Eeva Kilven kirjat ovat taas löytäneet lukijansa minustakin. Äskettäin nautiskelin hänen tekstistään Naisen päiväkirjassa (1978), nyt uudessa Unta vain -romaanissa (2007). Teokset keskustelevat toistensa kanssa, ovat kuin saman teeman muunnelmia. Kummassakin tullaan alkukesästä eteläsavolaiselle mökille, kertoja-minän tai -henkilön lempipaikkaan. Siellä eletään kesäkuukaudet, kunnes syksy koittaa ja on aika lähteä. Elämä kulkee luonnonmukaista rataansa. Keväinen heräävä luonto kutsuu mukaan voimalliseen kukoistukseen ja hedelmällisyyteen. Syksyn tullen kasvillisuus laantuu, ihminen poistuu kesäparatiisistaan. Havainnot, tekemiset, tuntemukset, pohdiskelevat ajatukset tallentuvat muistiinpanoiksi, joita kirjojen rakenne toistaa.
Unta vain -teos muistuttaa muutamien tarkkojen, mutta jo hiipuvien vetojen akvarellia, kun taas Naisen päiväkirja on kudelmaltaan tiheä, kirjoittajansa väkevien voiman vuosien fresko. Molempien teosten päähenkilö on aistillinen, syviä rakastumisia kokenut nainen. Hän tarvitsee yksin olemisen kuukausia keskellä kesäistä luontoa, jotta taas jaksaisi elää muitten ihmisten kanssa. Lähes 80-vuotiaana on vielä edessä ratkaisun teko kahden suurenmoisen miehen välillä. Syvällisten mietiskelyjen lomassa hän hurmioituu kasveista, linnuista, lepakoista, saunan lämmityksestä ja kokee olevansa vastuussa kaikesta osana kaikkea. Niin nautinnollista kuin elämä kaikkine ajoittain raastavinekin vaiheineen on ollut, mitään ikuista olemassaoloa kertoja ei kaipaa. Hän kysyy: "Kuka sitä jaksaisi? Kuka jaksaisi ikuista kiertokulkua ja loputonta elämää. Untahan sitä kaipasi. Unta vain."
Eeva Kilven kirjat ovat taas löytäneet lukijansa minustakin. Äskettäin nautiskelin hänen tekstistään Naisen päiväkirjassa (1978), nyt uudessa Unta vain -romaanissa (2007). Teokset keskustelevat toistensa kanssa, ovat kuin saman teeman muunnelmia. Kummassakin tullaan alkukesästä eteläsavolaiselle mökille, kertoja-minän tai -henkilön lempipaikkaan. Siellä eletään kesäkuukaudet, kunnes syksy koittaa ja on aika lähteä. Elämä kulkee luonnonmukaista rataansa. Keväinen heräävä luonto kutsuu mukaan voimalliseen kukoistukseen ja hedelmällisyyteen. Syksyn tullen kasvillisuus laantuu, ihminen poistuu kesäparatiisistaan. Havainnot, tekemiset, tuntemukset, pohdiskelevat ajatukset tallentuvat muistiinpanoiksi, joita kirjojen rakenne toistaa.
Unta vain -teos muistuttaa muutamien tarkkojen, mutta jo hiipuvien vetojen akvarellia, kun taas Naisen päiväkirja on kudelmaltaan tiheä, kirjoittajansa väkevien voiman vuosien fresko. Molempien teosten päähenkilö on aistillinen, syviä rakastumisia kokenut nainen. Hän tarvitsee yksin olemisen kuukausia keskellä kesäistä luontoa, jotta taas jaksaisi elää muitten ihmisten kanssa. Lähes 80-vuotiaana on vielä edessä ratkaisun teko kahden suurenmoisen miehen välillä. Syvällisten mietiskelyjen lomassa hän hurmioituu kasveista, linnuista, lepakoista, saunan lämmityksestä ja kokee olevansa vastuussa kaikesta osana kaikkea. Niin nautinnollista kuin elämä kaikkine ajoittain raastavinekin vaiheineen on ollut, mitään ikuista olemassaoloa kertoja ei kaipaa. Hän kysyy: "Kuka sitä jaksaisi? Kuka jaksaisi ikuista kiertokulkua ja loputonta elämää. Untahan sitä kaipasi. Unta vain."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti