Vahvaa draamaa Liskojen yössä

Näin eilen Tennessee Williamsin Liskojen yön Turun kaupunginteatterissa, sopivasti Maailman teatteripäivänä, ja olen hyvin tyytyväinen näkemääni. Kuvasta ei huomaa muuta kuin väliajan pysähtyneen hetken teatterin lämpiössä. Oli hiljaista, sovinnaistakin, näyttämöllä nähdyn hikisen kiihkon vastakohtana. Väliajan jälkeen jatkui rikkumaton hiljaisuus katsomossa, täysi meininki näyttämöllä. Vieressä istuneelle pariskunnalle se oli kai liikaa, koska heitä ei enää näkynyt paikoillaan. Muut keskittyivät, kunnes pääsivät taputtaen kiittämään. Mikähän selittää sen, että suorastaan innostuin näkemästäni ja jäin sitä tosissani miettimään? Jo ennen esityksen alkua tuntui hyvältä rauhassa katsella Ralf Forsströmin lavastamaa ja Jukka Kyllösen valaisemaa meksikolaisen viidakkohotellin terassia ja taustalla häämöttävää merta. Uskottavaa, toimivaa, rähjäisen kaunista. Näytelmän alkaessa lavalle syöksyy hikinen mies (Mika Kujala) vasemmalta ja kohta perään uhkea nainen (Kirsi Tarvainen) oikealta. He tuntevat toisensa. Käy ilmi, että eletään syyskuuta 1940. Seksikkään Maxinen mies, jota skandaalien ryvettämä pappi Shannon sanoo tulleensa tapaamaan, on vastikään kuollut. Shannon, nyttemmin matkaopas, on jättänyt ulos paahteeseen bussillisen naisia eikä päästä näitä palaamaan lähikaupunkiin. Auton avaimet ovat Shannon taskussa. Niitä käy yksi ja toinen tiukkaamassa. Kummallinen henkilövalikoima täydentyy, kun terassille työntyy nuorehko, vaalea nainen Hannah (Sanna Hietala) ja hänen runoileva isoisänsä (Heikki Alho) pyörätuolissa. Keskeiset henkilöt ovat koossa. En selosta näytelmää tarkemmin, koska siitä löytyy tekstiä linkistä http://www.turku.fi/teatteri. Sen sanon, että tunsin nahoissani henkilöiden välisen sähköisyyden. Seurasin herpaantumatta, kuinka he ilmaisivat toisilleen perimmäisiä ajatuksiaan. Oli komeaa tuta, miten Shannon saa Hannahista itselleen peilin ja ymmärrys elämänarvoista tuli näkyviin. Komeaa oli nähdä sekin, miten Maxine käyttää naaraan otteitaan ja työntää Hannahin syrjään. Shannon jää Maxinen haltuun. Jokaiselle on kirjoitettu painokkaita repliikkejä. Pidän Liskojen yötä vahvana, yhä ajankohtaisena draamana toisin kuin Irmeli Haapanen, joka kirjoittaa Tunteet kuohuvat hukkaan Liskojen yössä -arvostelussaan (TS 9.3.2008) mm. näin: “-- Liskojen yö on mielestäni keskinkertainen näytelmä, joka melodramaattisine loppuineen vaikuttaa pölyttyneeltä.” Ihmeteltyään näytelmän valintaa Haapanen ei suitsuta myöskään Hannele Rubinsteinin ohjaamalle tulkinnalle, vaan sanoo: “En löydä esityksestä erityistä näkökulmaa, ja toteutus on realistisessa kuvittavuudessaan vanhanaikainen ja tasapaksu.” Minut eilen näkemäni esitys vakuutti. Kohtaukset lomittuivat toisiinsa luontevasti koko näyttämön mitalta. Näyttelijät elivät roolinsa, kontaktit heidän välillään olivat tosia, kukaan ei repsahtanut tunnetilastaan tai kosketuksesta toisiin. Niinpä kiitän ohjaajaa vahvasta otteesta, joka paljolti selittää näyttelijäntyötä. Vain pateettinen loppukohtaus jätti minunkin suupieliini tyytymättömyyden virneen. Mutta aplodeja tarjoilin kädet paukkuen.