Ja sitten väitellään

Taas yksi iso urakka on julkistamista vaille valmis. Lähden Hämeenlinnaan seuraamaan akateemista näytelmää, jonka käsikirjoitus noudattaa episodien järjestyksen ja aiheen osalta pitkiä perinteitä, mutta sisällön yksityiskohdat varioivat. Yleisön kannalta on paljon kiinni vastaväittäjän lavasäteilystä, tietysti myös siitä, kuinka väittelijä rohkaistuu leikkiin. On tosi ikävää kuunnella pilkunviilausta ja tosi upeaa seurata virkeätä keskustelua käsillä olevasta tutkimuksesta. Nololta tuntuu, jos vastaväittäjä on liian rento ja ryhtyy nakkelemaan mitättömyyksiä ikään kuin yleisön huviksi.

Humanistiset väitöstilaisuudet ovat toistaiseksi olleet tasokkaimpia niistä, joissa olen ollut läsnä. Erinomainen vastaväittäjä puhuu vapaasti, antaa tiukkaamatta tilaa väittelijälle ja jatkaa aika ajoin keskustelua siitä, mitä väittelijä viimeksi sanoi. Mutta pitää kuitenkin langat käsissään. Vastaväittäjä pystyy luomaan hyvän tunnelman, jos yleensä osaa ottaa huomioon toisen ihmisen.

On selvää, että väittelijää jännittää eikä hän välttämättä pysty reagoimaan siten kuin parhaimmillaan kykenisi. Joskus tosin on käynyt niinkin, että väittelijä osoittautuu aiheensa suvereeniksi asiantuntijaksi, jolle vastaväittäjä tarjoaa pelkkää säestystä. En usko, että tämänpäiväinen Hämeenlinnan tilaisuus jättää vastaväittäjän alakynteen, toivottavasti ei myöskään väittelijää.

Onnistuneimmista väitöstilaisuuksista lähtee kohonnein mielin ja hiukan ihmeissään, kun huomaa taas oppineensa jotakin sellaista, mitä aiemmin ei ole tiennyt olemassa olevaksi.