Kärsitty on vilua, muttei sentään nälkää, kun eväät on sipulissa. Tuuli vieläkin yrittää pyyhkiä meitä kumoon. Ollaan muina narsisseina vaan tanakasti pystyssä ja kurkotetaan kohti aurinkoa. Tänä vuonna meikäläisen elo ei sitten ole mikään hätäinen kukahdus, vaan alkuun päästyä piiiitkän pitkä kukinta!
Perjantaina tuli katsotuksi DVD:ltä leffa, joka ei suostu poistumaan ajatuksista. Auttaisikohan asiasta kirjoittaminen häätämisessä?
Kopioin tähän elokuvan nettiesittelyn, koska se johdattaa harhaan:
Valokuvaaja Alex ja kaunis Aimee tapaavat sattumalta ja rakastuvat toisiinsa intohimoisesti. Todellisuus sulaa pois jonnekin taustalle ja rakkaus on ainoa luonnonlaki, joka enää merkitsee mitään. Mutta jossain on toki olemassa harmaa arkikin, tuo maailma, jossa Alex seurustelee Simonen kanssa. Menneisyys on kuitenkin suljettu kirja rakastuneelle miehelle ja ainoa tie eteenpäin on Aimee. Kööpenhaminasta kehkeytyy todellinen labyrintti ja vaativa koetinkivi Alexin yrittäessä päästä uuden elämän alkuun. Alexin on nyt selvitettävä itselleen, kuinka paljon hän on valmis uhraamaan saavuttaakseen suuren rakkauden.
Nuori debyyttiohjaaja CHRISTOFFER BOE nostatti todellisen myrskyn Cannesissa voittaessaan arvostetun Caméra d'Or -palkinnon. Reconstruction on läpikotaisin omaperäinen tarina arjen ja unelman risteyskohdasta, jossa kaikki on mahdollista. Elokuva kääntää ajan ja paikan lainalaisuudet päälaelleen tehdäkseen tilaa sydämen vaatimuksille. Alexin roolissa nähdään palkittu NIKOLAJ LIE KAAS. Kaksoisroolissa sekä Aimeena että Simonena nähdään maaginen norjalaisruotsalainen näyttelijätär, palvottu MARIA BONNEVIE (”Dina”). Tämä erilainen rakkauselokuva valaa uskoa elokuvan mahdollisuuksiin inhimillisten tunteiden elinvoimaisena välittäjänä.
Teksti mainostaa leffaa ajan ja paikan lainalaisuudet päälaelleen kääntävänä rakkaustarinana, josta kuitenkin saa mielikuvan juonellisuudesta. Mutta selkeää juonta ei ole tarjolla. Sen sijaan katsoja pääsee osalliseksi kohtausten sarjasta, jossa ensi alkuun muunnellaan miehen ja naisen ensitapaamista. Sama kohtaus siis muutamaan kertaan uudestaan, varioituna. Katsojalle sanotaan kyllä ennen ensimmäistäkään kohtausta, että kyseessä on kaikilta osin fiktio. Vähin erin selviää, että kohtauksia luo ja muuntelee kirjailija, joka asettuu vaimonsa kanssa upeaan hotellisviittiin ja jättää tämän sinne yksinään. (Itse asiassa myös kirjailija on leffan käsikirjoittajan luoma fiktio.) Kirjailija poistuu vuorokaudeksi viimeistelemään romaaniaan. Ensin hän tapaa hotellin ravintolassa jonkun Monikan (kustannustoimittaja, rakastajatar?), mutta miettii, mitä vaimo tekee sängyssä. Sinne ilmestyykin se mies, joka näkyy kaikissa kohtauksissa milloin ns. vaimonsa, milloin kirjailijan vaimon kanssa. Leikkiin kuuluu, että kumpaakin vaimoa näyttelee Maria Bonnevie. Seuraa tapaamisia ja eroja, yhä uudestaan. Ympäristöt vaihtelevat kahviloista katuihin, metroista asuintalojen rappukäytäviin ja hotelliin. Mies on valokuvaaja, joka katsoo tilanteita kameransa läpi, kunnes rahattomana, lompakkonsa hukanneena myy työvälineensä. Häntä eivät enää tunnista vanhat kaverit, ei "vaimo" eikä kirjailijankaan vaimo. Syntyy hämäriä, kafkamaisia paniikin hetkiä. Kirjailijaa haastatellaan (televisioon?), hän puhuu syvällisiä naisen ja miehen rakkauskokemuksen eroista. Ajatuksissaan hän yhä kamppailee romaaninsa lopun kimpussa. Se ilmestyy käsin kirjoitettuna paperille. Kirjailijan ilme kertoo tyytyväisestä helpotuksesta, hän "löytää" vaimonsa luo, "valokuvaaja" tulee torjutuksi hotellin portaissa, pariskunta lähtee yhdessä Roomaan. Sinne kaikki tiet vievät!
Huh-huh. En muista nähneeni yhtä outoa elokuvaa, joka kaikessa omituisuudessaan pakotti katsojan paitsi tuijottamaan kummia kuvia myös pää pyörällä pohtimaan, mistä on kyse. Ehkä vain omat juonikertomuksen odotukset tekivät katsomisen vaikeaksi. Leffan "omituisuudet" taisivat olla aivan selkeitä, mutta toisistaan irrallisia palasia, joilla "kirjailija" kokeili tiettyjä ratkaisuja tekeillä olevaan romaaniinsa. Onneksi leffa on vain 1,5 tunnin mittainen. Sen ajan jaksoin keskittyä. Vaikka nähty yhä mietityttää ja kiehtookin, ihan äkkiä tuskin vuokraan tätä DVD:tä uudestaan.
Meri avoinna, tuuli ulapalla - sinne mennään! Saarronniemen kärjessä Ruissalossa pääsi tänään sivusta seuraamaan, kuinka kovan homman takana on hetken vauhtihurmio. Kun surffailija vaivoin nousi laudalle ja yritti nostaa purjetta, se kellahti takaisin veteen. Mutta kun purje lopulta nappasi tuulen, niin lauta lensi laineilla kauas pois lähtörannan tyvenestä. Käännös takaisin teetti taas töitä. Monilta purje lopsahti siinä koitoksessa mereen ja nousi sieltä vasta pitkällisen ponnistuksen tuloksena.
Samalla reissulla tuli mietityksi puitten strategioita, kun ne ovat koko ikänsä taistelleet tuulen kanssa uloimmassa niemenkärjessä. Periksi kannattaa antaa, mutta vain sen verran, että pääsee asettumaan pötkölleen. Turha silloin on enää myrskyjenkään kammeta runkoa kumoon, kun se jo maata röhnöttää oksat sojossa. Niissä sopii tuulten tuiverrella ja vaikka katkoa muutama. Siitä ei ainakaan tämä petäjä kuole.
Näin eilen Tennessee Williamsin Liskojen yön Turun kaupunginteatterissa, sopivasti Maailman teatteripäivänä, ja olen hyvin tyytyväinen näkemääni. Kuvasta ei huomaa muuta kuin väliajan pysähtyneen hetken teatterin lämpiössä. Oli hiljaista, sovinnaistakin, näyttämöllä nähdyn hikisen kiihkon vastakohtana. Väliajan jälkeen jatkui rikkumaton hiljaisuus katsomossa, täysi meininki näyttämöllä. Vieressä istuneelle pariskunnalle se oli kai liikaa, koska heitä ei enää näkynyt paikoillaan. Muut keskittyivät, kunnes pääsivät taputtaen kiittämään.
Mikähän selittää sen, että suorastaan innostuin näkemästäni ja jäin sitä tosissani miettimään? Jo ennen esityksen alkua tuntui hyvältä rauhassa katsella Ralf Forsströmin lavastamaa ja Jukka Kyllösen valaisemaa meksikolaisen viidakkohotellin terassia ja taustalla häämöttävää merta. Uskottavaa, toimivaa, rähjäisen kaunista. Näytelmän alkaessa lavalle syöksyy hikinen mies (Mika Kujala) vasemmalta ja kohta perään uhkea nainen (Kirsi Tarvainen) oikealta. He tuntevat toisensa.
Käy ilmi, että eletään syyskuuta 1940. Seksikkään Maxinen mies, jota skandaalien ryvettämä pappi Shannon sanoo tulleensa tapaamaan, on vastikään kuollut. Shannon, nyttemmin matkaopas, on jättänyt ulos paahteeseen bussillisen naisia eikä päästä näitä palaamaan lähikaupunkiin. Auton avaimet ovat Shannon taskussa. Niitä käy yksi ja toinen tiukkaamassa.
Kummallinen henkilövalikoima täydentyy, kun terassille työntyy nuorehko, vaalea nainen Hannah (Sanna Hietala) ja hänen runoileva isoisänsä (Heikki Alho) pyörätuolissa. Keskeiset henkilöt ovat koossa. En selosta näytelmää tarkemmin, koska siitä löytyy tekstiä linkistä
http://www.turku.fi/teatteri. Sen sanon, että tunsin nahoissani henkilöiden välisen sähköisyyden. Seurasin herpaantumatta, kuinka he ilmaisivat toisilleen perimmäisiä ajatuksiaan. Oli komeaa tuta, miten Shannon saa Hannahista itselleen peilin ja ymmärrys elämänarvoista tuli näkyviin. Komeaa oli nähdä sekin, miten Maxine käyttää naaraan otteitaan ja työntää Hannahin syrjään. Shannon jää Maxinen haltuun. Jokaiselle on kirjoitettu painokkaita repliikkejä.
Pidän Liskojen yötä vahvana, yhä ajankohtaisena draamana toisin kuin Irmeli Haapanen, joka kirjoittaa Tunteet kuohuvat hukkaan Liskojen yössä -arvostelussaan (TS 9.3.2008) mm. näin:
“-- Liskojen yö on mielestäni keskinkertainen näytelmä, joka melodramaattisine loppuineen vaikuttaa pölyttyneeltä.” Ihmeteltyään näytelmän valintaa Haapanen ei suitsuta myöskään Hannele Rubinsteinin ohjaamalle tulkinnalle, vaan sanoo: “En löydä esityksestä erityistä näkökulmaa, ja toteutus on realistisessa kuvittavuudessaan vanhanaikainen ja tasapaksu.”
Minut eilen näkemäni esitys vakuutti. Kohtaukset lomittuivat toisiinsa luontevasti koko näyttämön mitalta. Näyttelijät elivät roolinsa, kontaktit heidän välillään olivat tosia, kukaan ei repsahtanut tunnetilastaan tai kosketuksesta toisiin. Niinpä kiitän ohjaajaa vahvasta otteesta, joka paljolti selittää näyttelijäntyötä. Vain pateettinen loppukohtaus jätti minunkin suupieliini tyytymättömyyden virneen. Mutta aplodeja tarjoilin kädet paukkuen.
Näinä päivinä skannailen 70-luvulla Kanadan-reissulla otettuja diakuvia. Löytyy ihmeellisiä maisemia ja vielä kummemman näköisiä ihmisiä. Tuskin on Niagaran putouskaan muuttanut muotoaan yhtä paljon kuvien ihmiset. Se ikä, mikäs muu, on vaivihkaa tehnyt työtään.
Täksi aamuksi olin saanut autolle ajan käsinpesuun ja -vahaukseen enkä ruvennut sitä perumaan. Ajoin auton hoitoon ja palasin lähes autiota Puutarhakatua kävellen jokirantaan. Samaan syssyyn tuli maistetuksi, miltä tuima tuisku tuntuu. Kelpasi! Sellainen kuuluu Pohjolan asukkaan talvi-iloihin. Huomenna jo tämäkin tuisku on muisto vain.
Pääsiäisenpyhinä tuli seistyksi tovi Martinsillan lähettyvillä yhdessä pulujen kanssa ja kuunnelluksi niiden puuhakasta ääntelyä. Sanotaan, että kyyhkyset kujertavat. Mutta mikä olisi oikea verbi ilmaisemaan pulujen purahtelevan kurnahtelevaa jutustelua?
Varhainen pääsiäinen, myöhäinen talvi - rankka yhdistelmä kevätkukille! Aurajoen yli johtavaa Teatterisiltaa koristavat pääsiäisnarsissit hädin tuskin selviävät hengissä yli pyhien. Pakkasen lisäksi niitä rusikoivat vandaalit. Eilen vielä kasvit tosin näyttivät siltä, että lämpimässä ne, joita ei ole katkottu, ehkä virkoavat ja nostavat lehtensä ja kukkavartensa kohti valoa.c
Jo parisen viikkoa sitten luin Hannu Väisäsen romaanin Toiset kengät ja kirjoitin siitä saman tien oheisen tekstin. Erinäisistä syistä julkaiseminen lykkääntyi, mutta haitanneeko tuo mittään. Tässä juttu nyt on:
Väisäsen Toiset kengät -romaanin (2007) minäkertoja Antero - viittaus Koskenniemeen? - varttuu 1960-luvun kuluessa 17-vuotiaaksi ja lumoaa muisteluillaan lukijan yhtä vastustamattomasti kuin kirjan kasvava poika lumoutuu saavuttamattomista mokkakengistä. Niitä hän ei pysty itse tekemään, mutta napahousut syntyvät omin käsin. Vaikutus on musertava, sillä koulussa hän joutuu housujensa takia kärsimään pilkkaa ja rangaistuksia. Mutta ei kadu.
Lukija pääsee kokemaan, miltä tuntuu elää ja olla ns. erilainen, taiteisiin suuntautunut nuori neljän pojan ja yhden tytön sisaruskatraassa, jota leski-isä yksin kiskoo rekenä perässään. Isän mönkään menneitä yrityksiä hankkia taloon äitipuoli enää vain kaihoisasti muistellaan. Siskokin häipyy ukkokodista heti, kun kynnelle kykenee.
Huonounisina Antero ja Sisko istuksivat öisin keittiössä. Heitä kiinnostavat tyylikysymykset ja taide. Etenkin Anteron osaksi tulee perheen kunnian kohottaminen lahjakkuudellaan, jota isä vaalii kuin omaansa. Tämä sotilasmestari ei ole mikään kaavoihin kangistunut miehenköriläs, vaikka ansaitseekin perheensä toimeentulon rähinäremmiin vyötettynä. Vapaa-aikoinaan isä lausuu runoja, järjestelee tilaisuuksia, koristelee hautakiviä ja myy vakuutuksia. Isän suurena tavoitteena on hankkia lahjakkaimmalle pojalleen paras koulutus, minkä Oulu tarjoaa. Pettymyksiä tulee, mutta ne tuntuvat kääntyvän rikastuttaviksi kokemuksiksi, kunhan tarkastelukulmaa hiukan justeeraa. Lukijakin saa tietää, että Anteron lahjat huomataan ja häntä kannustetaan hakeutumaan taidekoulutukseen. Lopulta isä taipuu päästämään pojan pois Oulusta kiusanhenkien ulottuvilta.
Kaiken kaikkiaan Väisäsen notkea kerronta piirtää erikoislaatuisen pojan kasvuvuosista niin hirtehisen hykerryttävän kuvan, että lukija jää hymyssä suin muistelemaan kipeänhauskoja episodeja. On kaipuuta varhaisten vuosien kotiin varuskunta-alueella, totuttautumista uuteen oloon aravatalossa, veljesten tappeluita, kuutamoöiden yksinäisiä ajeluita, kummallisia koulukokemuksia, ihastumisia ja niistä kumpuavia koomisia tilanteita. Lienee niin, että kun muokkaa oman elämänsä aineksista romaanin, sävyn pystyy melko vapaasti säätämään. Jotkut psykoterapeutit jopa todistelevat, ettei koskaan ole liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus. Kuka tahansa voi sen tekemällä tehdä, kun ei anna pettymysten ja kovien kokemusten liikaa vaikuttaa näkökulmiin. Ehkä Väisänen on tehnyt juuri tällaisen tempun, luonut riemukkaat varttumisen ajat minäkertojalleen Anterolle, joka tuntuu suuresti muistuttavan kirjoittajaa itseään. Romaanin perusteella voi väittää, ettei katkeruus paina kumpaakaan.
Jo kiirastorstaina tori hehkui pääsiäisen lämpimäniloisia värejä. Väkeäkin liikuskeli kojujen ympärillä runsaasti. Oli aatto ja keväistä paistetta. Tänäänkään ei puuttunut aurinkoa eikä keltaisia kukkia, mutta lämpöä ei enää riittänyt torin tallaajille. Hyisessä säässä hytisivät niin myyjät kuin ostajat. Näin se ilmasto meitä koettelee. Mutta kun ulkona palelee, voi vetäytyä vällyn alle sohvannurkkaan lukemaan. Sinne mennossa huikkaan kaikille hyvät pääsiäisen jatkot!
Vuokraamosta tarttui eilen mukaan Peter Greenawayn ohjaama The Pillow Book (1996). Pääosin Japaniin sijoittuva tarina houkutteli, koska kalligrafialla on siinä keskeinen osa. Omat kaunokirjoitusharjoitukset odottavat alkuun pääsyä; tussit ja paperit on jo ostettu. Niinpä tuli otetuksi vauhtia leffasta. Runsaan kahden tunnin mittaisen elokuvan lähtökohta löytyy tuhannen vuoden takaisesta hovikulttuurista. Ylhäisönaiset torjuivat pitkästymistä kirjoittamalla rakkausseikkailuistaan tyynyn alla säilytettävään kirjaan. Silta leffan esittämään nykyisyyteen rakentuu, kun pieni Nagiko-tyttö kuuntelee äitinsä lukemia muinaisen hovinaisen tarinoita ja isä piirtää lapsen jokaisena syntymäpäivänä tämän kasvoihin ja niskaan tietyt merkit. Kokemus ohjaa tytön aikuisena etsimään miehiä, jotka suostuvat kirjoittamaan iholle tai tarjoamaan ihonsa kirjoitettavaksi. Katsoja seuraa kohtaus kohtaukselta hahmottuvaa tarinaa kuin palapelin pitkään irrallisia osia. Kuvat ovat erikoisia, usein sisäkkäisiä. Vesa Jalkanen (http://filmifin.com/FF20/arvostelu.php?site=filmi&id=955) kirjoittaa 12.3.2007 leffan DVD-version teknisestä toteutuksesta näin:
Alun perin Super 35 -filmille taltioidun leffan kuvasuhde vaihtelee kohtauksittain 1.33:1 ja 1.97:1 -kuvasuhteiden välillä. Elokuvassa käytetään tehokeinoina värejä ja niiden puuttumista. Mukana onkin huomattava määrä mustavalkoisia otoksia. Lisäksi muutamissa mustavalkoisissa kohtauksissa on tiettyjä tärkeiksi katsottuja asioita korostettu värittämällä. Joissain kohtauksissa kuva on hieman pehmeä ja utuinen. Useimmiten kyse lienee ohjaajan valitsemasta tehokeinosta. Kokonaisuutena kuva on laadultaan normaalia keskitasoa. Lähinnä dialogista ja musiikista koostuva Dolby Digital 2.0 -ääniraita toistaa kaiken oleellisen mallikkaasti. Jalkanen antaa kuitenkin eniten tähtiä (4,5) itse leffalle. Hyvin kielteisen arvion siitä antaa Jussi Lahtonen 7.6.2007 (www.film-o-holic.com/arvostelut/Elokuva on suorastaan kouluesimerkki esteettisten avant garde -elokuvien pimeästä puolesta, jonka jatkumoon Greenaway uppoaa kuin veitsi voihin. Kuten kuvataiteilijan ja leikkaajan taustalle sopii, Greenawayn ohjaus on visuaalisesti näyttävän kikkailevaa, kamerakokeilujen täyttämää väri- ja kuviobalettia, jossa esteettinen päteminen ja älyllinen snobbailu on tärkeämpää kuin elokuvallinen kerronta. Elokuvan eli liikkuvien kuvien määritelmään kuuluu elo ja liike, ja ne edellyttävät eteenpäinmenoa, lineaarisuutta tai vähintään syklisyyttä. Paikallaan oleva kuvallinen kerronta ei ole enää elokuvallista kerrontaa. --
Nagiko siis kirjoittelee ihmisten vartaloihin ja antaa myös oman kehonsa kirjoitusalustaksi, mikä antaakin oivallisen syyn heittää vaatteet nurkkaan. Se mikä on viihde-elokuvassa eksploitaatiota, yleisönkosiskelua ja ulkokultaista pintatasoa, saadaan usein käännettyä art house -elokuvissa täysin päinvastaiseksi, ja b-elokuvien tyylisestä tissiviihteestä tulee käden käänteessä vakavaa eroottista draamaa. Tosin The Pillow Bookin seksi on tunnelatauksen puutteessa yhtä kiihkeää kuin kuuden jalan syvyydessä.
Minä en elokuvasta sen paremmin innostunut kuin pahastunut. Hämmästyin kylläkin monin paikoin lähinnä kuvien sisäkkäisyyttä. Tyytyväisenä panin merkille erinäisiä Japanin kulttuurin piirteitä, joihin vastikään olin hiukan päässyt tutustumaan lukemalla. Näitä ovat kalligrafian lisäksi jousiammunta, tietyt sisustuksen ja vaatetuksen elementit, eroottinen vapaus. Samuraiperinteet elävät nekin yhä, jos leffaan on uskominen. Loppupuolen käänne nojaa verikoston hyväksymiseen ja autettuun itsemurhaan, jonka ulkoisesti komea, täysin tyyni soturi toteuttaa niin, että Nagikon isää nöyryyttänyt kirjankustantaja kuolee. Muilta osin leffan loppu auttaa saamaan palapelin osat kohdalleen.
Kuva on peräisin lähes ensimmäisestä onnistuneesta videotallenteestani. Viime sunnuntaina tuli oppia oikein olan takaa, kun kuvasin Lahjan tyttöjen seurakatselmusta. Joukkuevoimistelijat kirmailivat palloiluhallissa nopeasti vaihtuvin kuvioin. Varovaisellakin zoomailulla sain aikaan sen, että osa porukasta vilahti ykskaks kuvan ulkopuolelle. Mutta kyllä se sieltä takaisin tuli ja pääsi taas mukaan kuvaan. Eilen sain ihme kyllä muutamassa tunnissa kootuksi yli puolen tunnin otoksista noin 13 minuutin koosteen, jossa vain kuvan Lilium-joukkue saa tilaa koko esityksensä mittaisesti. Se kestää vajaat kolme miuuttia. Seuraava koitos on huhtikuun puolivälissä, jolloin Kupittaan urheiluhallissa järjestetään kaksipäiväiset joukkuevoimistelun aluemestaruuskisat. Niihin Lilium ehtii saada harjoittelutrikoiden tilalle mustat asut, jotka on vartavasten suunniteltu sopiviksi kohtalokkaan tangon tahdissa esitettävään ohjelmaan.
Oheinen kuva muuten koristaa myös DVD-levyä, jonka kanteen sain sen tulostetuksi ihmeen helposti Canonin mustesuihkutulostimella. Tekstikin osui - melkein vahingossa - kaarevana kohdalleen. Olen koukussa kuvahommiin!
Tänään muistetaan ja juhlitaan Minna Canthia (1844 - 1897). Hän jos kuka on ollut merkkihenkilö siinä kamppailussa, jonka tuloksena suomalainen yhteiskunta on askeltanut kohti kaikkien ihmisten yhtäläisten mahdollisuuksien ja samanarvoisuuden tunnustamista.
Kopioin oheisen kuvan päivänsakaria koskevilta nettisivuilta. Niiltä löytyi myös seuraava tekstipala:
Minna Canthin omat elämänvaiheet johtivat hänet tarkkailemaan elämää ja sen ilmiöitä realistisesti ja yhteiskuntakriittisesti naisnäkökulmasta. Hän julkaisi kymmenen näytelmää, seitsemän pitkää novellia, kertomuksia sekä lehtiartikkeleita ja puheita. Hän hoiti kauppansa liikekirjeenvaihdon. Hänen kirjoittamiaan yksityiskirjeitä on säilynyt ja julkaistu yli viisisataa.
Minna Canth on merkittävä suomenkielinen näytelmäkirjailija Aleksis Kiven jälkeen. Hän on myös ensimmäinen suomenkielinen sanomalehtinainen.
Minna Canthista tuli kirjallisuutemme uudistaja ja suomalaisen realismin uranuurtaja. Hän otti rohkeasti osaa yhteiskunnalliseen keskusteluun sekä kirjailijana että lehtinaisena. Kielitaitoisena ja uteliaana hän oli uusien eurooppalaisten aatteiden välittäjä ja tärkeä mielipidevaikuttaja silloisessa Suomessa.
Viimeisiltä työvuosiltani muistan, kuinka pari-kolmikymppiset opiskelijat - kaikki naisia - vaikuttuivat, kun katsoimme kirjallisuuden analyysikurssilla Canthin Anna-Liisasta tehdyn TV-elokuvan. Nuoren naisen järkyttävä kohtalo aviottoman lapsen synnyttäjänä riipaisi niin, että moni silmä kyyneltyi. Kun näytelmää päästiin pohtimaan, alkoi ilmetä kasvavaa tietoisuutta siitä, kuinka jokaisen sukupolven on jaksettava tarkata itseään ja torjua sortumista sortajiksi. Työtä riittää, vaikka suomalaisten naisten asema on ratkaisevasti kohentunut sitten Minna Canhin aikojen. Kaltoin kohdeltuja, muita arvottommammiksi itsensä tuntevia löytyy, jos tohtii katsoa ympärilleen. Onnetonta, että esimerkiksi minulta puuttuu Minna Canthin taitselutahtoa vääryyksien poistamiseksi niitä paljastamalla. Tuntuu pahasti siltä, kuin olisin valmis lykkäämään nuorille koko urakan.
Viime sunnuntaina tuli piipahdetuksi paikallisilla antiikki-, taide- ja käsityömessuilla. Monet tuntuvat harrastavan keräilyä, koska kaikenlaista tavaraa tarjottiin ylenmäärin ostettavaksi. Kummallisinta oli, että puolen vuosisadan ikäisistä leluista - etenkin peltiautoista - pyydettiin jopa yli tuhannen euron hintoja. Selitys löytyy kuulemma kansainvälisestä kysynnästä ja hinnoittelusta. Astioistakin löytyi arvotavaraa, samoin taidelasista. Kuvan värikylläiset pullot ovat Timo Sarpanevan suunnitelmia. Mutta en tiedä tuntevani ketään, joka olisi valmis maksamaan yhdestä tällaisesta pullosta pyydettyä hintaa: noin 3000 euroa! Ehkäpä myös pullojen ostajat löytyvät keskemmältä Eurooppaa tai peräti nyky-Venäjältä.
Sunnuntaitunnelmia/
Japani kiehtoo. Paksu idän reunimmaisen maan kultturia käsittelevä teos on paraikaa luku-urakkana. Kun kalligrafiaa ja maalauksia käsittelevä osuus alkoi, heräsi hinku yritellä itse siveltimen käyttöä. Pahoin pelkään, ettei käsi tottele, vaikka päässä olisi näkyväksi pyrkivä idea lennokkaasta viivasta. Yrittänyttä ei kuitenkaan laiteta, joten mustaa jälkeä syntyy, kunhan vielä tänään saan hyppysiini pensselin ja eteeni paperia. Tussiakin tarvitaan. Miten pitkään lienee harjoitellut se mestari, jonka käsialanäyte on tässä alla? Ja missä iässä hän aloitti opiskelun? Nuorena kai tässäkin taidossa vitsaa olisi väännettävä. Vaikka itselleni ikää on karttunut, en lakkaa yrittämästä - ainakaan heti - edes korutekstausta.
Jokirantaa uhkaa sortuminen. Vesi virtaa niin uomassa kuin laidoilla. Isoja koloja on syöpynyt kävelytien reunakiveyksen saumojen kohdalle ja sysännyt kivet irvistelemään uhkaavasti. Kuinkahan pitkään menisi, ennen kuin ne kellahtaisivat jokeen? Niitä molskahduksia tuskin päästään ihan äkkiä ihmettelemään. Paikka paikoin reunukset on näet jo korjattu, uusia työmaita käynnistyy vuosittain. Työ ei ole mitään näpertelyä, vaan tiukkaan museoviraston ja vesirakentamisen asiantuntijoiden ohjailemaa. Joka ikinen alkuperäinen reunakivi sekä uoman että kävelytien laidalla saa numerolapun kylkeensä ennen syrjään siirtämistä. Ne palautetaan entisille paikoilleen, kunhan varsinainen uoman reunojen betonivahvistus on valmistunut. Kuvassa näkyvällä vastarannalla päästäneen betonitöihin pikapuoliin. Ennen pitkää rantaa näyttää taas melkeinpä vanhalta. Vain se ero on havaittavissa, etteivät kivet enää irvistele.
Huhu kulki jo, että maineikkaat vihannesmyyjät ovat hylänneet talvitelakkansa ja purjehtineet torille. Tänään kävin tarkistamassa tilanteen. Löysin kuitenkin vasta punapukeiset eli Lindrothin puutarhan myyjät kojustaan, joka vallan mykistää talvinuutuneen kulkijan: tuoreita tuotteita on yllinkyllin. Runsaus yltyy, kunhan myös Sorrin väki sinisissä nutuissaan ilmestyy lähelle kilpailijaansa. Ja jos näiltä tähtiluokan puutarhayrittäjiltä ei löydä mieleistään salaatinpäätä, kurkunpötkälettä, retiisinivaskaa tai yrttiruukkua, sopii vilkaista ns. penkkiläisten tarjontaa. Päivittäin vaihtuvien penkinpätkän vuokraajien valikoimista voi kesällä saada vaikkapa tomaatteja hiukan halvemmalla kuin pelkkää priimaa myyviltä vakituisilta tähtikauppiailta. Kaikkein halvimmalla vihanneksia ja hedelmiä kuitenkin löytää ns. ylösostajilta, jotka itse asioivat tukkukaupoissa. Kesän lähestyessä yhä useampia myyntikojuja nousee taas isojen umpikuomuisten kuorma-autojen lähettyville. Koko talvikauden yli myyntiteltassaan on sinnitellyt vain kaksi porukkaa, eivätkä hekään joka ikisenä arkipäivänä. Ylösostajat myyvät jossain määrin sekundaa, mikä näkyy hinnoissa. Hedelmiä ei paljon muualta kannata hakea, jos vähänkään piittaa siitä, mihin rahansa käyttää. Esimerkiksi viinirypälerasian voi saada jopa euron halvemmalla kuin kaupasta.
Pääsiäiseksi muutama tällainen ruukku siirtyy viheriöimään keittiöni ikkunalle! Se on sitten kevättä...
Räntää sataa, mutta löytyy paikkoja, joissa pääsee osalliseksi kevään lupauksesta. Kaikki kukat taas kukkikoot!
Sadetta lipailleen luppoaamun päähänpisto oli lähteä tarkistamaan, onko tuomiokirkko yhä paikoillaan. Sieltähän se Unikankareelta löytyi, niin kuin piti. Tuntuu lähes käsittämättömältä, että juuri tässä pyhäkössä olen päässyt ensi kertaa ripille. Eikä kulunut montakaan vuotta, kunnes kävelin häämarssin tahdissa kirkon pitkää käytävää solmimaan isoja, kuolemaan asti ulottuvia lupauksia. Näin päivinä asia on mielessä, koska ensi tiistaina tulee kuluneeksi viisi vuotta siitä, kun kuolema vei toisen, pitkään sairastaneen sopijan.
Mutta vanha kirkko saa nauttia hyväkuntoisena rauhastaan. Sitä ei edes vilkas autoliikenne enää vuosiin ole turhan läheltä häirinnyt. Aukion poikki portaita ja jyhkeää tornia lähestyessään ehtii kävelijäkin rauhoittua.
Turun sydän on tori. Asuinpaikkoja arvioidaan sen perusteella, kuinka pitkä matka niihin on torilta. Vaikka eilisen iltapäivän kuvan perusteella tori vaikuttaa autiolta, levittäytyvät kauppiaat etenkin aamupäivisin myös roskisten edustalle. Näkymä ei varsinkaan näin paljaana silmiä hivele, kun sekalaisten pömpelien takana vielä kohoaa keskeneräisten kulissien näköinen työmaa. Eilen rumuuden kruunasi valtava jytke. Selvisi, että paalutuskonehan se työmaalla paukuttaa. Wiklundin tavarataloa näet laajennetaan. Asia on ollut esillä paikallislehdissä ja -radiossa, mutta vasta Wikipediasta minulle selvisi, että talo kasvaa nykyisestä lähes kaksinkertaiseksi 11 000 m²:iin. Laajennus on tarkoitus tehdä niin, että Eerikinkadun puolella sijaitseva kaksikerroksinen talo korotettaisiin kolmikerroksiseksi tekemällä vesikaton päälle kolmas kerros. Entisten pysäköintipaikkojen tilalle ollaan tekemässä Wiklund Herkku -ruokaosaston noin 2 000 m²:n myymälätilat. Niiden jättämä tila katutasossa korvattaisiin tavaratalon myyntiartikkeleilla. Wiklundin takapihalle rakennettavasta kauppakeskus Terracesta olisi tarkoitus vuokrata Wiklundin käyttöön tuhannen neliömetrin tilat toisesta kerroksesta.
Kävin vielä lukiota, kun alkuperäinen tavaratalo valmistui vuonna 1958 . Uuden tavaratalon alta purettiin kaunis ja koristeellinen 1800-luvun lopulla valmistunut kivitalo, ns. Lindblomin talo. Sen purkaminen herätti 1950-luvun puolivälissä Turussa vilkasta keskustelua ja arvostelua. Alvar Aalto oli jo vuonna 1931 tehnyt suunnitelman uudesta tavaratalorakennuksesta - joka olisi säilyttänyt Lindblomin talon - mutta lamakauden vuoksi ne jäivät toteutumatta.
Minulta on päässyt unohtumaan turkulaisten tuohtumus Lindblomin talon purkamisesta. Mutta niihin aikoihin torin laidalta hävisi monia muitakin komistuksia, mikä taatusti on vahvistanut Turun mainetta kauniiden vanhojen rakennusten repijänä.
Edelleen Wikipedian mukaan Turun Osuuskauppa (TOK) osti Wiklundin 1980-luvulla, ja siitä tehtiin Sokos-tavaratalo. Sitä ennen Turun keskustassa oli toiminut myös TOK:n omistama City-Sokos. City-Sokoksen toiminta kuitenkin päättyi, ja Stockmann avasi paikalle oman tavaratalonsa vuonna 1982.
Kahden ison välinen kilpailu kiihtyy. Ehkä jossain rakosessa asiakkaatkin hyötyvät, jos nyt yhä monipuolisempia tavaravalikoimia ja jonkinlaista hintakilpailua arvostaa hyötynä eikä liiemmin ala pohtia hukkumista kuluttamiseen.
Eiliseltä merenrantaretkeltä jäi silmiin näkymä tuulen ajamasta, korkealla vellovasta vedestä. Kuvankin perusteella vesi päilyy ihmeen kirkkaana. Olisiko se peräti puhdasta? Kesällä kyllä samenee, kun läheiselle Airistonselälle kaiketi taas läjitetään satamasta ruopattua myrkkymaalipitoista liejua ja levätkin intoutuvat lisääntymään.
Näin ylhäällä en ole vettä ennen nähnyt tässä rannassa. Jo keväällä vesi yleensä pakenee niin, että kivireunuksesta veteen on parin metrin sorapohjainen kaistale, joka viheriöi vehmasta nurmea. Syksyllä alueen valtaa joutsenpari ja tuo poikueensa matalaksi heinikoksi muuttuneelle alueelle taapertelemaan. Silloin paikka on ihmisille kävelykelvoton jo pelkästään haisevien, isojen jätöskasojen takia. Elleivät ne riitä ajamaan ihmisiä tiehensä, urosjoutsen sähisee uhkaavasti ja osoittaa, keille ranta kuuluu. Viime syksynä tosin huvilan omistajat ryhtyivät puolustamaan omia oikeuksiaan heittelemällä kiviä rantaan yrittäneiden joutsenten niskaan ja saivat isot linnut karkoitetuksi lähialueille. Onnistunut operaatio?
Jo jonkin aikaa on tuntunut siltä, että olisi päästävä katsomaan, miltä kevään työmaa näyttää tuttavien mökillä. Aamulla kävin hytisemässä laiturilla ja saunan edustalla: vesi korkealla, ilma tuulisen kolakkaa ja kosteaa. Jokirannan usvasta muistutti etäällä näkyvä sumun tapainen. Näkymien tallentamisesta videokameralla ei tullut mitään, kun outo kamera melkeinpä pyysi opettelemaan kuvaamista lämpimässä sormet taipuisina.
Retki ei kuitenkaan ollut turha, sillä melkein pääsin mieltä painavista koko ihmiskuntaa koskevista murheista. Eilen tuli näet katsotuksi Teemalta ohjelmaa rasismista. Tässä sarjan kolmannessa, samalla viimeisessä osassa näytetyt hirvittävät kuvat afrikkalaisten ja afroamerikkalaisten kokemasta väkivallasta nostattivat kauhun lisäksi tuskaa ihmisessä kytevästä paholaismaisuudesta. Kotisohvallani kaikessa rauhassa en pääse pakoon sitä tosiasiaa, että kannan osaltani taakkaa valkoisen rodun hirmuteoista. Olen sattunut syntymään maailmankolkkaan, jossa minua ei ole päivittäin testattu, kuinka suhtautuisin muun näköisiin ihmisiin. Maahanmuuttajia toki näkee Turussa usein, mutta kuljemme toistemme ohi läheisesti kohtaamatta. Edes se, että suomalaiset eivät ole valloittaneet itseensä verrattuna jotenkin erilaisten ihmisten asuttamia alueita kuin korkeintaan Lapissa ja hetken aikaa Itä-Karjalassa, ei armahda meitä. Tilaisuuden tullen vaurastumisen himon siivittämänä olisin ja olisimme koko porukalla kaiketi olleet valmiita käsittämättömiin hirveyksiin. Onkohan niin, että valkoisten luomien yhteiskuntien globaalitalous jää lyhyeksi ahneiden voiton kaudeksi, jonka murtaa kasvava tietoisuus vaurauden kääntöpuolista. Paheksun hetkittäin raskaasti epäoikeudenmukaisuuksia - ja olen kuitenkin napsimassa isoa osaa kaikesta tarjolla olevasta hyvästä. Kiikissä on tämäkin täti kuin västäräkki tervatulla laudallaan. Mikä lienee jälkeläisten tilanne? Kuka rapsuttaa rantoja tulevien talvien jäljiltä, jos niitä enää edes on?
Joki tarjoaa kummasteltavaa: kevätaamuna jäätä näkyvissä - ja ihmeellisiä jälkiä! Mikä lienee se otus, joka on intoutunut pyyhältämään jäälle ja jättämään merkkejä itsestään? Ehkä pimeän aikaan olisi voinut nähdä häivähdyksen jättiläisten tansseista, jos oli tarkkaan tiiraillut. Vaan eipä tullut katsotuksi. Peiton alla viipyilevältä jäi näytös näkemättä. Kuvitella sopii, mihin saturantojen onkaloihin aamuöiset tassuttelijat ovat lymynneet. Otollisena hetkenä ne taas pyörähtänevät jokimaisemassakin. Ehkä silloin täysikuu valaisee tanssilattiaa joella.
Eeva Kilven kirjat ovat taas löytäneet lukijansa minustakin. Äskettäin nautiskelin hänen tekstistään Naisen päiväkirjassa (1978), nyt uudessa Unta vain -romaanissa (2007). Teokset keskustelevat toistensa kanssa, ovat kuin saman teeman muunnelmia. Kummassakin tullaan alkukesästä eteläsavolaiselle mökille, kertoja-minän tai -henkilön lempipaikkaan. Siellä eletään kesäkuukaudet, kunnes syksy koittaa ja on aika lähteä. Elämä kulkee luonnonmukaista rataansa. Keväinen heräävä luonto kutsuu mukaan voimalliseen kukoistukseen ja hedelmällisyyteen. Syksyn tullen kasvillisuus laantuu, ihminen poistuu kesäparatiisistaan. Havainnot, tekemiset, tuntemukset, pohdiskelevat ajatukset tallentuvat muistiinpanoiksi, joita kirjojen rakenne toistaa.
Unta vain -teos muistuttaa muutamien tarkkojen, mutta jo hiipuvien vetojen akvarellia, kun taas Naisen päiväkirja on kudelmaltaan tiheä, kirjoittajansa väkevien voiman vuosien fresko. Molempien teosten päähenkilö on aistillinen, syviä rakastumisia kokenut nainen. Hän tarvitsee yksin olemisen kuukausia keskellä kesäistä luontoa, jotta taas jaksaisi elää muitten ihmisten kanssa. Lähes 80-vuotiaana on vielä edessä ratkaisun teko kahden suurenmoisen miehen välillä. Syvällisten mietiskelyjen lomassa hän hurmioituu kasveista, linnuista, lepakoista, saunan lämmityksestä ja kokee olevansa vastuussa kaikesta osana kaikkea. Niin nautinnollista kuin elämä kaikkine ajoittain raastavinekin vaiheineen on ollut, mitään ikuista olemassaoloa kertoja ei kaipaa. Hän kysyy: "Kuka sitä jaksaisi? Kuka jaksaisi ikuista kiertokulkua ja loputonta elämää. Untahan sitä kaipasi. Unta vain."
Omat silmäni eivät killitä kirkkaina, koska jokakeväinen riesa niitä taas punoituttaa. Allergiatesti ei tuonut valaisua vaivaan, koska tavallisista allergialähteistä korkeintaan lehmälle olin hiukan herkistynyt. Mutta missä lehmä? Ei ole näkynyt, ei kuulunut jokirannassa. Jokin muu silmissäni tekee numeroa itsestään. Kunpa keksisi, mikä se on!
On aika paneutua ääniin. Syksyn kuvaurakoissa eniten tuskaa tuotti äänten liittäminen kuvasetteihin. Työtä toki helpottivat sellaiset ohjelmat kuin Audacity, jolla sai muokatuksi sopivia pätkiä valituista äänistä, ja Audiograbber, joka nimensä mukaisesti rippaa esim. cd-levyltä siirrettävät äänet vaikka suoraan mp3-tiedostoksi. Mutta varsinaiset musiikki- ja muut äänitiedostot minulta yhä puuttuvat. Tänään asia korjaantuu siltä osin, että kaikki omat cd-levyt siirretään tietokoneelle ja joka raidalle etsitään verkosta tiedot kunnon hakemistoon. Käsityönä ei sitäkään enää siis tarvitse tehdä. Syksyllä vielä naputtelin käsin raitojen nimiä ja kestoja. Onneksi kyllästyin ja työläännyin niin, että homma jäi kesken. Joskus kannattaa vetkutella!
Ismo Kallio (Edgar) ja Tea Ista (Alice) raastavat avioparina toisiaan Strinbergin Kuolemantanssissa, jota esitetään Kansallisteatterin Willensaunassa. Kumpikin on rooliinsa turhan iäkäs, mikä tulee ilmi kolmannen henkilön, Kurtin, ilmestyessä Jukka-Pekka Palon hahmossa näyttämölle. Tämä 1954 syntynyt näyttelijä sopii osaansa, on uskottavasti noin 50-vuotias. Myös pääparin pitäisi olla, koska Kurtin ja Alicen välillä leimahtaa hetkeksi uudestaan heidän nuoruutensa aikainen rakkaus. Pääparista kumpikin on yli 70:n ikäisiä, joskin vetreitä ja charmantteja. Aika ajoin jäin hämmästelemään näiden eläkeläisten jaksamista isoissa rooleissaan. Mutta miksi heidät on valittu niihin?
Mainittu seikka haittaa näytelmään paneutumista. Toisiinsa takertuneen avioparin keskinäisestä sodankäynnistä puuttuu nuoremman ihmisen kiihkoa, sellaista vihaksi kääntynyttä seksuaalisuutta, joka ei salli fyysisiä kosketuksia, vaan sitoo sanasotaan. Amerikasta palannut Kurt on eläväinen, mutta hänen nukkavieru ja ahdas ruskea pukunsa jo vihjaa, ettei hänessä ole miestä. Hetken hän ja Alice uskottelevat toisilleen, ettei serkusten välinen, aikoinaan orastanut rakkaus ole unohtunut. Mutta Edgar on se, joka mestarin ottein määrää kuvion ja kaappaa myös Kurtin mukaan kammottavaan uhkailuun ja vehkeilyyn. Alicen ja Kurtin heiveröinen yhteispeli raukeaa. Lopulta Edgar löytää oman tanssittajansa yhä lähemmäs hiipivästä kuolemasta. Se näyttäytyy mustana tuonettarena tanssitaiteilija Katja Salmisen esittämänä lempeänkauniina hahmona. Lopun lyhyt viitaus kahden nuoren rakastavaisen toisiinsa kietoutumisesta sävyttyy lohduttomaksi, sillä katsojalla on silmissään kuva tulevaisuudesta täynnä keskinäistä vihaa. Se päättyy vasta sitten, kun kuolema tekee tehtävänsä.
Kuulostaa vaikuttavalta. En kuitenkaan kokenut valaistumista enkä huomaa ihmissuhteitten ymmärrykseni suuresti syventyneen, vaikka tarjolla oli tilanteita, joissa kukoisti manipulointi, vallankäyttö ja siihen suostuminen, omista tavoitteista ja tarpeista luopuminen, käpertyminen sairaalloiseen eristäytymiseen, hybris. Loppujen lopuksi eniten hämmästytti Kallion ja Istan sitkeys jatkaa ammatissaan.
Aamun valjetessa Turussa oli pari astetta pakkasta, mikä kaikelle kansalle tiedoksi saatettakoon. Ihmehän se on, että näissä maisemissa eletään miinuksen puolella. Luntakin on tuprunnut pikku vaivaksi asti. Melko lailla tähän asti on auto löytynyt pihalta sulana, kun sen palveluksia on tarvinnut. Nyt ei löytynyt. Oli ryhdyttävä lämmitystä puuhaamaanm ja ikkunoita putsaamaan, että heppa ottaisi kohtapuoliin mukavasti kyytiinsä aamupäivän reissulle.
Kuvan poikalapsi syntyi 2. maaliskuuta 1963 ja viettää nyt 45. syntymäpäiväänsä. Yhteinen oli kivulias hetkemme silloin aamutuimaan Kätilöopistolla Helsingissä! Hyvilläni olen jo onnitellut ja antanut lahjan, josta löytyy paljon muitakin kuvia kuin ylle kopioitu.
Helena Anhavan Vuorosanoja-kokoelmasta löytyvää runoa (s. 36) mukaillen liitän onnen toivotuksiin vielä nämä sanat:
Älä päästä itseäsi tietyn ikäiseksi,
älä tietyssä asemassa olevaksi
niin olet vapaa jokaisena syntymäpäivänäsi
istahtamaan vaikkapa jokirannan rappusille
katselemaan lokkien lentelyä ja
etsimään korkealta ilmasta haukkojen liitoa.
Silloin tällöin jokirannasta kannattaa lähteä Helsinkiin asti. Muun muassa eilen oli vastustamaton syy poistua kotoa, sillä olin saanut kutsun asunnon hyvästelyihin. Motto kuului: Kaikki loppuu aikanaan, konsanaan ei milloikaan.
Asunto oli aivan erityinen, sillä kaksi leskeä hoksasi kymmenisen vuotta sitten lyöttäytyä yhteen ja perustaa kimppamummulan tilavaan vuokra-asuntoon. Järjestely ratkaisi aikanaan monta pulmaa. Mutta kuinka ollakaan - ajan oloon kumpikin etsi ja löysi miehen! Löytyi myös muita hyviä syitä, jotka johtivat siihen, että sopivasti karkauspäivänä mummut yhteisenä tempauksenaan järjestivät läksiäiset. Peräti 20 naista ilmaantui vielä kerran syömään, hiukan juomaankin, ja seurustelemaan kummankin mummun keskenään jo tutuiksi tulleiden ystävien kanssa. Vain miehet oli jätetty kutsumatta. Saivat olla rauhassa, ellei sitten joku yritteliäs nainen huomannut kosia räpsäyttää vaikka vain hamekankaan toivossa.
