Vanhoista kuvista on jäänyt silmiin kuvajaisia oikeista talvista. Sellaisia sain kokea Kangasalan vuosina, joita kertyi 33. Oheisen kuvan näkymä tuntuukin nyt satumaiselta, kun ulkolämpömittari Turussa näytti useita plusasteita jo aamuvarhaisella. Ja syykin on meille ilmoitettu. Sehän se on, ilmastonmuutos.
No, en voi mitään sille, että seuraan epäluuloisena kaikkea aiheen äärellä kuohuvaa uutisointia. Nuoruusvuosien historian ja kielitieteen opinnot jättivät päähän lähtemättömiä muistijälkiä tutkimustiedoista, joiden mukaan maapallon sääolot vaihtelevat. Katsoin Suomen esihistoriaa käsittelevästä kirjasta, oliko 500-luvulla ennen ajanlaskua ns. suotuisa kausi, jolloin vesipähkinäkin viihtyi Suomenniemellä. Toisin sanoen lämmintä olisi piisannut. Mutta en löytänyt vahvistusta. Sen sijaan Eino Jutikkalan kirjasta Kuolemalla on aina syynsä (1987) löytyy kokonainen luku otsikolla Pieni jääkausi. Se vahvistaa muistikuvani sääoloiltaan kurjasta jaksosta, joka alkoi 1300-luvulla, jatkui puoli vuosituhatta ja "oli kylmintä aikaa sitten paleoliittisella kivikaudella päättyneen ison jääkauden" (61). Muistitietoa on tallessa 1860-luvun lopun kauheista katovuosista, jolloin tammikuussa piti lähes hellettä, mutta juhannuksena pakkasta niin, että järvet jäätyivät.
Geologit, jotka tarkastelevat maapalloa vuosimiljardien perspektiivissä, ovat yrittäneet hillitä kuohuntaa ilmastonmuutoskauhistelussa. Turhaan. Mutta minä ja varmasti moni muu kuuntelee ainakin toisella korvalla geologeja, joiden mukaan maapallon ilmasto vaihtelee sykleittäin noudattamatta ihmisen toiveita, tottumuksia tai edes tekoja. Voi tietysti olla niinkin, että tällaisilla selityksillä yritän vain lohduttaa itseäni kauhun hiipiessä yhä lähemmäs.
Näin totisissa mietteissä toivotan rakkaille lukijoilleni hyvää joulua - lumen kera tai ilman lunta. Jään pyhien ajaksi lomalle, mutta palaan kirjoituspuuhiin ennen vuodenvaihdetta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti