Vuokraamosta tarttui eilen mukaan Peter Greenawayn ohjaama The Pillow Book (1996). Pääosin Japaniin sijoittuva tarina houkutteli, koska kalligrafialla on siinä keskeinen osa. Omat kaunokirjoitusharjoitukset odottavat alkuun pääsyä; tussit ja paperit on jo ostettu. Niinpä tuli otetuksi vauhtia leffasta. Runsaan kahden tunnin mittaisen elokuvan lähtökohta löytyy tuhannen vuoden takaisesta hovikulttuurista. Ylhäisönaiset torjuivat pitkästymistä kirjoittamalla rakkausseikkailuistaan tyynyn alla säilytettävään kirjaan. Silta leffan esittämään nykyisyyteen rakentuu, kun pieni Nagiko-tyttö kuuntelee äitinsä lukemia muinaisen hovinaisen tarinoita ja isä piirtää lapsen jokaisena syntymäpäivänä tämän kasvoihin ja niskaan tietyt merkit. Kokemus ohjaa tytön aikuisena etsimään miehiä, jotka suostuvat kirjoittamaan iholle tai tarjoamaan ihonsa kirjoitettavaksi. Katsoja seuraa kohtaus kohtaukselta hahmottuvaa tarinaa kuin palapelin pitkään irrallisia osia. Kuvat ovat erikoisia, usein sisäkkäisiä. Vesa Jalkanen (http://filmifin.com/FF20/arvostelu.php?site=filmi&id=955) kirjoittaa 12.3.2007 leffan DVD-version teknisestä toteutuksesta näin:
Alun perin Super 35 -filmille taltioidun leffan kuvasuhde vaihtelee kohtauksittain 1.33:1 ja 1.97:1 -kuvasuhteiden välillä. Elokuvassa käytetään tehokeinoina värejä ja niiden puuttumista. Mukana onkin huomattava määrä mustavalkoisia otoksia. Lisäksi muutamissa mustavalkoisissa kohtauksissa on tiettyjä tärkeiksi katsottuja asioita korostettu värittämällä. Joissain kohtauksissa kuva on hieman pehmeä ja utuinen. Useimmiten kyse lienee ohjaajan valitsemasta tehokeinosta. Kokonaisuutena kuva on laadultaan normaalia keskitasoa. Lähinnä dialogista ja musiikista koostuva Dolby Digital 2.0 -ääniraita toistaa kaiken oleellisen mallikkaasti. Jalkanen antaa kuitenkin eniten tähtiä (4,5) itse leffalle. Hyvin kielteisen arvion siitä antaa Jussi Lahtonen 7.6.2007 (www.film-o-holic.com/arvostelut/Elokuva on suorastaan kouluesimerkki esteettisten avant garde -elokuvien pimeästä puolesta, jonka jatkumoon Greenaway uppoaa kuin veitsi voihin. Kuten kuvataiteilijan ja leikkaajan taustalle sopii, Greenawayn ohjaus on visuaalisesti näyttävän kikkailevaa, kamerakokeilujen täyttämää väri- ja kuviobalettia, jossa esteettinen päteminen ja älyllinen snobbailu on tärkeämpää kuin elokuvallinen kerronta. Elokuvan eli liikkuvien kuvien määritelmään kuuluu elo ja liike, ja ne edellyttävät eteenpäinmenoa, lineaarisuutta tai vähintään syklisyyttä. Paikallaan oleva kuvallinen kerronta ei ole enää elokuvallista kerrontaa. --
Nagiko siis kirjoittelee ihmisten vartaloihin ja antaa myös oman kehonsa kirjoitusalustaksi, mikä antaakin oivallisen syyn heittää vaatteet nurkkaan. Se mikä on viihde-elokuvassa eksploitaatiota, yleisönkosiskelua ja ulkokultaista pintatasoa, saadaan usein käännettyä art house -elokuvissa täysin päinvastaiseksi, ja b-elokuvien tyylisestä tissiviihteestä tulee käden käänteessä vakavaa eroottista draamaa. Tosin The Pillow Bookin seksi on tunnelatauksen puutteessa yhtä kiihkeää kuin kuuden jalan syvyydessä.
Minä en elokuvasta sen paremmin innostunut kuin pahastunut. Hämmästyin kylläkin monin paikoin lähinnä kuvien sisäkkäisyyttä. Tyytyväisenä panin merkille erinäisiä Japanin kulttuurin piirteitä, joihin vastikään olin hiukan päässyt tutustumaan lukemalla. Näitä ovat kalligrafian lisäksi jousiammunta, tietyt sisustuksen ja vaatetuksen elementit, eroottinen vapaus. Samuraiperinteet elävät nekin yhä, jos leffaan on uskominen. Loppupuolen käänne nojaa verikoston hyväksymiseen ja autettuun itsemurhaan, jonka ulkoisesti komea, täysin tyyni soturi toteuttaa niin, että Nagikon isää nöyryyttänyt kirjankustantaja kuolee. Muilta osin leffan loppu auttaa saamaan palapelin osat kohdalleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti