.

Putoavia enkeleitä on teatteriohjaajana, näyttelijänä ja elokuvantekijänä -- tunnetun Heikki Kujanpään ensimmäinen täyspitkä teatterielokuva. -- Ei siis olekaan mikään ihme, että tosielämän näyttelijäpariskunta Tommi Korpela ja Elina Knihtilä ovat rooleissaan Viitana ja Meriluotona äärimmäisen varmoja, uskottavia ja luonnikkaita. Puhumattakaan rankan kaksoisroolin nuorena Ailana ja kirjailijapariskunnan kuvitteellisena tyttärenä vetävästä Elena Leevestä, joka on mukana lähestulkoon jokaisessa elokuvan kohtauksessa."

Minulla ei ole Valotien arviointiin mitään lisättävää.

Ohi käveltyjä paikkoja

Tuttuun ympäristöön turtuu, ellei välillä ravistele itseään ja ryhdy katsomaan. Tänään tuli kuljetuksi pitkästi toista tuntia ennen kulkematonta reittiä lapsuudesta tuttuihin paikkoihin. Raunistulan sillalla joskus 1940-luvulla aina piti pysähtyä, jos höyryveturi lähestyi ja purskautti mahtavan pilven. Siihen pääsi toviksi piiloon. Enää ei tule pilvipiiloja, vaan pitkiä varjoja, kun talviaurinko valaisee matalalta. Tuomiokirkko melkeinpä kasvaa sillasta eikä vaikuta kovin majesteettiselta tästä vinkkelistä katsottuna. Reissun päätteeksi piti vielä kotinurkilla pysähtyä punaisiin valoihin, jolloin ykskaks huomasin vanhan, koristeellisen rakennuksen seinällä patsaan. Enpä ollut ennen tullut kiinnittäneeksi siihen mitään huomiota. Näitä kiireettömiä kuljeskeluja on siis aihetta jatkaa. Ties mitä löytöjä bongailijan kameraan taas tarttuukaan.

Assalla

Välillä jokirannasta tulee irrottaudutuksi. Eilen matka vei Hesaan. Oli asioita, enimmäkseen kuitenkin kahvilassa istumista hyvässä seurassa ja lopuksi vielä assalla haahuilua, ennen kuin juna toi takaisin iki-ihanaan Aurajoen rantamaisemaan. Sen pituinen se reissu.

Talvi täplinä

Joen pinta jaksaa kiinnostaa. Tänä aamuna se oli taas kehinyt ylleen hienoisesti jäätä, jolla lumi leikittelee tuulen kuljettamana ja kertyy täpliksi. Hyvässä lykyssä ohuella jäällä voi taas näkyä myös lintuja liukumassa - ja pulloja pyörimässä. Luoja varjele yhdenkään ihmisen yrittämästä moisia temppuja! Kalojen kaveriksi joutuisi joka iikka tuota pikaa.

Uusi alku

Vuoden vaihtuminen jaksottaa liikuntaryhmien toimintaa siinä kuin pitkä kesätaukokin. Syksyn 15 vakijumpparista näyttäytyi tänään Turun Riennon kerholla vain yhdeksän sekä reipasotteinen, tuttu ohjaaja. Hiukan hissukseen aloiteltiin, mutta tuota pikaa porukka sai tuta, ettei tällä salilla löysäillä. Koko kroppa sai taas kyytiä, nyt latinalaisrytmien tahdissa. Mukavaa! Keskiviikkoaamuisin tämmöistä koko kevät...

Nuutti tuli, joulu meni

Aamuhämärissä Nuutti pyyhälsi jokirantaan ja vei parvekkeelta valopuun vinttiin, pöydältä punaliinan pyykkiin yms. Pikkuisen autoin nuuttipukkia puuhissaan. Joesta ovat jäitä hävittäneet lauhat lounatuulet jo muutaman päivän niin, että joulun myötä meni myös talvi. Käsillä olleesta perinnekirjasta rupesin katsomaan, mitä Nuutin päivästä sanotaan. Tällaisia tietoja löytyi: Nykyallakassa Nuutin nimipäivä on 13.1., mutta 1700-luvun alkuun asti se oli 7.1. Vanha kansa nimesi myöhemmän nuutin uudeksi nuutiksi. Keskiajallakin joulurauha päättyi yhden käytännön mukaan 7.1., toisen mukaan 13.1. Olipa kyseessä vanha tai uusi nuutti, se on aina merkinnyt joulukauden loppumista. Nuutin päivä on muuten saanut nimensä kahden tanskalaisen Knud-nimisen pyhimyksen mukaan, pyhän Knudin ja herttua Knud Lavardin. Molemmat kokivat marttyyrikuoleman varhaisella keskiajalla. Herttua Knud Lavardin tappoi hänen serkkunsa 7.1.1131. Varmaa selitystä päivän siirtämiselle viikkoa myöhemmäksi ei ole. Mahdollisesti pyhimysjuhlalla haluttiin korvata pakanallinen jul-juhla, muinaisviikinkien mahtava joulu. Tiedä sitten, mistä nuuttipukit ovat alkuisin. Ehkä nuoriso vain halusi huvitella, kun ei työtäkään sopinut joulurauhan aikana tehdä. Vielä 1930-luvulla nuuttipukkeja liikkui Etelä- ja Lounais-Hämeessä sekä Varsinais-Suomessa. Niistä ja pukkien laulamista huimista renkutuksista löytyy punastuttavia esimerkkejä muun muassa käyttämästäni Suuresta perinnekirjasta. Suomalaista juhlaperinnettä ennen ja nyt. Toim. Satu Aalto. Hämeenlinna 1999.

Pientä säästöä

Vajaa vuosi sitten ostettu Canonin väritulostin kulutti ensimmäiseksi loppuun punaisen. Vehje valitteli jonkin aikaa puutostilaansa, ennen kuin sain toimeksi uusia kyseisen värisäiliön. Kun kerran liikkeellä olin, ostin samalla reissulla varastoon keltaista ja sinistä. Jokainen pakkaus maksoi 13,90 euroa, mikä tuntui paljolta pienen pienestä säiliöstä. Nyt tiedän, että hinta tosiaan oli turhan kova. Päivänä muutamana näet osuin kaupungilla kulkemaan Musteaseman ohi. Paukkasin saman tien sisään kyselemään, voiko väri- ja muita säiliöitä täyttää ja mitä lysti maksaa. Tottahan toki voi, kuten olin jostain tietokonelehdestä sattunut lukemaan. Värisäiliö sitä paitsi täytetään Musteasemalla piripintaan toisin kuin Canonilla, joka jättää tosi vajaiksi varsinkin tulostimen mukana tulevat säiliöt. Täytön hinnaksi kertyy 7 euroa. Tuumasta toimeen ja uusi kävelyretki asemalle tyhjä säiliö kassissa! Nyt minulla on varastossa runsaasti punaista puoleen hintaan sekä turhan kallista sinistä ja keltaista. Kannattaisi näemmä hiukan pidätellä itseään näissä pikku hankinnoissakin, ettei maksaisi liikoja. Lisävinkkinä vielä tämä: lasertulostimeen saa samasta paikasta ostetuksi uusiotäytetyn värikasetin hintaan 53 euroa. Kasetti on uuden veroinen, mainostaa puodinpitäjä. Hiljattain ostin isosta kaupasta tuliterän kasetin ja maksoin siitä 69 euroa. Mikähän hintaeron kutistumisen selittää?

Mereltä tuulee

Joen pinta elää. Se nousee ja laskee säitten mukaisesti. Pikku hiljaa olen alkanut havaita muitakin muutoksia. Tänä aamuna jäälle oli ilmestynyt lumiaaltoja, kun mereltä puhaltava tuuli oli saanut rauhassa muotoilla pintaa. Muutama lämpöaste oli kuitenkin jo ehtinyt nostaa näkyville hernesopan väristä jokivettä, mikä aika lailla sumentaa taiteilijan työn jälkeä. Mutta se puuhailee myös taivaalla ja saa aikaan alati vaihtuvia pilvikuvioita, osa niistä melkoisen repaleisia.

Kevään ensimmäinen auringonottaja

Päivä on mitä suloisin. Se näkyi Kupittaan kuuluisassa puistossa, jossa muhkea miehenmuotoinen rentona nautiskeli kevätauringosta. Ei piukannut pipo eikä hiertänyt kenkä. Antoipa kuin mallia ohitseen kulkeville: näinkin voi elämän ottaa!

Perjantain aamuherkku

Pitkästä aikaa saatoin tänään mennä lähisalille kuntoilemaan ja saunaan. Tavaksi on tullut aloittaa cross trainerilla. Puolentoista kuukauden tauko ehti tehdä tepposet, sillä jaksoin sotkea jaloillani pahaiset kolme minuuttia, vaikka vastusta oli tuskin nimeksi. Kuulemma kunto nousee äkkiä, kunhan treenaa, mutta se myös rapistuu nopsaan. Kotijumppaa toki olen puuhannut harva se päivä, mikä ei näemmä alkuunkaan riitä. Jännä muuten havaita, kuinka yhdet ja samat naamat näyttäytyvät salilla esimerkiksi näin perjantaiaamuna. Ilokseni ainakin yksi mummoikäinen täti tunnisti minut toisen samanmoisen, syksyllä muutaman kerran tavatun, koska tervehti. Olisi kelvannut saunakaveriksi. Yksin kuitenkin nautin verkkaisesti niin löylyistä kuin mittavasta pesuhetkestä. Tällä erää nautin palkinnosta: että osaa olo olla juuri niin hyvä kuin vain saunan jälkeen voi!

On autolla oma talli...

Päivän hitti on se, että neljättä vuotta ulkona kärvistellyt auto pääsi tänään omaan talliin Liedossa. Olkoon siellä suojassa nyt jonkin aikaa ja harjoitelkoon paitsi muuttoa myös asettumista. Minä puolestani treenasin bussilla kaupunkiin reissaamista. Lysti maksoi aika paljon: 4,10 euroa. Mutta tie on suora ja bussikyyti leppoisa. Tarvittaessa tähän taas tottuu kuin konsanaan Kangasalla, josta kuljettiin Paunulaisella Tampereelle. Se matka on vähän pidempi kuin tänään testaamani Liedon keskustasta Turun keskustaan.

Timo Kustaa Mukka, Laulu Sipirjan lapsista

Lapin-kirjoista on nyt luettu Mukan neljäntenä ilmestynyt teos Laulu Sipirjan lapsista (1966). Teos tekee murheelliseksi. En muista ennen törmänneeni tekstiin, jossa vuoden 1944 Lapin sotaa kuvattaisiin yhtä totisesti, mutta samalla jotenkin lempeän ymmärtävästi saksalaisten ja koko jatkosodan jalkoihin jääneen väestön kokemuksina. Muistiin merkitsijänä on minä-kertoja, nuorehko mies, joka tarkkailee ympäristöään 1960-luvun puolivälissä ja kirjoittaa kirjaa yhtä lailla ajankohdan havainnoistaan ja niihin liittyvistä omista tuskatiloistaan kuin kylän ihmisten kokemuksista sotavuosilta. Karuissa oloissa äärimmäistä köyhyyttä potevat menettävät asumuksensakin, kun saksalaiset polttavat kylän ihmisten ollessa evakkoina Tornionjoen länsirannalla Ruotsissa. Muutamista kylän ihmisistä piirtyy moniulotteinen kuva. Kaikkein järkyttävin niistä on Sipirjan Liisa, joka auliina hakeutuu kaikkien miesten, saksalaistenkin, seuraan. Maantienposkessa kaksi saksmannia käyttää Liisa-raukkaa hyväkseen ja tappaa siihen paikkaan. Häväistyksen viimeistelynä Liisan jalkoväliin työnnetään paksu männynoksa. Kiihtyneet kyläläiset korjaavat ruumiin pois - lapset kintereillään. Näky ei unohdu. Kaatosateessa Liisa hätäisesti haudataan. Käy ilmi, että minä-kertoja kirjoittaa tässä muistoja äidistään, jonka huolimattomasti huollettu äpäräpoika hän tunnustaa olevansa. Kaiken kaikkiaan Mukan kirja näyttää Länsi-Lapista sellaisia lähihistorian tapahtumiin pohjautuvia kohtaloita, joita ei sovi unohtaa. Ihmiset kohtelevat toisiaan yhtä julmasti kuin heidän ylitseen vellovat tapahtumat heitä itseään. Jo ilmestymisaikanaan kirja kuuluu saaneen melko suopean vastaanoton, vaikka muuten Mukkaa on alettu ymmärtää ja arvostaa vasta hänen varhaisen kuolemansa jälkeen 1970-luvulla. Kuinka vajaa olisikaan kuva Suomesta ilman näitä syrjäseutujen ääniä. Ne näyttävät omalta osaltaan, ettei Suomessa ole eletty eikä eletä topeliaanisen harmonisesti tai runebergiläisen sankarillisesti. Kurjuus synnyttää kurjuutta, turha on muuta väittää. Otanpa asiakseni lukea muitakin Mukan teoksia.

Loppiaisen kylpyhetki

Vilkaisu ikkunasta joelle kannatti: näin, kuinka varikset - vai naakkojako nuo lienevät - nauttivat jäälle nousseesta jokivedestä. Oli meneillään keskipäivän kiireetön kylpyhetki. Pitkään se ei kuitenkaan kestänyt, ehkä vartin verran. Sitten koko parvi pyrähti lähikatoille tarkastelemaan ympäristöä laveasta lintuperspektiivistä.

Sitkeät tarkenevat

Torimyynnissä jos missä huomaa säävaihteluita. Tänään kymmen aikoihin paikalle oli pystytetty tutut kaksi talvimyyntikojua, nekin huppuun käärittyinä ja lämmittimin varustettuina. Ei ihme, sillä pakkasmittari näytti -14 astetta. Näitä hurjempi tilanne oli perunoiden myyjällä, jolla ei autonsa lisäksi ollut mitään suojaa. Tuskin perunatkaan paleltumatta pysyvät pitkään säkissä, vaikka päällä näkyi paksu täkki. Lisäksi neljä uskaliasta kukkien myyjää kurkisteli kojujensa lasiluukuista. Taisi torilla olla pari kalakojuakin, vaikka en niihin tullut kiinnittäneeksi huomiota. Olin nääs aleajatuksissa. Etsin nättiä fleeceä ensin Partiovarusteesta, sitten hienostokauppa Aramintasta. Ero tavaroissa hipoi pilviä. Kummastakaan paikasta en löytänyt sitä, mitä hain. Into ostamiseen onneksi hiipui, kun piti purkautua paksuista vaatteista ja sovittaa paria jotenkin mahdollista pusakkaa. Se siitä alefleecestä.

Hukkareissu

Ars Novassa Itäisellä rantakadulla on meneillään näyttely, jota museo mainostaa ulkomuurissaan freskontapaisella. On kyse lokakuussa 1948 Pariisin Cafe' Notre Damessa kokoontuneista maalareista, jotka julistivat puolustavansa värin ja muodon täydellistä vapautta ja myös sitä, että kaikki ihmiset ovat luovia. Nimen Cobra ryhmä valitsi itselleen siten, että nimi koostuu perustajien edustamien pääkaupunkien ranskankielisten nimien alkukirjaimista: Copenhague - Bruxelles - Amsterdam. Belgialainen runoilija Christian Dotremont laati itse manifestin, jonka maalarit Asger Jorn, Karel Appel sekä Constant, Corneille ja Joseph Noiret allekirjoittivat. Mainitut tiedot löysin Turun Sanomista kulttuurisivulta 18 tiistaina 30.12.2008. Samassa jutussa Lars Saari kertoo, että Ars Novan näyttelyyn on saatu lainaksi teoksia sekä Alankomaista että Suomesta. Esiteltävinä on 14 cobralaista, joista monien töitä kuuluu Ars Novan omiin kokoelmiin. Hyvä perustelu näyttelyn ajankohdalle löytyy ryhmän perustamisen 60-vuotispäivistä. Siispä suunnistin tänään puolilta päivin joen vastarannalle valmiina katsomaan räiskyviä maalauksia, jotka muutaman vuoden 1950-luvun vaihteen tienoilla herättivät melkoista huomiota. Mutta kuinkas sitten kävi? Seistä tollotin tovin oven takana, ennen kuin älysin, että kiinni pysyy, vaikka manaisin SESAM, aukene -hokua. Sitten jo tuli lukutaito avuksi ja huomasin lappusen, joka valisti oven takana seisojaa tiedolla: Museo ja kahvila ovat suljettuina 5.1.2009 asti. Alkupäivämäärää en enää muista. Löytyneeköhän intoa yrittää uudestaan loppiaisen jälkeen ja katsoa, miltä Cobran maalaukset näyttävät minun silmissäni.

Rosa Liksom, Tyhjän tien paratiisit

Joulua 2007 vietin lasten perheiden kanssa Kittilän Levillä. Sen muitoksi lainasin kirjastosta kaksi lappilaisen kirjoittamaa kirjaa äskeisen joulun lukemisiksi: Rosa Liksomin (oik. Anni Ylävaara) Tyhjän tien paratiisit (1989) ja hänen edeltäjänsä Timo K. Mukan romaanin Laulu Sipirjan lapsista (1966). Joulu meni, ennen kuin luin edes Liksomin. Sen 125 sivua sujahtivat yhdessä illassa. Kirjan ilmestymisen aikoihin Aamulehden Erkka Lehtola kirjoitti muun muassa, että ”Rosa Liksomin asenteella pystyisi puristamaan Päätalon Iijoki-sarjan kymmenelle sivulle”. Tylyn jylhää tekstiä, totta vie. Liksom ei jaarittele, vaan iskee.

Olen myöhäinen liikkeelle lähtijä monessa asiassa. Liksomin – ja myös Mukan kirjat – kuuluvat niihin, joihin en ole tarttunut tuoreeltaan. Oma nautintonsa löytyy nyt siitä, etten uppoudu pelkästään uutuksiin. Kirjaston hyllyjä tiiraillessa silmiin osuu tuon tuostakin opuksia, joista alaa harrastavana tiedän yhtä sun toista ja jotka sopii ottaa luettaviksi, kun aika on kypsä.

Jotenkin minulle kelpaavat juuri näinä aikoina Liksomin kuvat pohjoisen totisista maisemista ja niiden karuista ihmisistä. En pohdi enkä tunnista kuvien mahdollista parodisuutta, vaikka Liksomin tuotannosta kirjoittaneet tällaistakin avainta teksteihin tarjoavat ja vaikka jo kirjan nimi sisältää vähintään paradoksin. Äimänä otan vastaan asiallisen toteavan kuvauksen emännästä, joka ampuu juopon miehensä hirvikiväärillä, siivoaa sotkut, kutsuu poliisit – ja saa jäädä jatkamaan syrjäisen talon pitoa poikiensa kanssa. Yhtä ällistyttävän täydestä minuun uppoaa kertomus siitäkin emännästä, joka istuu aviomiehensä taposta saadun linnatuomion viimeiseen sekuntiin ja riuhtaisee sitten itsensä irti pohjoisen ynseästä kotikonnusta Tampereelle siivoojaksi.

Näitä juttuja lukiessani näen samalla tasavallan presidentin Tarja Halosen huolestuneet kasvot, kun hän uudenvuoden puheessaan painotti sitä, kuinka meidän tulee ponnistella irti kansakuntaa riivaavasta väkivaltaisuudesta. Ampuma-aseet tällaisen porukan käsissä ovat viimeistään vuoden 2008 kuluessa osoittautuneet tuhoisan vaarallisiksi. Kirjallisuus ja elokuvat ovat paljastaneet monenlaisen suomalaisen kurjuuden syineen ja seurauksineen jo kauan sitten.

Liksomin tarinoissa on myös äitiä ja poikaa, pahasti sairaita, on Norjan rannikon haisevia kalatehtaita ja siellä kuin kirkuvana huutomerkkinä pari lihavaa munkkia silkkialusvaatteissaan asettumassa parhaaseen hotellihuoneeseen, jonne kurjuus ei ylety. On surkea raiskaaja, joka hyytyy, kun uhri tarjoutuu pantavaksi lämpimässä huoneessa. On kaiken kaikkiaan uskomattomia ja yhtä kaikki uskottavia ihmisen raadollisuuden kuvia. Ei tunnu löytyvän asiaa tai tapahtumaa tai kokemusta, jota Liksom kaihtaisi kuvaamasta. Kumma ja kutkuttava ulottuvuus Liksomin kokoelmissa on vielä se, että jokunen tarina tuntuu aina singahtavan kauas maailman metropoleihin.

Valoa!

Tammikuun 2. on merkkipäiviäni, sillä Helsingissä 24 vuotta sitten klo 16 syntyi ensimmäinen lapsenlapsi, tomera tummasilmäinen ja -tukkainen tyttö. Pakkasta oli kuten näinä valoisina päivinä jopa Turussa. Silloin yli 25 asteen pakkaset jatkuivat yhdeksän viikkoa, ellen väärin muista. Koska vauvaa ei voinut pariin kuukauteen viedä ulos, autolastillinen isovanhempia reissasi Kangasalta Puistolaan ihmettä katsomaan ja tulokkaaseen tutustumaan. Muistelen, että 1980-luvun puolivälissä oli toinenkin totinen pakkastalvi, jolloin kylmää piti useita viikkoja peräkkäin. Heti seuraavan vuoden syksynä syntyi näet toinen tyttö, joka jouluna tuotiin Norjasta asti näytteille silloisiin mummuloihin Kangasalle ja jota täytyi pitää lämpimänä sisätiloissa. Tarulta tuntuvat moiset kylmyydet näinä ilmastouhkien aikoina. Tosin kuka tietää, vaikka kohta jo saisimme uudestaan tuta kunnon kylmät.