Osuin olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan, kun lähdin Tukholmaan pikkujoulun viikonlopuksi. Sikäläiset tuttavat olivat hommanneet sitkeästi jonottamalla liput ensimmäiseen neljästä adventtikonsertista, jotka taas toteutettiin Söderin kaupunginosan Katarinan kirkossa.En ole pitkän elämäni kuluessa kuullut mitään vastaavaa. Kahdeksan amatöörikuoroa, yhteensä pari sataa laulajaa oli valmistautunut esittämään vaativan ohjelmiston. Ja miten ne lauloivatkaan! Kirkkaitten lasten äänteen lomaan mieskuoro toi tummia sävyjä, jotka taas vaihtuivat herkkiin kamarikuoron tunnelmiin ja naisääniin. Urkuri Lars Anderssonin mahtavat interludiumit vyöryivät suuressa ristikirkossa niin, että pienet lapsetkin hiljenivät, mutta eivät pelästyneet itkemään.
Upeaa oli myös kuorojen verkkainen siirtyily kirkon käytävillä väliin sivulaivoihin, kunnes palattiin kuoriin milloin kynttiläkulkueena, milloin suurta rumpua lyöden. Valojen vaihtelu hämärästä kirkkauteen myötäili tunnelmia. Alttaritaulun paikalla on installaationa suuri risti, josta tuntuu valuvan Jeesuksen käärinliina. Siitä erottuu punainen juova kuin veriviiru. Järisyttäväksi näkymä muuttui, kun taustavalo vaihtui konsertin huippukohdassa syvänpunaiseksi.
Mahdotonta on saada sanoiksi sitä elämystä, jonka koin suuressa joukossa istuessani. Väki imi mukaansa niin, että lauloin Hoosiannaa siinä kuin muutkin - mutta suomeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti