lauantaina, syyskuuta 27, 2008

Luontoko vetää tikanpojat puuhun?

On kulunut jo monta päivää siitä, kun sain luetuksi Ian McEwanin romaanin Rannalla. Silti en ole lakannut vieläkään miettimästä kirjan päähenkilöitä, jotka edustavat omaa sukupolveani. On kyse toisiinsa rakastuneista Florencesta ja Edwardista, fiksuja molemmat. Kumpikin on syntynyt 1940. He tapaavat toisensa 1960-luvun alussa, seurustelevat siveästi vuoden ja viettävät sitten häänsä. Florence on yläluokkaisen perheen erittäin "hyvin" kasvatettu tytär, joka intohimoisesti paneutuu viuluopintoihinsa. Edwardin perhettä on kohdannut onnettomuus äidin saatua aivovamman. Rehtori-isä huolehtii yksin kodista, jonka sotkuisuus karttuu karttumistaan. Molemmissa perheissä vallitsee viktoriaaninen sovinnaisuus, joten seksistä ei koskaan puhuta. Etenkään täydellisen kasvatuksen saanut Florence ei edes tunne sanoja, joilla voisi aihetta käsitellä. Neito elää kuin viulu kotelossaan. Hän sallii Edwardin suudelmat, koska haluaa olla mieliksi, mutta ei nauti niistä. Kesyin sanakääntein pari toistelee minä rakastan sinua -fraasia. Edward saa pysytellyksi nahoissaan masturboimalla päivittäin. Kenenkään naisen kanssa nuori mies ei ole edes yrittänyt rakastella eikä tiedä, miten sellaisessa tilanteessa tulisi toimia. McEwan malttaa kehitellä verkkaisesti tapahtumain kulkua. Hän tarjoilee vuoroin kummankin keskeisen henkilönsä sisäisiä tuntemuksia odotuksineen ja paljastaa samalla, kuinka eri maailmoissa nämä elävät ymmärtämättä asian laitaa. Vihjeitä tulevasta katastrofista tihkuu, mutta lukija ei pitkään aikaan osaa ratkaista, mikä on se kauhea tapahtuma, jota kohti pariskunta kulkee. Kun se tulee, tapahtumain kliimaksi ei jää epäselväksi. Paratiisin porteilta käännytään takaisin. Elämä jatkuu, mutta ihmiset jäävät torsoiksi. Vaikka McEwan alleviivaa jälkisanassa sitä itsestään selvää seikkaa, että realistisena esitetyn tarinan henkilöt ovat fiktiivisiä kuten koko teos, lukijaa houkuttelee ajatus, että luettu voisi olla täysin totta tai ainakin mahdollista.
Mikä tässä teoksessa minua niin kovasti mietityttää? Vastaus löytyy sukupolvikokemuksista, siitä onnettomasta pöllöydestä, jonka vallassa minäkin kömmin aikuisuuteen. Kaikki kävi silloin kauan sitten niin kovin äkkiä. Pulmia ja tyytymättömyyttä seurasi ensin siitä, että lapset syntyivät saman tien, kun ei ollut kunnon ehkäisyä. Solmut alkoivat kiristyä. Miten lienee nykyään? Osataan ehkäistä, mutta löytävätkö 2000-luvun alun nuoret luontojaan sen paratiisin, josta McEwan kirjassaan puhuu kuin kangastuksesta.

Ei kommentteja: