Onnea, onnea!

Kesän vehreyttä pilkuttavat tänään valkoiset täplät, kunhan uutuuttaan hohtavat lakit on painettu päähän. Luokkahuoneet tyhjenevät, koulut hiljenevät. Nuoriso kirmaa kesälaitumille tai -töihin. Jokunen jatkaa opintojaan kesäkursseilla. Muitakin ratkaisuja tehtäneen. Kuitenkin kaikitenkin: kesä kaikilla, onni yksillä! Tämä olkoon erityinen, ruusuntuoksuinen onnenpäivä urakkansa valmiiksi saaneille olivatpa he ylioppilaita tai ammattiopintosa päättäneitä.

Polkuja, loppuja

Polut kiinnostavat. Ne tarjoavat paitsi kulkuväyliä myös metaforia elämän yllätyksellisyydestä. Eilen tutussa koulukaveriporukassa retkeiltiin Järvenpään kulttuurimaisemissa ja askellettiin suurten suomalaisten jalanjäljissä. Kuvan polku johtaa Jean ja Aino Sibeliuksen haudalle. Siinä jo hiljennyttiin. Retkipäivän lopulla käytiin Järvenpään hautausmaalla, jossa yksi joukostamme lepää. Häntä muistettiin kukkasin ja palautettiin mieleen kaikki muutkin varhain kuolleet luokkatoverimme. Hiljainen hetki päättyi spontaaniin virteen Juhanin esittämänä. Hän oli meidän laulajapoikamme jo 50-luvulla. Kaunista, herkkää. Oma suru serkun tilanteesta pääsi ensi kerran esiin itkuntyrskeenä.

Aamulla varhain

Yksi menee sinne, toinen tänne! Kävelijöitä piisaa rannoilla, mutta itse jokea partioivat tarkat kalastajat ja saavat saalista. On tiiraa ja lokkia sekä vedessä saaliiksi jopa taimenia. Niiden näkee polskivan näin aamutuimaan. Mutta yritteliäskään kuvaaja ei ole malttanut tarpeeksi, että olisi osunut nappaamaan loiskahduksen kameraan. Alakuva näyttää kuin kaikki olisi pysähtyneenä jokirannassa. Märkä katu kuitenkin paljastaa, että pesuautot ovat jo tulleet ja menneet, vaikka kello osoitti vasta vartin yli kuutta. Taisi olla jo paras kalastushetkikin ohi, kun enää pari tiiraa viipotti joen yllä syöksähtämättä kalan kimppuun.

Missä loikoilijat?

Kakskerran laiturilla ei näy auringonottajia eikä rannassa heilu harava. Kuva on muutaman viikon takaa, jolloin vielä odoteltiin kesän tuloa ja kärrättiin kuvia lehtiä maatumaan isoon kasaan kauas rannasta. Kolme kevättä ja kesää on nautittu paikasta aina, kun isäntäväki on ollut poissa. Nyt toinen uuttera pihatöissä viihtynyt makaa sairaalassa eikä sitä toistakaan huvita yksin käpsehtiä tontilla tai nauttia kahvihetkestä saunan terassilla. Suuntana iltapäivien kävelyillä on nyt TYKS. Lähiaikoina suunta vaihtuu, sillä potilas siirretään kaupunginsairaalaan.

Puut ja niiden vihreys

Istun puhelimet ulottuvillani työhuoneen ikkunan ääressä. Katselen vehreitä, auringossa kylpeviä puita rikkumattoman sinisen aamutaivaan alla. Tällaisessa maailmassa ei uskoisi huolten sikiävän. Mutta niitä on ja uusia tulee. Odotan soittoa kuullakseni, kuinka eilen leikattu serkku jaksaa. Ja muistelen Paavo Haavikon runokokoelmaa Puut, kaikki heidän vihreytensä. Ainakin teoksen nimi pyörii mielessä. Mitähän uutisia päivän mittaan alkaa kuulua?

Hoito pelastakoon!

Tilanteet vaihtelevat, sairastumiset säikäyttävät. Hädän hetkellä löytyy onneksi apua. Mutta ei ole helppo tunnistaa, milloin itse kukin tosissaan tarvitsisi apua. On kaiketi peri-inhimillistä torjua sairauden tuntoa ja sinnitellä sen odotuksen varassa, että kurjat tuntemukset paranisivat itsekseen ja päivät toistuisivat taas turvallisesti entisten laisina. Eipä toistunut tämä päivä mukavana serkulleni, vaan käsittämättömän kurja olo pakotti hänet tilaamaan itselleen ambulanssin. Sairaalassa selvisi pian, ettei kotiin ole vähään aikaan lähtemistä, vaan ensin on kuljettava leikkaussalin kautta kaikkine jälkikiemuroineen. Illansuussa operaatio alkoi ja vie aikansa, kuten tyttärelle oli kerrottu. Nyt odotamme ja toivomme parasta. Ja luotamme siihen, että osaava henkilökunta saa lopultakin aikaan käänteen kohti tervehtymistä. Huomenna toivoakseni voin käydä tervehtimässä potilasta. Katsoin jo sairaalan sivuilta ohjeita, joiden mukaisesti osaan olla viemättä esimerkiksi kukkia, koska niistä voi olla haittaa potilaalle. Jonkin lehden voisin antaa tuliaiseksi odottamaan sitä hetkeä, jolloin lukeminen alkaa taas kiinnostaa.

Pläkää lounasveneilijöille

Maakrapu pääsi tänään nauttimaan merestä, kun vene otti kytiinsä Pitkänsalmen rannasta ja vei peilityynessä Naantaliin. Siellä Merisalin noutopöydät notkuivat kala- ja muita herkkuja jo 11:stä alkaen. Pöytä löytyi vaivatta, vaikka paikka alkoi hissukseen täyttyä lähes yksinomaan aikuisista lounastajista. Kun sesonki pääsee Muumimaailmassa vauhtiin, Merisaliin ei enää hevin mahdu lapsiperheiden sekaan. Mainio ateria, leppeää käppäilyä rantakujilla ja reipas ajo takaisin Turkuun - siinä loppureissu tiiviisti. Hyvin ruokittu vatsa pysyi tyynesti aloillaan paluumatkan, mutta vaati lopuksi vaaka-asentoa kotisohvalla. Sillä tavoin tulivat tämän päivän nautinnot kruunatuiksi.

Kuntovitosella

Päivä on ollut mitä parhain ulkoilemiseen. Kummastakin nautti muutama tuhat naista. Ensin verryteltiin Marco Bjurströmin johdolla runsas puoli tuntia niin, että hiki jo nousi pintaan. Sitten joko juostiin tai käveltiin sauvoin tai sauvoitta kilometrikaupalla jokirantoja. Maalissa odotti eväs- ja tuotejakelu. Niistä oli toki maksettu ennakkoon. Joitakin pikku nyyttejä taisi tulla maksutta mainoksina. Ne joilta lenkki ei vienyt kaikkea puhtia, tanssivat vielä ihmeen keskittyneesti latinalaisia. Minä jaksoin vain katsella - rakko jalkapohjassa.

Päivän näyttävin ilmestys oli parimetrinen, puna-asuinen, upeasti meikattu blondi, joka sauvakäveli naisten matkassa. Liekö ollut drag-taiteilija? Satunnaisia ohikulkijoitakin mahtui joukkoon.

Uutta kasvustoa

Vähiin on kutistunut meikäläisen puutarha. Enää vain pari laatikollista samettiruusuja parvekkeella toimittaa pihakukkien virkaa. Onneksi tekevät sen virkeästi. Ei hassumpaa, sillä näiden kanssa pärjäilee turhia hikoilematta. Jos ja kun ulkotöissä huhkiminen innostaa, löytyy pihoja, joille pääsee heiluttamaan haravaa kuin talkkari ikään. Viimeksi eilen innosti parin tunnin verran. Tänään taas katselen tyytyväisenä miniatyyritarhaani, joka kylpee auringossa. Ei ole kasveillakaan hätää, vaikka melkoisia pakkasöitä ovat saaneet tuta.

Luostarinmäellä

Kauniina, mutta sopivan vilpoisena kevätpäivänä kelpasi käyskennellä ulkona. Eilen Hämeenlinnasta tulleiden ystävien - entisten työtovereiden - kanssa kömmittiin runsaan lounaan jälkeen Kaskenahdetta ylös ja kurvattiin Luostarinkadulle. Sen Vartiovuoren puoleisessa päässä sijaitsee tuttu käsityöläismuseo. Siellä vierähti muutama leppeä tovi. Meidän ja muutamien turistien lisäksi myös koululaisia liikuskeli sekä pihoilla että pikkuruisissa rakennuksissa ja pysähtyi kuuntelemaan eri oppaiden selostuksia. Samoja tietoja löytyy mukavasti Turun kaupungin sivuiltakin. Tässä hiukan alueen historiaa sekä muutama linkki:

Luostarinmäki on Turun keskiaikaisen Luostarikorttelin nuorin osa. Nimi Luostarinmäki saattaa juontaa juurensa siitä, että Kaskenkadun alkupäässä sijainnut Pyhän Olavin luostari käytti aluetta hautausmaanaan.

Vuoden 1775 tulipalon jälkeen päätettiin Vartiovuoren etelärinteellä sijaitseva Luostarinmäki sekä eräät muut mäet kaupungin laitamilla suunnitella asuinalueiksi. Karu ja kivinen Luostarinmäki ulottui nykyisen Sirkkalankadun alapuolella sijainneelle kaupungin pellolle ja siellä oli jo ennestään jonkin verran torppa-asutusta.

Suunnitelmallinen rakentaminen alkoi noin vuonna 1780 alueen alimmasta osasta missä maasto oli tasaisempaa ja rakennustyö helpompaa kuin ylempänä. Nykyisen museoalueen tontit 158 ja 159-160 mitattiin vuonna 1785. Vuosisadan vaihteessa, vuonna 1800, asutus ulottui ylimmälle poikittaiskujalle. Tuolloin mitattiin myös tontit 179, 178, 171 ½ ja 176, jotka sijaitsivat rivissä kujan ylä- eli pohjoispuolella. Pohjoisimmat tontit 182, 183 ja 171 löytyvät vasta vuodelta 1808 olevasta maanmittauskartasta.

Luostarinmäen asukkaat

Luostarinmäen talot- 18 korttelia 200 vuoden takaa

Ulkoilmamuseo syntyy

Lähde: Luostarinmäen käsityöläismuseo, opaskirja. TMM, 1999.

Lahjan tyttöjen kevättä

Eilen kaikki tytöt antoivat vahvan näytön taidoistaan joukkuevoimistelussa ja moninaisesta liikkunnan harrastamisesta. Ikähaarukkaa riitti pari-kolmivuotiaista senioreihin, lajeja kilpavoimistelusta ja -tanssista perusvoimisteluun, temppuiluun, liikuntaleikkikouluun ja aikuisbalettiin. Yllä kuva Lilium-joukkueen avausnumerosta. Tällä ohjelmalla se hiljakkoin menestyi mainiosti 12-14-vuotiaiden SM-sarjassa Seinäjoella.

Niin lahjakkaita maineikkaan Lahja Salvianderin perilliset ovat, että heihin kuuluu nykyään myös klovneja tai sanoisinko ihan täysiä miehiä!

Huolestuttavaa

Tähän päivään sisältyy sekä huolen- että ilonaiheita. Aamu alkoi huolilla, kun sairas serkku ei ollut tavoitettavissa millään keinoin. No, ennen pitkää hän ilmoittautui, mutta tilanne on edelleen totinen. Saa nähdä, mitä terveisiä sairaalareissulta tulee. Illalla nuorin lapsenlapsi liitelee taidokkaasti oman seuransa kevätnäytöksessä. Se alkaa Lilium-ryhmän esityksellä. Minä videoin niin kuin vain ylpeä isoäiti voi ja toimitan lähipäivinä tytölle koosteen näytöksestä. Ennen esitystä ehdin vielä piipahtaa kahvilla koulukaverin kanssa, jota en ole tavannut pariin kuukauteen. Toinenkin mieluisa tapaaminen mahtuu tähän tiistaihin. Päivä on kaikin puolin hyvä, jos serkku alkaa päästä pitkään kiusanneista vaivoistaan.

Lämpöä toukokuuhun

Näinä päivinä kevät on, mikä on. Eipä hätää, kun vetää ihka uudet villasukat paleleviin tassuihinsa. Tässä aihe iltapäivän juhlahetkeen: löytyy näet vielä tekijöitä, jotka ymmärtävät ihmisen vilun ja osaavat sen lempeästi häätää. Kiitos ahkeralle puikkojen heiluttelijalle!

Museo kutsuu

Museot ovat huhuilleet kuluneena viikkona meitä käymään. Tänään, kansallisena museopäivänä, muun muassa Liedon Nautelankosken partaalle rakennettuun Lauri Nautelan museoon ja viereiseen kotiseutumuseoon pääsi maksutta. Tuli käydyksi kummassakin. Vuoden 1918 sisällissotaa esittelevä näyttely on ollut huhtikuun lopulta asti avoinna Nautelan museossa. Perjantaina 16. toukokuuta, sodan päättymisen vuosipäivänä, on monin tavoin muisteltu 90 vuoden takaisia raskaita vaiheita. Nautelan museo osallistui nyt tapahtumiin tarjoamalla kävijöille opastusta sekä vajaan tunnin esityksen sodasta. Nuori arkeologian opiskelija tunnusti olevansa intohimoisen kiinnostunut aseista, joista hän kaiken muun sodankulun lisäksi tarjoili tietoja. Hän mainitsi tulevansa valkoisesta haminalaisperheestä. Kyseinen tausta tuli vähin erin ilmi siitäkin, että ensi alkuun hän puhui sisällissodasta, mutta nimitys vaihtui kuin huomaamatta vapaussodaksi. Aihe tuntuu edelleen hiertävän, kuten museon verkkosivuillakin mainitaan: Kansalaissota, sisällissota, luokkasota, vapaussota, kapina… Suomen itsenäistymisen jälkeiset traagiset vaiheet on historiankirjoituksessa selitetty ja tulkittu monin tavoin eri aikoina, tai jätetty sen suuremmin selittämättä ja tulkitsematta. Vaikea aihe on kouluopetuksessakin ollut usein vaietun, marginaalisen historian asemassa. Olen pannut merkille, että tuntemani nuoret aikuiset ovat loitolla kaikesta siitä historiasta, joka on raskaasti jakanut suomalaisia eri leireihin. Tiedä sitten, kuinka syvää juopaa kansalaisten välille oma aikamme on synnyttämässä. Merkkejähän jaosta on jo näkyvissä.

Kuvia Karjalasta

Pikainen reissu Pohjois-Karjalaan onnistui mainiosti, vaikka satoi rakeita ja yöpakkanen hopeoi tiet liukkaiksi. Hidas liikkeelle lähtö paluuaamuna pelasti mahdolliselta tieltä suistumiselta. Yksi hauska ja nostalginen ilta tuli vietetyksi lämpöisessä tuvassa. Juttu luisti kuin ennen vanhaan. Kuvia katseltiin ja niitä otettiin. Oheiset otokset kertokoot, mihin vaiheeseen kevät oli Kiteellä ehtinyt näin toukokuun puolivälissä. Tilan lämminveri- ja suomenhevoset - kaksi heppaa varsoo näinä päivinä - viihtyivät aitauksissaan, joissa vain paikka paikoin nurmi viheriöi. Tallaamattomat aitaukset sen sijaan helottivat mehevän vihreinä odottamassa, että hevoset päästetään niihin nyhtämään tuoretta ruohoa suuhunsa.

Pohjois-Karjalaan!

Huomenna kohta kun aamunrusko tulee taivaan rantaan, nousen ripeästi vierasvuoteesta tuttujen luona Siuntiossa. Alkaa pitkään suunniteltu matka Kiteelle. Saa nähdä, joko siellä voikukat kukkivat ja levittäytyvät yhä uusille kasvupaikoille. Niin ne tekevät Liedon Nautelankoskella, josta tuore kuva on peräisin. Ehkä alkavalla odysseialla tulee nähdyksi vieläkin kummempia ihmeitä. Kerron niistä, kun palaan takaisin jokirantaan muutaman päivän päästä.

Japani mielessäin

Lokakuussa odottaa matka kauas nousevan auringon maahan. Aihe kytee mielessä ja innostaa kurkistelemaan niin leffojen kuin kirjojen välittämiä kuvia tuosta Suomesta katsoen oudosta maailmankolkasta. Vastikään sain luetuksi 1995 ilmestyneen kirjan, jonka kannet skannasin oheen. Täyttä asiaa kaikki 194 sivua! Niiden myötä pääsin sisään Japanin itärannikon tiuhaakin tiuhempaan asuttuihin kaupunkeihin. Sosiaalipolitiikan asiantuntijana Briitta Koskiaho on katsellut ihmisiä ja heidän olojaan tarkasti. Hän tarkastelee nipponilaisia kotioloissa pienen pienissä, kevyissä asumuksissaan yhtä lailla kuin kiiruhtamassa työhön maisemakonttoreihin tai kauppakeskuksiin. Hän tutkailee yhteiskunnan patriarkaalisuutta, mutta myös naisten asemaa kodin valtiattarena ja nuorten naisten urahaaveita. Japanilaisten kuuluisa, muodollinen kohteliaisuus paljastuu kuoreksi, jonka suojiin he vetäytyvät ja josta käsin vieraan voi työntää käsivarren mitan päähän, jos häntä täytyy sietää jonkin aikaa. Pysyvästi ulkomaalaisen ei ole helppo asettua maahan. Turvaa ulkopuolisia vastaan japanilaisille tarjoaa myös oma kieli. Vieraita kieliä he eivät sanottavasti osaa eivätkä opiskele. Kieltenopettajien koulutuskin on pitkään ollut hyvin vaatimatonta. Kielivaikeuksista huolimatta Briitta Koskiaho on perehtynyt Japanin-aikoinaan hyvin erilaisiin yhteisöihin kouluista yliopistoihin, varakkaiden vanhusten palvelutaloista buddhalaisiin ja shintolaisiin temppelialueisiin, geishakortteleista kapeiden kujien mutkaisiin asuin- ja myymäläverkostoihin. Hän on nähnyt niiden julkisivun taakse ja kertoo näkemästään sävykkäästi. Sujuvan raideliikenteen järjestelyt näyttäytyvät vaikeina muille kuin nopsajalkaisille. Japanilaisten sisäänlämpiävyys tulee ymmärrettäväksi, kun nopeina piirtoina lukijalle esitellään myyttejä heidän jumalallisesta alkuperästään ja siihen perustuvasta erityislaatuisuudesta. Selityksiä sille tarjoavat myös luonnonolot: heidän elinympäristönään on runsassateisia, vuoristoisia saaria, joilla viljelys- tai asumiskelpoisia alueita on niukasti; nekin vielä järähtelevät tämän tästä. Vaikka Japanin kulttuuri on paljossa velkaa Kiinalle ja Koreallekin, saarelaiset sulkivat satamansa lähes tyystin pariksi sadaksi vuodeksi 1600-luvulta alkaen. He jatkoivat naapureilta saamiensa vaikutteiden muokkaamista aivan omaan suuntaansa. Tuloksina syntyi muun muassa luonnonmukaista, pelkistettyä japanilaista rakennus- ja muuta estetiikkaa. Varsinaisen ahaa-elämyksen kaukainen lukija sai selvityksistä, joiden mukaan sekä riisin märkäviljely että toistuvat luonnonkatastrofit ovat hioneet japanilaiset jo ammoisista ajoista yhteistyöhön. Perinne jatkuu yhä ns. moderneissa työpaikoissa. Kiinnostavasti Koskiaho korostaa yhtäläisyyksiä japanilaisten ja suomalaisten mentaliteetissa, vaikka kulttuurierot muuten ovat mittavat. Tuleva matka näyttää, mitä minä havaitsen. Tuskin pari viikkoa idän ihmemaassa mitään valaistumista aiheuttaa. Uskoisin kuitenkin, että Koskiahon innostava kirja kaiken muun luetun ja katsotun aineiston ohessa on viilannut minunkin hoksottimiani niin, etten aivan sokkona maassa kulje.

Ylistämälläkö alistetut?

Äiti, oi äiti! Kaukaa muistuu mieleen, kuinka pula-aikana isän kanssa toimit. Vuokrapalstalla, ”kerhomaalla”, viljelitte sokerijuurikkaita. Isän tekemällä puristimella niistä herutitte saunassa siirappia. Se maistui puuron kanssa hyvältä. Kuulen korvissani yhä myös rukin hyrinää, istun äitiä vastapäätä. Minäkin poljen ja laulan ”äitin tassu poijes, äitin tassu poijes”. Harmaista lepereistä kiertyi lankaa, siitä taas syntyi yhtä lailla paksuja, kutittavia sukkia kuin vahvoja vanttuita. Muistan myös yhteiset retket mankeliin. Äiti kääri vedetyt lakanat tukille, isä hoiteli kolisevaa konetta, minä sain purkaa viileänsileät lakanat ja viikkailla ne kaappiin sopiviksi heti, kun kynnelle kykenin. Pyyhkeet äiti vielä viikattuina valssasi ja tyynyliinat lisäksi silitti kotiin päästyä. Tapa tarttui. Viihdyn yhä puhtaan pyykin käsittelypuuhissa. Mutta mankelin puuttuessa vedettyinä odottavat lakanat siliävät vielä tänään kotiprässillä. Tuoksuvien tuomien kukkarunsaus olkoon nyt kiitos omalle äidille hyvistä perinteistä ja paljosta muusta. Yhtä ja toista lienee jo siirtynyt omalle tyttärelle ja hänen tyttärilleen. Vain poika on tainnut väistää useimmat yritykseni perinteiden siirtämiseksi...

Satonäkymiä

Nautelankoskella Liedossa kukkivat niin tuomet, voikukat, rentukat kuin mustikatkin. Jos nyt riittää lämpimiä päiviä ja öitä, heinä-elokuussa pääsee hyvässä lykyssä marjastamaan.

Sikana

Katsomo täyttyy. Istun eturivissä melkein näyttämöllä. Pimenee, samalla korvat täyttää sikojen kiljunta. Nainen ilmaantuu lättiin ämpäri kainalossa. Hän ruokkii sikoja. Minunkin jalkoihini ilmestyy kasa "sianruokaa". Me katsojat olemme sikoja. Silmien edessä on kaiken aikaa ollut toinenkin näyttelijä, naisen aviomies. Hän intoilee tarinastaan, jota kirjoittaa ja jonka aikoo esittää suuren isänmaallisen sodan päättymisen kymmenvuotisjuhlassa, mutta jänistää ja lähettää vaimonsa esittämään surevaa leskeä muiden sotaleskien mukana. Näinä toukokuun päivinä 1945 sota Euroopassa loppui. Eilen oli siis mitä sopivinta hankkiutua joen vastarannalle Turun kaupunginteatterin Sopukkaan katsomaan näytelmää "Piilopaikka eli Siat”. Se kertoo tositapahtumiin perustuvan tarinan Pavel Navrotskista, neuvostoliittolaisesta sotilaasta, joka rintamalta karattuaan piileksii vuosikaudet kotitalonsa sikolätissä tukenaan vain uskollinen puoliso ja lauma sikoja. Itse asiassa Pavel on lukittu omaan päähänsä – hänen piilopaikkansa suojaa häntä paitsi lain kouralta myös elämältä itseltään. Pavel tunnustaa olleensa pelkuri lapsesta asti. Mutta 30 vuoden piileskely päättyy, kun Pavel oivaltaa, että hän voi ihan itse avata sikolätin karsinat ja ovet ulos asti. Siat säntäävät kiljuen vapauteen, lättiin lankeaa rauha.Vaikka inha haju jää, Pavel hengittää syvään oman vapautensa kynnyksellä. Hän lähtee lätistä antautuakseen sotilasviranomaisille. Näytelmä pitää otteessaan. Herpaantumatta seurasin avioparin mittelyitä ja Pavelin mielialojen vaihteluita. Etenkin Pavelin hulluudenpuuskat koettelevat näyttelijän taitoja. Kimmo Rasila vakuutti osaamisellaan ja paneutumisellaan. Hän ei herpaantunut hetkeksikään. Samaa on sanottava vaimon roolia näytelleestä Ulla Koivurannasta. Tosin roolin tunneskaala ei heilahtele yhtä vuoristoratamaisesti kuin Pavelin, mutta kysyy taitoa tehdä hiipien ja hiljaa kaikki varomista osoittavat siirrot. Yhteys kahden hahmon välillä säilyi sähköisen intensiivisenä. Kenties näytelmän kirjoittaneella Athol Fugardilla (s. 1932) on eteläafrikkalaisena sellaista kokemuspohjaa, josta käsin on löytynyt syvää ymmärrystä ihmisen pelkoihin ja käpertymisiin.

TEKSTI Athol Fugard

SUOMENNOS JA OHJAUS Juha Siltanen

LAVASTUS Jyrki Pylväs

PUKUSUUNNITTELU Tuomas Lampinen

ROOLEISSA:

Kimmo Rasila

Ulla Koivuranta

Tästähän tämä

Eletään taas kunniaa ja omaatuntoa kysyviä aikoja. Tosin kumpaakaan ei pääse juuri lainkaan venyttämään, kun valtio maksaa, ilmoittaa ja ottaa. Oli kuinka tahansa, tänään hoidan veroilmoituksen tarkistamisesta loppuun oman vähäisen osuuteni. Vanhan tavan mukaisesti papereita kuitenkin ilmaantui pöytää täyttämään. Nykyisin kyse on siitä, että kuitti- ja muut asiaan kuuluvat kansiot tulevat inventoiduiksi samaan syssyyn. Niinpä laihtuneisiin mappeihin mahtuu uutta säilöttävää, kunnes koittaa uusi poistokuuri.

Haudoilla

Ne jotka elävät, muistavat. Koska perheestä osa on jo mullan alla, kuuluu elossa olevien tehtäviin huolehtia haudoista. Kumppaniksi lähtee serkku, etten sanoisi melkein sisko, kun meiltä kummaltakin puuttuvat oikeat sisarukset ja olemme kaikki kasvuvuodet olleet paljon tekemisissä toistemme kanssa. Tänään oli taas se päivä, jolloin haudat saivat uuden ilmeen: kuivuneiden narsissien tilalle tuli orvokkeja tai markettoja sekä Rymättylän että Turun niillä haudoilla, joissa lepää sukulaisiamme. Aikoinaan äitini epäili, ettei minusta olisi haudoilla kävijäksi, kun asuin kaukana Kangasalla. Mutta tulipa hyvinkin - Turkuun päästyäni. Useaan kertaan vuoden mittaan teemme serkun kanssa kierroksen viidellä haudalla ja huollamme kasveja. Maksettu hoito takaa sen, etteivät haudat pääse repsahtamaan. Usein on vain mieluista kävellä varsinkin Turun vanhalla hautausmaalla. Vehreiden puitten siimeksestä löytyy yhtä lailla tunnettujen sukujen hautamonumentteja kuin muuten tuttujen ihmisten leposijoja. Viereisen kuvan haudassa lepää tätini Hulda Lydia miehensä ja tämän perheenjäsenten kanssa.

Raivoisat roihut

Sunnuntaisen korpivaelluksen jälkikuvat silmissä hoitelen kaupunkiolon pikku askareita. Metsä houkuttelisi, mutta näinä päivinä sinne tuskin tulee lähdetyksi. Mikä olisi asfaltintallaajan retkeillessä, kun Metsähallitus on rakennuttanut oivallisia nuotiopaikkoja ja niiden ääreen jyhkeän laavun. Mutta eipä ole tuli pysynyt aisoissa, vaan on päässyt täysin polttamaan metsäpirtin leiripaikan laidalta. Sieltä jäi sekä mieleen että kameran muistiin orpona törröttävä piippu ja tulisijan tynkä. On näköjään saanut tupa rauhassa palaa maan tasalle. Läheinen ulkorakennus ja laavu säästyivät, eikä kevääntuoretta metsääkään ole tuhoutunut. Vain lähimpien honkien rungot ovat mustuneet. Riihimäellä roihusi eilen keskeneräinen matkakeskus. Sen saa rakennetuksi melko pian uudestaan, mutta metsän uusiutuminen suurpalon jäljiltä veisi vuosikymmeniä. Vaikka palot aika ajoin taitavat hoitaa metsää, Kurjenrahkan levollisten korpien soisi säästyvän niiltä pitkään. Vasta löydettyä paratiisia ei hennoisi heti menettää.

Kauas huolet kaikkoavat

Tämä maanantai on ollut vaivalloinen. Kesken aamupäivän nettitöitä yhteydet näet hävisivät. Ruudulla toistui yksitotisesti viesti palvelimesta, jota ei löydy. Pitkään luulin, että Saunalahdella on jokin verkkoremontti meneillään. Aloin katsella modeemia kiinteästi sillä silmällä. Ei auttanut. Eikä auttanut buuttauskaan. Konttasin pöydän alle ja tutkin kaikki piuhat, mutta en saanut aikaan edes värähdystä ADSL-merkkivalossa. Lopulta alkoi kirkastua, että vehje oli tehnyt täysstopin. Mutta kuinka ollakaan: saman tien potkaisi onni, jonka myötä sain kotiin toimitettuna uuden modeemin. Ja se alkoi oitis toimia! Niin kaikkosivat huolet mielestä niin kuin mustat pilvet Samppalinnan mäen yltä. Pääsin jopa hoitelemaan päivän juttua blogiin. Täytyy sanoa, että kyllä talo ilman nettipoluilla naputtelevata emäntää on niin kuin pilvinen päivä, ja sen huushollin pöydän päässä asuu ikävyys kuni riutuva syksyilta...

Metsä houkuttelee

Kurjenrahkan kansallispuiston vaelluspoluilla on taas tallusteltu tuntitolkulla, eikä suotta. Jo pitkin alkumatkaa kuului kurkien voimallista toitottelua, mutta yhtään komeaa lintua ei näkynyt, ennen kuin päivä oli jo painumassa iltaan. Silloin suon laidan näköalatornista käsin, kun koko avara maisema ensi katsomalta näytti autiolta, silmä alkoi kuin alkoikin erottaa kaukana häämöttäviä vaaleita täpliä. Kahdeksankertaisesti suurentava makroskooppi paljasti ihmeen: etäällä laidunsi kuusi kurkea. Jokin niistä lehahti hetkeksi siivilleen, mutta palasi saman tien jatkamaan rauhallisia puuhia. Kurjet sukivat siipiään, ojentelivat pitkiä kaulojaan, käyskentelivät loitommas parvesta, palailivat taas muiden luo, mutta eivät toitotelleet. Ei myöskään näyttänyt siltä, että linnut olisivat olleet soitimella. Komeita ääniäkin kuului kuin iltasoittona vasta sitten, kun valeltajat painelivat metsäpolulla kohti parkkipaikkaa, melko kaukana suon laidasta. Ohessa pokkarikameralla otettuja ja liikaa zoomattuja todisteita siitä, että kurkia on nähty. Viis siitä, vaikka käytössä ei ollut tilanteen mukaista kameraa teleobjektiiveineen.

Pasolinin Decamerone

Näinä aikoina on tullut katsotuksi kunnon leffoja. Viimeisin kirjastolaina osui vappuaattoon, jolloin katsojana pääsin minäkin mukaan myöhäiskeskiaikaiseen meininkiin sellaisena kuin Pier Paolo Pasolini sitä vuonna 1970 valmistuneella elokuvallaan tarjoilee. Muistaakseni olen nähnyt leffan tuoreeltaan. Mutta ei haittaa, sillä näitä teoksia kelpaa katsella yhä uudestaan. Boccaccion kuuluisat eroottiset tarinat ovat nekin tulleet luetuiksi kauan sitten. Silti en tarkistamatta muistanut edes sitä, että niitä on kaikkiaan sata. Kehyskertomuksen mukaan - jää elokuvassa syrjään - mustaa surmaa paenneet nuoret niitä kertoivat ajankuluksi toisilleen. Elokuvaansa Pasolini on valinnut kymmenen tarinaa, joista yhdessä hän esiintyy itse, kuten ylle kopioitu kuva näyttää. Roolihahmokseen hän on valinnut maalaustaiteen mestarin, joka kisälleineen toteuttaa isotöisen freskon erään kirkon seinään. Ja roolihahmonsa suulla Pasolini tuo ilmi jotakin myös omasta taiteen tekemisen hulluudestaan leffan viimeisellä repliikillä. Suomeksi se kuulostaa tältä: "Miksi nähdä vaivaa taiteen tekemiseksi, kun sen kuvitteleminen on niin helppoa!"

Jälkikuvia

Jo vapunaaton hulinoita katselin sivusta tai oikeastaan ylviistosta. Jokirannan väentungos paisui paisumistaan, kun ilta vanheni ja joukko nuortui. Vielä syrjemmäs pääsin vapunpäivänä, kun ensin auto vei 45 km:n päähän Säkylän suuntaan ja sitten vielä jalkapatikassa askellettiin metsään ja soille.

Ihmeellisiä paikkoja löytyy metsän uumenista, vetisten soiden takaa. Siellä on tapettu ja piileksitty. Tieto tapahtumista on kuitenkin elänyt: hyväkuntoinen muistomerkki puhuu puolestaan. Lähistöllä oli merkittynä toinenkin paikka, jossa yhä näkyi vuosien 1941-42 käpykaartilaisten kaivama korsunpohja. Mikä lienee ollut korsuun lymynneiden kohtalo vuoden 1942 jälkeen?