Jo parisen viikkoa sitten luin Hannu Väisäsen romaanin Toiset kengät ja kirjoitin siitä saman tien oheisen tekstin. Erinäisistä syistä julkaiseminen lykkääntyi, mutta haitanneeko tuo mittään. Tässä juttu nyt on:
Väisäsen Toiset kengät -romaanin (2007) minäkertoja Antero - viittaus Koskenniemeen? - varttuu 1960-luvun kuluessa 17-vuotiaaksi ja lumoaa muisteluillaan lukijan yhtä vastustamattomasti kuin kirjan kasvava poika lumoutuu saavuttamattomista mokkakengistä. Niitä hän ei pysty itse tekemään, mutta napahousut syntyvät omin käsin. Vaikutus on musertava, sillä koulussa hän joutuu housujensa takia kärsimään pilkkaa ja rangaistuksia. Mutta ei kadu.
Lukija pääsee kokemaan, miltä tuntuu elää ja olla ns. erilainen, taiteisiin suuntautunut nuori neljän pojan ja yhden tytön sisaruskatraassa, jota leski-isä yksin kiskoo rekenä perässään. Isän mönkään menneitä yrityksiä hankkia taloon äitipuoli enää vain kaihoisasti muistellaan. Siskokin häipyy ukkokodista heti, kun kynnelle kykenee.
Huonounisina Antero ja Sisko istuksivat öisin keittiössä. Heitä kiinnostavat tyylikysymykset ja taide. Etenkin Anteron osaksi tulee perheen kunnian kohottaminen lahjakkuudellaan, jota isä vaalii kuin omaansa. Tämä sotilasmestari ei ole mikään kaavoihin kangistunut miehenköriläs, vaikka ansaitseekin perheensä toimeentulon rähinäremmiin vyötettynä. Vapaa-aikoinaan isä lausuu runoja, järjestelee tilaisuuksia, koristelee hautakiviä ja myy vakuutuksia. Isän suurena tavoitteena on hankkia lahjakkaimmalle pojalleen paras koulutus, minkä Oulu tarjoaa. Pettymyksiä tulee, mutta ne tuntuvat kääntyvän rikastuttaviksi kokemuksiksi, kunhan tarkastelukulmaa hiukan justeeraa. Lukijakin saa tietää, että Anteron lahjat huomataan ja häntä kannustetaan hakeutumaan taidekoulutukseen. Lopulta isä taipuu päästämään pojan pois Oulusta kiusanhenkien ulottuvilta.
Kaiken kaikkiaan Väisäsen notkea kerronta piirtää erikoislaatuisen pojan kasvuvuosista niin hirtehisen hykerryttävän kuvan, että lukija jää hymyssä suin muistelemaan kipeänhauskoja episodeja. On kaipuuta varhaisten vuosien kotiin varuskunta-alueella, totuttautumista uuteen oloon aravatalossa, veljesten tappeluita, kuutamoöiden yksinäisiä ajeluita, kummallisia koulukokemuksia, ihastumisia ja niistä kumpuavia koomisia tilanteita. Lienee niin, että kun muokkaa oman elämänsä aineksista romaanin, sävyn pystyy melko vapaasti säätämään. Jotkut psykoterapeutit jopa todistelevat, ettei koskaan ole liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus. Kuka tahansa voi sen tekemällä tehdä, kun ei anna pettymysten ja kovien kokemusten liikaa vaikuttaa näkökulmiin. Ehkä Väisänen on tehnyt juuri tällaisen tempun, luonut riemukkaat varttumisen ajat minäkertojalleen Anterolle, joka tuntuu suuresti muistuttavan kirjoittajaa itseään. Romaanin perusteella voi väittää, ettei katkeruus paina kumpaakaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti