Liksom viiltää tekstillään

Nappasin joutilaana hetkenä hyppysiin lukemattomien kirjojen pinosta Rosa Liksomin Maan (2006), kun opus on kapoinen, vain 132 sivun mittainen. Luin jokaisen lähes yhtä soittoa! Mikään erityinen Liksomin harrastaja en ole, mutta sellainen minusta taitaa tulla. Kirjassa on neljä osastoa: Nainen..., Kylä, Kaupunki, Kartano. Liikutaan alkuun maailman suurkaupunkien bisnes-ilmapiirissä, mutta yksin. Vähä vähältä kuva kiertyy ihmisen, naisen lähtökohtiin Suomen Lapissa. Liikasanoja kaihtamattomat tekstipalat iskeytyvät tajuntaan, vaivaavat mieltä, vaikka niitä yrittää torjua. Jotenkin en tohdi pysähtyä miettimään rankimpien kuvien näyttämää elämistä kaikessa kohtalokkuudessaan. Ihmiset kurkottelevat toisiaan kohti, eivät tavoita, kärsivät ja kaipaavat. Käyttävät hyväksi lasta, julmistelevat läheisille, tappavat. Rauha löytyy hylätyltä kotipihalta - yksinäisyydessä. Kieli palautuu omaksi, etelän ihmiselle eksoottiseksi, paikoin vaikeaksi pohjoisen murtheeksi. Enempää en nyt sano kuin sen, että turhaan en Liksomiin tarttunut.