Onko tieto pahasta?

Janne Kivivuoresta on tullut mieleen vain Täällä Pohjantähden alla -romaaneista tuttu mieshahmo, kunnes vastikään luin ylen innostuneena samannimisen ihmisen kirjoittamat esseet opuksesta, jonka kansista ohessa näkyvät kuvat. Netistä löytyi muutama kiinnostava maininta tästä kuulemma lempeästä rikollisuuden tutkijasta. Sekin minulle selvisi, että omistan Kivivuoren ensimmäisen julkaisun nimeltä Psykokulttuuri: sosiologinen näkökulma arjen psykologisoitumisen prosessiin (Hanki ja jää, 1992). Ostin kirjan tuoreeltaan, mutta se jäi lukematta ja on edelleen koko lailla koskematon. Kirjahyllyssä se tiettävästi lymyää, mutta ei tähän hätään osunut hyppysiin. Ei ihme, että kiinnostuin kirjoittajasta, josta ainakin Heli Suominen on tehnyt laajan jutun (Ylioppilaslehti 11/2004). Sitaatti selventää, mitä mies itse tuumi mm. kirjoittamisestaan: Kivivuori innostui psykokulttuurista - tai oikeastaan kyllästyi siihen. -- Hän tutki aihetta gradussaan ja julkaisi vuonna 1992 samasta teemasta teoksen Psykokulttuuri. Teos raivostutti psykoanalyyttisesti asennoituneet yhteiskuntatieteilijät. Historioitsijat Juha Siltala ja Jari Ehrnrooth suomivat Kivivuorta tiedelehdissä. Ehrnrooth syytti teosta vainoharhaisuudesta sekä analyysin ristiriitaisuudesta ja hämäryydestä. ”Se oli ristiriitainen kokemus. Kirjan herättämä keskustelu oli toisaalta nautittavaa, mutta arvostelu oli myös raskasta”, Kivivuori muistelee. Joka tapauksessa tutkija innostui jatkamaan. Yöunensa hän tosin menetti joksikin aikaa. ”Mutta se ei ollut emotionaalista, vaan intellektuaalista ylivirittyneisyyttä. Valvoin ja mietin yöllä argumentteja.” Psykokulttuuria seurasi Psykopolitiikka vuonna 1996. Kirja kuvasi, kuinka psykologiset käsitteet ovat vallanneet politiikan ja kuinka vastustajia teilataan viittaamalla näiden psykologisiin ominaisuuksiin kuten huonoon itsetuntoon. Psykokirkko täydensi trilogian vuonna 1999. Se eritteli, kuinka kirkko on muuttunut kurinpitäjästä empatialaitokseksi. Kivivuorta moitittiin ja kehuttiin samasta asiasta: esseistisestä tyylistä, jossa tehdään tulkinnallisia harppauksia ja yhdistetään irrallisilta vaikuttavia seikkoja. Kivivuorella on siis pitkähkö historia epämuodikkaassa toisin katsomisessa. Argumenttinsa hän taustoittaa kirkkaasti. Paha tieto on selkeästi jäsennelty ja kirjoitettu. Laajat ja osuvat kirjallisuusviittaukset vakuuttavat. Sekä kattava lähdeluettelo että tarkat tekstiviitteet vahvistavat vaikutelmaa kunnon tutkijasta. Niinpä ei ole kummastelemista, että minussa uinunut sosiologisesti virittynyt, pitkälliset opinnot suorittanut histfiilari heräsi taas eloon ja suorastaan hotkaisin Pahan tiedon. Kirjan pääotsikot Myytti välineenä, Uskomusten hallinta kulttuurieliitin kutsumuksena, Uusia myyttejä, Käärme paratiisissa ja Tarvitsevatko ihmiset illuusioita? kertovat olennaisen tekijän näkökulmista. Ryhtymättä referoimaan niitä sanon vain, että kirjan lukeminen hälvensi sumua erinäisistä sekä historian että nykyajan ilmiöistä. Entistä selvemmin tiedän, etten halua tulla hallituksi myyteillä tuonpuoleisesta paratiisista sen paremmin kuin illuusioilla jumalallisesta armosta. Yrittelen hissukseen olla avuksi läheisilleni, kun joku sellaista ilmaisee tarvitsevansa, ja vältän riesaksi käymistä. Siinä minun etiikkani, moraalista en niin tiedä. Mutta tosiasioita katson silmästä silmään, vaikka tiukkaa tekee esimerkiksi ilmastonmuutospuheiden hyväksymisessä.