Käsky

Eilen illalla tuli nähdyksi Leena Landerin romaanin pohjalta käsikirjoitettu elokuva Käsky, ohjannut Aku Louhimies. Lienen lukenut jokusen arvostelun leffasta, koska päässäni liikuskeli varma ajatus siitä, että leffaa on mentävä oikein teatteriin katsomaan. Moni muu oli tullut samaan tulokseen, koska teatterissa tuskin neljännes paikoista jäi tyhjäksi.

Heti parituntisen pimeässä istumisen jäljiltä olo oli mykistynyt, helpottunutkin: Suomessa jotkut osaavat tehdä elokuvia! Teatterin aulassa muutaman nuoren naisen ryhmä pohdiskeli totisena näkemäänsä. Kuulin kommentin, että kauhean järkyttävää, suorastaan traumatisoivaa. Tältä siis tuntuu Pohjolan oloissa, kun vastaavat sisällissotien kamaluudet tapahtuvat paraikaa kaukana meistä eikä kotimaan veristä historiaa paljoakaan tunneta.

Elokuvassa eletään huhtikuuta 1918. Sota on ohi, mutta valkoiset kostajat jahtaavat, tappavat ja raiskaavat sumeilematta punaisen naisplutoonan jäännöksiä. Yksi (Pihla Viitala) pelastuu. Nuori, kaunis jääkäriupseeri (Samuli Vauramo) vaatii, että nainen on vietävä kenttätuomioistuimeen. Tämä mies kieltäytyy osallistumasta laittomuuksiin. Alkaa venematka. Nainen tarkkailee mykkänä tilaisuutta kaapata upseerin ase, nousee kiikkerässä veneessä seisomaan, saa aseen, se laukeaa ja puhkaisee veneen pohjan. Huikeasti toteutettu kamppailu päättyy sikäli onnellisesti, että molemmat jaksavat räpiköidä hyisessä vedessä rantaan, jolla seisoo kalamaja.

Tarina jatkuu kahden nuoren ihmisen selviytymisyrityksinä. Nainen tutkii, voiko hän ostaa vapauden seksillä. Ei voi. Mutta mies alkaa kiintyä naiseen. Siinä lämmössä nainen sulaa, ja he yhtyvät kaukana kavalasta maailmasta. Matka tuomioistuimeen pääsee jatkumaan, kun eräänä aamuna rantaan on ilmestynyt kalastajia, jotka ottavat veneeseensä.

Tarinaan tulee uusi taite, kun vanki saattajansa kanssa ilmestyy sotatuomarin (Eero Aho) eteen. Muistan jonkun kriitikon maininneen, että tarina muuntuu kolmiodraamaksi. Niin siinä käy. Alkaa ihmismieliä syvältä kouriva kamppailu, jossa kuolema väijyy. Jääkäriupseeri joutuu pelipanokseksi, kun sotatuomari himoitsee nuorta miestä ja käyttää naista syöttinä. Jääkäriupseeri uhrautuu ja saa mahdollisuuden pelastaa naisen hengen, mutta tämä itse torjuu tilaisuuden. Sotatuomari julistaa kuolemantuomion ja käskee jääkäriupseeria panemaan sen täytäntöön. Siinä käsky!

Käskyä upseeri ei noudata, vaan auttaa naista pakoon – liian myöhään. Syntyy takaa-ajotilanne, jossa parhain, kaunein ja oikeudenmukaisin on taas kerran se, joka ensimmäiseksi menehtyy. ”Suuri kultturipersoona”, humanisti ja kirjailija, sotatuomarina komeljanttarimainen tappaja päätyy hänkin kuoleman omaksi. Epätodennäköisin selviytyjä säilyy hengissä – raskaana! Onko isä joku raiskaajista vai jääkäriupseeri? Useimmat halunnevat uskoa, että isä on jääkäriupseeri, koska nainen loppukohtauksessa näyttäytyy lähes synnytysvalmiissa tilassaan tyynen onnellisena. Hän myös lunastaa lupauksensa huolehtia punaorvosta.

Vaikuttava tragedia kerta kaikkiaan. Minulla paljon leffoja nähneellä katsojalla ei ole nokan koputtamista paljon mihinkään. Vähästä ei kannata mainita. Kaikki olennainen on kohdallaan: upeat näyttelijät, erinomainen kuvaus, vaikuttava musiikki osaavan ohjaajan tarkassa otteessa. Ohjaaja puolestaan kiittäköön paitsi koko tiimiään erityisesti myös hyvää käsikirjoitusta ja sen lähtökohtaa, Leena Landerin romaania.