Lokakuussa odottaa matka kauas nousevan auringon maahan. Aihe kytee mielessä ja innostaa kurkistelemaan niin leffojen kuin kirjojen välittämiä kuvia tuosta Suomesta katsoen oudosta maailmankolkasta. Vastikään sain luetuksi 1995 ilmestyneen kirjan, jonka kannet skannasin oheen. Täyttä asiaa kaikki 194 sivua! Niiden myötä pääsin sisään Japanin itärannikon tiuhaakin tiuhempaan asuttuihin kaupunkeihin. Sosiaalipolitiikan asiantuntijana Briitta Koskiaho on katsellut ihmisiä ja heidän olojaan tarkasti. Hän tarkastelee nipponilaisia kotioloissa pienen pienissä, kevyissä asumuksissaan yhtä lailla kuin kiiruhtamassa työhön maisemakonttoreihin tai kauppakeskuksiin. Hän tutkailee yhteiskunnan patriarkaalisuutta, mutta myös naisten asemaa kodin valtiattarena ja nuorten naisten urahaaveita. Japanilaisten kuuluisa, muodollinen kohteliaisuus paljastuu kuoreksi, jonka suojiin he vetäytyvät ja josta käsin vieraan voi työntää käsivarren mitan päähän, jos häntä täytyy sietää jonkin aikaa. Pysyvästi ulkomaalaisen ei ole helppo asettua maahan. Turvaa ulkopuolisia vastaan japanilaisille tarjoaa myös oma kieli. Vieraita kieliä he eivät sanottavasti osaa eivätkä opiskele. Kieltenopettajien koulutuskin on pitkään ollut hyvin vaatimatonta. Kielivaikeuksista huolimatta Briitta Koskiaho on perehtynyt Japanin-aikoinaan hyvin erilaisiin yhteisöihin kouluista yliopistoihin, varakkaiden vanhusten palvelutaloista buddhalaisiin ja shintolaisiin temppelialueisiin, geishakortteleista kapeiden kujien mutkaisiin asuin- ja myymäläverkostoihin. Hän on nähnyt niiden julkisivun taakse ja kertoo näkemästään sävykkäästi. Sujuvan raideliikenteen järjestelyt näyttäytyvät vaikeina muille kuin nopsajalkaisille. Japanilaisten sisäänlämpiävyys tulee ymmärrettäväksi, kun nopeina piirtoina lukijalle esitellään myyttejä heidän jumalallisesta alkuperästään ja siihen perustuvasta erityislaatuisuudesta. Selityksiä sille tarjoavat myös luonnonolot: heidän elinympäristönään on runsassateisia, vuoristoisia saaria, joilla viljelys- tai asumiskelpoisia alueita on niukasti; nekin vielä järähtelevät tämän tästä. Vaikka Japanin kulttuuri on paljossa velkaa Kiinalle ja Koreallekin, saarelaiset sulkivat satamansa lähes tyystin pariksi sadaksi vuodeksi 1600-luvulta alkaen. He jatkoivat naapureilta saamiensa vaikutteiden muokkaamista aivan omaan suuntaansa. Tuloksina syntyi muun muassa luonnonmukaista, pelkistettyä japanilaista rakennus- ja muuta estetiikkaa. Varsinaisen ahaa-elämyksen kaukainen lukija sai selvityksistä, joiden mukaan sekä riisin märkäviljely että toistuvat luonnonkatastrofit ovat hioneet japanilaiset jo ammoisista ajoista yhteistyöhön. Perinne jatkuu yhä ns. moderneissa työpaikoissa. Kiinnostavasti Koskiaho korostaa yhtäläisyyksiä japanilaisten ja suomalaisten mentaliteetissa, vaikka kulttuurierot muuten ovat mittavat. Tuleva matka näyttää, mitä minä havaitsen. Tuskin pari viikkoa idän ihmemaassa mitään valaistumista aiheuttaa. Uskoisin kuitenkin, että Koskiahon innostava kirja kaiken muun luetun ja katsotun aineiston ohessa on viilannut minunkin hoksottimiani niin, etten aivan sokkona maassa kulje.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti