Missä puun punainen?

Upea syysiltapäivä houkutteli tupatöistä ulos. Matkaa läheiseen Urheilupuistoon joen itäpuolella on vain jokunen sata metriä. Teatterisiltaa pääsee Volter Kilven katua Turun kaupunginteatterin ja Biologisen museon vieritse suoraan Karikon lenkkipolulle. Siltä poikkesin puiston keskiosan kallioille, joilla hissukseen kiertelin ja ihailin hehkuvia syysnäkymiä. Löytyipä sellainenkin vaahtera, jossa ei ollut häivähdystäkään punaista. Lieneekö värien poistumisessa tietty järjestys: ensin vihreä talteen, sitten punainen, lopuksi keltainen? Vai onko puissa muuten vain eroja? Villiviinit eivät vaahteran tapaan ole punaisesta luopuneet. Ne hehkuvat kuin viimeistä päivää aivan Paavo Nurmen stadionin pääkatsomon kupeessa koko seinämän mitalta.

Vahinko ei varoita

Eilen sattui ja tapahtui. Pojantytär kaatua rusahti vannehyppynsä niin, että neljä varvasta murtui. Ne piti kiireesti leikata. Jokaiseen on kiinnitetty pitkä naula. Sitten tietysti koko komeus kipsattiin. Taitaa kulua koko syksy, ennen kuin tyttö pääsee uudestaan yrittämään joukkueensa kilpaohjelman vannehyppyä.

Luontoko vetää tikanpojat puuhun?

On kulunut jo monta päivää siitä, kun sain luetuksi Ian McEwanin romaanin Rannalla. Silti en ole lakannut vieläkään miettimästä kirjan päähenkilöitä, jotka edustavat omaa sukupolveani. On kyse toisiinsa rakastuneista Florencesta ja Edwardista, fiksuja molemmat. Kumpikin on syntynyt 1940. He tapaavat toisensa 1960-luvun alussa, seurustelevat siveästi vuoden ja viettävät sitten häänsä. Florence on yläluokkaisen perheen erittäin "hyvin" kasvatettu tytär, joka intohimoisesti paneutuu viuluopintoihinsa. Edwardin perhettä on kohdannut onnettomuus äidin saatua aivovamman. Rehtori-isä huolehtii yksin kodista, jonka sotkuisuus karttuu karttumistaan. Molemmissa perheissä vallitsee viktoriaaninen sovinnaisuus, joten seksistä ei koskaan puhuta. Etenkään täydellisen kasvatuksen saanut Florence ei edes tunne sanoja, joilla voisi aihetta käsitellä. Neito elää kuin viulu kotelossaan. Hän sallii Edwardin suudelmat, koska haluaa olla mieliksi, mutta ei nauti niistä. Kesyin sanakääntein pari toistelee minä rakastan sinua -fraasia. Edward saa pysytellyksi nahoissaan masturboimalla päivittäin. Kenenkään naisen kanssa nuori mies ei ole edes yrittänyt rakastella eikä tiedä, miten sellaisessa tilanteessa tulisi toimia. McEwan malttaa kehitellä verkkaisesti tapahtumain kulkua. Hän tarjoilee vuoroin kummankin keskeisen henkilönsä sisäisiä tuntemuksia odotuksineen ja paljastaa samalla, kuinka eri maailmoissa nämä elävät ymmärtämättä asian laitaa. Vihjeitä tulevasta katastrofista tihkuu, mutta lukija ei pitkään aikaan osaa ratkaista, mikä on se kauhea tapahtuma, jota kohti pariskunta kulkee. Kun se tulee, tapahtumain kliimaksi ei jää epäselväksi. Paratiisin porteilta käännytään takaisin. Elämä jatkuu, mutta ihmiset jäävät torsoiksi. Vaikka McEwan alleviivaa jälkisanassa sitä itsestään selvää seikkaa, että realistisena esitetyn tarinan henkilöt ovat fiktiivisiä kuten koko teos, lukijaa houkuttelee ajatus, että luettu voisi olla täysin totta tai ainakin mahdollista.

Mikä tässä teoksessa minua niin kovasti mietityttää? Vastaus löytyy sukupolvikokemuksista, siitä onnettomasta pöllöydestä, jonka vallassa minäkin kömmin aikuisuuteen. Kaikki kävi silloin kauan sitten niin kovin äkkiä. Pulmia ja tyytymättömyyttä seurasi ensin siitä, että lapset syntyivät saman tien, kun ei ollut kunnon ehkäisyä. Solmut alkoivat kiristyä. Miten lienee nykyään? Osataan ehkäistä, mutta löytävätkö 2000-luvun alun nuoret luontojaan sen paratiisin, josta McEwan kirjassaan puhuu kuin kangastuksesta.

Tulevaisuus rakenteilla

Tiedoksi lukijoille, että näillä näkymin vuoden päästä katselen aivan eri maisemia kuin jokirantaa. Muutan Liedon keskustaan taloon, joka on koko lailla identtinen vasta valmistuneen keltaisen pytingin kanssa. Uuden huushollin sisustussuunnittelu on nyt käynnissä. Hyvältä näyttää jo paperilla - entä sitten ihan oikeasti!

Puujaloin - kops, kops

Kuinka ollakaan, eilen taas pelkkä vilkaisu parvekkeelta alas sai silmät rävähtämään. Näkyi valkoinen paku pysäköitynä pihakadulle. Siihen nojaili pitkän pitkä, punapukuinen donna. Autosta kuoriutui toinenkin kookas otus mustissaan. Hän joko oli mies tai esitti miestä frakissaan. Tuota pikaa pariskunta lähti koikkelehtimaan pitkin Läntistä rantakatua. Avustaja saatteli. Paku rullaili perässä. Lieneekö ollut kyse jostakin Taidekakatemian tempauksesta?

Tähtikirkas iltayö

Yksi unelma toteutui eilen, kun seesteisen ja lämpimän päivän päätteeksi taivaalle kertyneet ohuet pilviverhot yön tullen väistyivät etelään, ja tähdet alkoivat erottua paljain silmin katsottaviksi. Tällaisen pimenevän hetken varalle oli tiedossa mainio paikka: ihan kaupungin kupeesta löytyy laakea kumpare sopivan etäällä ulkoiluteiden valaisimista. Moottoritien rakennustöiden alta on näet aikoinaan poistettu valtavasti maa-ainesta, joka maisemoituna ja helppokulkuisena nyt palvelee vaikkapa satunnaisia tähtien tarkkailijoita. Pikku hiljaa pääsin minäkin jyvälle, että iso tupla-w:n näköinen kuvio on Kassiopeia. Erotin myös Anromedasta tähtiä kuin helminauhasta. Jopa itse galaksi näkyi. Näkyipä myös vikkelästi liikkuvia valopisteitä, joista jotkut sammuivat yhtäkkiä. Vain pari niistä oli lentokoneita... Kun kohta alkaa totinen kaamos, taivasta tähtineen pääsee tutkailemaan uudestaan, kunhan pilvet pysyvät loitolla. Seuraavalla kerralla ensi töikseni tarkistan, että näen Joutsenen kuvion ja koko Orionin, josta toistaiseksi tunnistan vain Väinämöisen viikatteeksi nimetyn osan.

Värinvaihtoviikot

Parissa viikossa joen vastarannan puut ovat kuin luoneet lehtensä: vihreys on menossa piiloon, keltainen pääsee esiin, paikoin loistaa punainen. Kaunista kaikin puolin. Jännittävää nähdä, missä määrin Japanin kehuttu ruska eroaa täkäläisestä. Kuukauden kuluttua tarkistan tämänkin seikan paikan päällä. Silloin lehtipuut jokirannassa lienevät jo tyystin riisuutuneet, kun syystuuli kaikella voimalla pyyhältää jokiuomaa pitkin.

Kisailua

Aurinkoinen Turun päivä sai eilen liikkeelle. Aurajoen vauhtiajojen melskeestä oli leppoisaa siirtyä kävelemään Paavo Nurmen stadionin sivuitse Mestarinkadulle. Kuinka ollakaan - stadionilla kisailtiin! Osallistujia oli saapunut satunnaisten kuulutusten perusteella ainakin Tampereelta ja muualta Hämeestä. Komealta näytti, kun alle kaksikymppiset nuorukaiset kirmasivat 200 metrin aitajuoksuosuudelleen. Lammikossa muutaman askeleen päässä juoksuradasta ei ollut kiireen kierää. Sorsapariskunta nautti kaikessa rauhassa iltapäivän lämmöstä, kun taas naapurilammikossa iso joukko lintuja uutterasti etsi ja myös löysi vedestä syötävää.

Kuuluvaa kulttuuria

Aurinko paistaa, liput liehuvat - vietetään Turun päivää. Kuuntelen kuulutuksia, jotka kaikuvat joen itärannalta. Isot kaiuttimet on taas kerran suunnattu suoraan minun huusholliani kohti. Puolilta päivin näet jokeen pörähtivät lättänät herhiläiset ja alkoivat ajaa kilpaa keskenään. Mikä mökä niistä lähteekään! Korvissa soi kaiketi vielä pitkin alkavaa viikkoa. Mutta antaa soida, on näet kyse kulttuurista... Kuuluttaja mainosti alkajaisiksi, että järjestäviä tahoja ovat paitsi RC-Finland myös kaupungin kulttuuritoimi. Alun tällaiselle moottorikisailulle ovat antaneet kauppaneuvos Algot Aaltonen sekä hänen poikansa Rauno, rallikuskina aikoinaan mainetta niittänyt. Seuraava polvi kulkee isäin jäljissä, sillä Timo Raunonpoika Aaltonen kaasutteli toisen alkuerän voittajaksi. Minua ei kiinnosta, kuka on kisan nopein. Ei siis haittaa, vaikka loppukilpailu jää näkemättä ja kuulematta (!). Ihan karkuun en lähde, vaan poistun jokirannasta viimeisen tärkeän serkkuasian vuoksi. Olen luvannut nimelläni todistaa perukirjan oikeaksi, kunhan ensin näen sen.

Taiteiden talo

Perjantaina 19. syyskuuta juhlitiin paitsi Mika Waltarin syntymän satavuotispäivää myös Turun pääkirjaston Taiteiden talon avajaisia. Satamäärin kuuluu ihmisiä olleen jonossa jo ennen kymmentä, jolloin ovet avattiin. Tänään ei enää ollut tungosta, vaikka paljon väkeä liikuskeli sekä kirjoja etsien että mukavasti istuskellen sohvilla, joita on runsaasti aukion laidoilla kupolin alla. Yhdyskäytävää pitkin pääsee vaivatta vaikka pyörätuolilla lehtiosaston vieritse tietokirja- ja lastenosastoille yhtä lailla kuin suojaiselle pihalle ja kahvilaan. Ihana kokonaisuus kaikkiaan - oikea kaupunkilaisten yhteinen olohuone!

Sattuipa hyvin

Pikaisella Helsinki-reissulla eilen oli tunti luppoaikaa, jonka onnistuin käyttämään paremmin kuin hyvin. Olin näet menossa Ateneumiin katsomaan Pekka Halosen talvikuvia siltä varalta, ettei taaskaan ole kunnon talvea tulossa. Mutta mitä näinkään? Japanilaista grafiikkaa monipuolisesti esiteltynä, juuri oman kauan haaveillun Japanin-matkani kynnyksellä! Oheiset kuvat museon julkaisusta Kirsikkapuun tuoksu Japanin Edo-kauden puupiirrostaide (2000).

Liksom viiltää tekstillään

Nappasin joutilaana hetkenä hyppysiin lukemattomien kirjojen pinosta Rosa Liksomin Maan (2006), kun opus on kapoinen, vain 132 sivun mittainen. Luin jokaisen lähes yhtä soittoa! Mikään erityinen Liksomin harrastaja en ole, mutta sellainen minusta taitaa tulla. Kirjassa on neljä osastoa: Nainen..., Kylä, Kaupunki, Kartano. Liikutaan alkuun maailman suurkaupunkien bisnes-ilmapiirissä, mutta yksin. Vähä vähältä kuva kiertyy ihmisen, naisen lähtökohtiin Suomen Lapissa. Liikasanoja kaihtamattomat tekstipalat iskeytyvät tajuntaan, vaivaavat mieltä, vaikka niitä yrittää torjua. Jotenkin en tohdi pysähtyä miettimään rankimpien kuvien näyttämää elämistä kaikessa kohtalokkuudessaan. Ihmiset kurkottelevat toisiaan kohti, eivät tavoita, kärsivät ja kaipaavat. Käyttävät hyväksi lasta, julmistelevat läheisille, tappavat. Rauha löytyy hylätyltä kotipihalta - yksinäisyydessä. Kieli palautuu omaksi, etelän ihmiselle eksoottiseksi, paikoin vaikeaksi pohjoisen murtheeksi. Enempää en nyt sano kuin sen, että turhaan en Liksomiin tarttunut.

Yksinäinen kierros

Eilen oli taas se syyspäivä, jolloin haudat kutsuivat käymään. Niitä on Turussa ja läheisessä saaristokunnassa yhteensä viisi, joilla minun oli serkkuni kanssa tapana käydä ja huolehtia hautakukista. Ei ole enää serkkua kaveriksi näillekään retkille. Hän sai nyt itse kukan haudalleen. Oheiset kuvat kuitenkin otin eilen Rymättylän hautausmaalla tätimme ja isovanhempiemme haudoilla. Kuvia on käsitelty, kuten huomaat.

Riehakasta iloa!

Ihan 50-luvun tyyliin pölähdimme parhaan kouluaikaisen ystäväni kanssa eilen illalla katsomaan Mamma miaa. Leffan valinta osui nappiin: yhtä valloittavan hauskaa mutta ei mitenkään onttoa stooria emme olleet naismuistiin nähneet. Kaiken kaikkiaan ylen taidokasta viihdettä niin silmille kuin korville.

Markkinat kadulla

Aina jotakin uutta, vaikka ei kovin ihmeeellistä - on näet jokirannassa totuttu suureellisempiin katutapahtumiin. Tällä kertaa oikein paikallisessa aviisissa mainostettiin, että vihdoin Lontoon ja New Yorkin tapaan turkulaisetkin voivat ostaa taidetta ja käsitöitä erityisiltä viheraatteen katumarkkinoilta. Pikainen silmäys telttoihin, joita oli vain pari, osoitti, ettei tosiaan kyseisellä alalla ole helppo yllättää. Samanatapaisia tuotteita myydään niin saaristolais-, silakka- kuin joulumarkkinoilla. Jokainen niistä levittäytyy kahta puolen jokea. Ostajia suorastaan tulvii etenkin syksyn silakkamarkkinoilla. Toisin oli nyt: alan tulokkaat joutuivat hytisemään kylmissään ja tyytymään vähäiseen ostajajoukkoon.

Kuohuvaa syksyä

Harvoin näkee Aurajokea näin komeasti kuohuvana. Eilen onnisti.

Kuvaongelma

Hetken vaikutti siltä, etten vieläkään saa näkyviin päivän kuvaa. Sen kohdalla näet sivun ylälaidassa vilisti pelkkää koodia. Vielä eilen kuvittelin, että kuvat ovat ja pysyvät pelkkinä koodeina. Mutta pulma ratkesi, kun jaksoin syynätä sivun yksityiskohtia. Oikeasta ylänurkasta löytyi palkki, jossa lukee Muokkaa HTML-koodia. Sen vieressä on pikkuruutu, jossa seisoo käsky: Luo. Kumpaakin klikkasin, pikkuruutu toi ratkaisun: kuva ilmestyi näkyviin! Se näyttää, miten jokiranta eilen kylpi syysauringossa. Tänään pilveilee. Silti rantaan puuhataan jotakin vesitapahtumaa. Pari päviää sitten yliopistojoukkueet kilpailivat soudussa. Tiedä sitten, onko taas kyseessä jokin kilpailu. Jos muistan, vilkaisen silloin tällöin happeningia. Kotona on kuitenkin omat meininkinsä, sillä Siuntiosta ajelee paraikaa Turkuun päin hyvä ystävä, entinen työkaveri. Perillä hänen pitäisi olla yhden aikoihin. Luvassa on paitsi mukavia aterioita myös runsasta juttelua, ehkä myös taidenäyttelyissä käynti. Niistä raporttia tuonnempana.

Ruskan pilkahdus

Odoton, milloin vastarannan lehtipuut lehahtavat täyteen ruskaloistoon. Siitä näkyy jo enteitä.

Leffasta vielä

Käsky-elokuvaan löytyy kuvia netistä, mutta niiden käyttö esim. tällaisessa blogissa on estetty. Kun 15. syyskuuta kävin taas leffassa, kukaan ei estänyt kuvaamasta julistetta teatterin aulassa. Valot mokomat tosin paistavat hankalasti lasipinnasta - ei haittaa kovinkaan paljon. Itse elokuva askarruttaa yhä. Mistä tarinassa perimmältään on kyse? Kun nuori (!) jääkäriupseeri kieltäytyy punavankien lahtaamisesta ja vaatii heidän viemistään tuomittaviksi sotatuomioistuimessa, tulee ilmi hänen uskonsa järjestäytyneeseen, sivistyneeseen yhteiskuntaan, jossa jokainen saakoon oikeudenmukaisen kohtelun. Upseerin ääni hukkuu remuavien sotilaiden eläimelliseen tappohurmaan. Toisen kolauksen upseerin usko humaaniin sivistykseen saa sotatuomarin luona. Tämä osoittautuu omiin nautintoihinsa uppoutuvaksi - ja hukkuvaksi - elostelijaksi, joka jumalana jakelee ja toteuttaa pikaisia kuolemantuomioita. Punaisia kaatuu läjäpäin, vaikkakin "annoksittain" toisin kuin jääkäriupseerin oman joukkueen toteuttama suurieleinen kertapyyhkäisy. Lohduton näkymä ihmisen mahdollisuuksiin toimia sivistyneen kuorensa mukaisesti paljastuu siinä loppupuolen kohtauksessa, jossa omat ampuvat jääkäriupseerin. Ihminen on peto, joka liikkuu ja tuhoaa laumoina. Siinä leffan teema sellaisena kuin minä sen tässä ja nyt tavoitan. Sain aiheen tarkistaa ylle kirjoitettua, kun toinen leffan nähnyt muistutti parista olennaisesta seikasta, jotka olin ohittanut. Ensinnäkin naisvanki oli armahdettu. Jääkäriupseeri lunasti hänet vapaaksi suostumalla makaamaan tuomarin kanssa. Ihmeekseni olin unohtanut seuraavan kohtauksen lähes tyystin: Nainen kulkee poispäin avoimella pellolla. Ratsain paikalle pelmahtanut jääkärin oma joukkue ei hyväksy tämän viimeisen punikkinaisen jättämistä tappamatta. Yksi joukosta ryntää sapeli tai miekka koholla naisen perään, mutta juuri ennen iskua kajahtaa kiväärin luoti. Sen ampuu jääkäriupseeri, joka siis surmaa miehen omasta joukkueesta. Sitten seuraa toinen kuolemanlaukaus, joka tappaa jääkäriupseerin. Nainen pelastuu hyppäämällä kaatuneen ratsastajan hevosen selkään. Ratsukko kiitää tiehensä. Niinpä teemaksi tarkentuu oikeudenmukaisuuden tavoittelu ja sen osoittautuminen illuusioksi.

Käsky

Eilen illalla tuli nähdyksi Leena Landerin romaanin pohjalta käsikirjoitettu elokuva Käsky, ohjannut Aku Louhimies. Lienen lukenut jokusen arvostelun leffasta, koska päässäni liikuskeli varma ajatus siitä, että leffaa on mentävä oikein teatteriin katsomaan. Moni muu oli tullut samaan tulokseen, koska teatterissa tuskin neljännes paikoista jäi tyhjäksi.

Heti parituntisen pimeässä istumisen jäljiltä olo oli mykistynyt, helpottunutkin: Suomessa jotkut osaavat tehdä elokuvia! Teatterin aulassa muutaman nuoren naisen ryhmä pohdiskeli totisena näkemäänsä. Kuulin kommentin, että kauhean järkyttävää, suorastaan traumatisoivaa. Tältä siis tuntuu Pohjolan oloissa, kun vastaavat sisällissotien kamaluudet tapahtuvat paraikaa kaukana meistä eikä kotimaan veristä historiaa paljoakaan tunneta.

Elokuvassa eletään huhtikuuta 1918. Sota on ohi, mutta valkoiset kostajat jahtaavat, tappavat ja raiskaavat sumeilematta punaisen naisplutoonan jäännöksiä. Yksi (Pihla Viitala) pelastuu. Nuori, kaunis jääkäriupseeri (Samuli Vauramo) vaatii, että nainen on vietävä kenttätuomioistuimeen. Tämä mies kieltäytyy osallistumasta laittomuuksiin. Alkaa venematka. Nainen tarkkailee mykkänä tilaisuutta kaapata upseerin ase, nousee kiikkerässä veneessä seisomaan, saa aseen, se laukeaa ja puhkaisee veneen pohjan. Huikeasti toteutettu kamppailu päättyy sikäli onnellisesti, että molemmat jaksavat räpiköidä hyisessä vedessä rantaan, jolla seisoo kalamaja.

Tarina jatkuu kahden nuoren ihmisen selviytymisyrityksinä. Nainen tutkii, voiko hän ostaa vapauden seksillä. Ei voi. Mutta mies alkaa kiintyä naiseen. Siinä lämmössä nainen sulaa, ja he yhtyvät kaukana kavalasta maailmasta. Matka tuomioistuimeen pääsee jatkumaan, kun eräänä aamuna rantaan on ilmestynyt kalastajia, jotka ottavat veneeseensä.

Tarinaan tulee uusi taite, kun vanki saattajansa kanssa ilmestyy sotatuomarin (Eero Aho) eteen. Muistan jonkun kriitikon maininneen, että tarina muuntuu kolmiodraamaksi. Niin siinä käy. Alkaa ihmismieliä syvältä kouriva kamppailu, jossa kuolema väijyy. Jääkäriupseeri joutuu pelipanokseksi, kun sotatuomari himoitsee nuorta miestä ja käyttää naista syöttinä. Jääkäriupseeri uhrautuu ja saa mahdollisuuden pelastaa naisen hengen, mutta tämä itse torjuu tilaisuuden. Sotatuomari julistaa kuolemantuomion ja käskee jääkäriupseeria panemaan sen täytäntöön. Siinä käsky!

Käskyä upseeri ei noudata, vaan auttaa naista pakoon – liian myöhään. Syntyy takaa-ajotilanne, jossa parhain, kaunein ja oikeudenmukaisin on taas kerran se, joka ensimmäiseksi menehtyy. ”Suuri kultturipersoona”, humanisti ja kirjailija, sotatuomarina komeljanttarimainen tappaja päätyy hänkin kuoleman omaksi. Epätodennäköisin selviytyjä säilyy hengissä – raskaana! Onko isä joku raiskaajista vai jääkäriupseeri? Useimmat halunnevat uskoa, että isä on jääkäriupseeri, koska nainen loppukohtauksessa näyttäytyy lähes synnytysvalmiissa tilassaan tyynen onnellisena. Hän myös lunastaa lupauksensa huolehtia punaorvosta.

Vaikuttava tragedia kerta kaikkiaan. Minulla paljon leffoja nähneellä katsojalla ei ole nokan koputtamista paljon mihinkään. Vähästä ei kannata mainita. Kaikki olennainen on kohdallaan: upeat näyttelijät, erinomainen kuvaus, vaikuttava musiikki osaavan ohjaajan tarkassa otteessa. Ohjaaja puolestaan kiittäköön paitsi koko tiimiään erityisesti myös hyvää käsikirjoitusta ja sen lähtökohtaa, Leena Landerin romaania.

Puukko vai luoti?

Olen lukenut kummallisen kirjan. Sen kansipaperista on kuva yllä. Päiväkirjan tapaan otsikoidut merkinnät jatkuvat huhtikuun 12. päivään 2010. En ihan tavoittanut, mikä vitsi tulevaisuusvisioon sisältyy, mutta väliäkö sillä, koska koko opus on melkoinen kuvitelma ja satiirinen veijaritarina suomalaismiehen hingusta muuttua "oikeaksi" ruotsalaiseksi. Joonas Sillanpää on referoinut pitkästi kirjaa blogissaan 1.11.2007, joten en tässä ryhdy kuvailemaan äkkivääriä tapahtumia. Blogi löytyy mm. hakusanoilla Miika Nousiainen ja Vadelmavenepakolainen. Keskityn kirjan loppuun, kun minäkertoja Mikko Virtanen, jonkin aikaa Mikael Andersson, lusii viimeisiä aikoja ruotsalaisessa vankilassa ennen Suomeen siirtoa. Sellikaveri Pera - nahka täynnä arpia - valistaa, "että puukko tekee mahassa vitusti kipeämpää kuin luoti. Luoti on siisti, sujahtaa vaan läpi, puukko repii. -- Jos joudut joskus valitsemaan, että otatko mahaasi puukon vai luodin, niin ota luoti." Mikko kiittää vinkistä, mutta haluaa puolestaan tietää, kumman Pera valitsisi Suomen vai Ruotsin. Vastaus on paljon puhuva, kun Pera julistaa: "Pistit jätkä pahan. Mä olen elänyt puolet siellä ja puolet täällä. Täällä mä sain maistaa edes hetken verran hyvinvointia, mutta kyllä mä silti Suomen ottasin, ei musta ruottalaista ole tehty missään vaiheessa. Suomi on se luoti, paljon helpompi, vittumainen, mutta suora. Ruotsi on puukonisku, ei se itse isku mitään, mutta se paskanjauhaminen ja auttamisyritykset on sama kun pyörittäis puukkoa haavassa."

Lähdössä skumpparille

Lähinaapurit viettivät häitään jokunen viikko sitten ja lupasivat ennen pitkää tarjota kuohuvaista minullekin, kun pari viikkoa hoidin hyvällä menestyksellä häämatkalaisten kukkia - kaikki hengissä edelleen. Tänään on se odotettu hetki! Tunnin päästä jo kilistellään laseja, että onnea jatkuisi hamaan tuntemattomaan tulevaisuuteen.

Oi niitä aikoja!

Päivä on vierähtänyt muistellessa, mitä kaikkea serkun kanssa ehdittiinkään hommailla jo lapsena. Kumpikin jätti Turun taakseen, kun aikuisuus alkoi. Perheet kasvatettiin ja työt tehtiin eri tahoilla. Eläkepäivinä vasta alkoi uusi tiivis yhteydenpito: aamuisin soiteltiin, silloin tällöin käytiin kävelyllä, joskus ajeltiin Rymättylään ja keväästä syksyyn Kakskertaan pihatöihin. Kaikki oli mukavasti mallillaan viime toukokuun loppuun, jolloin tuli äkkipysähdys ja alkoi sairaala-aika. Viidessä viikossa paha tauti nujersi ihmisen, jonka jotenkin olin kuvitellut kuuluvan elämääni aina. Enää ei haravoida yhdessä lehtiä. Yksin tässä nyt keräilen kuvia muisto-DVD:tä varten. Niitä löytyy, vaikka serkku ei halunnut itseään kuvattavan. Löytyypä yllättävästi hänen ääntäänkin, kun videokamera unohtui käyntiin toukokuun alussa juttutuokion ajaksi. Noviisilla on joskus tuuria!

Kuvat käsittelyssä

Taannoin ilmaantui tarve liittää kuvia toisiinsa muhkeaksi panoraamaksi. Toteutus tuntui yksinkertaiselta, kun pikku kamerastani löytyi erityinen moodi, jolla panoraaman osia otetaan. Mutta ensimmäinen ongelma tuli vastaan, kun Canon-kameran mukana tulleista ei koneelta löytynytkään luvattua Photostich-ohjelmaa. Sillä otokset kuulemma saa vaivatta liitetyksi toisiinsa. Niinpä yritin Paint.net-ohjelmalla, koska se on helppo ja melko monipuolinen ihmeiden tekijä. Ruudulle ei kuitenkaan ilmaantunut sellaista panoraamaa, jota havittelin. Kuten ylle kopoidusta yritelmästä näkyy, saumat paistavat pahasti, eivätkä kaikki kohdat muutenkaan stemmaa. Niinpä koneelleni imuroitiin toinen mainio ja maksuton kuvankäsittelyohjelma, nimittäin Gimp. Ystävä kiikutti minulle avuksi vielä Akkana Peckin kirjoittaman paksun kirjan Beginning GIMP From Novice to Professional (2006). Siitä löytyy ohjeita, kuinka kuvat liitetään toisiinsa, mutta en ole vielä noudattanut niitä. Asia vaatii nääs hauduttelua... Pikku hiljaa kaiketi kypsyn tuottamaan vaikka viiden kuvan panoraamoja. Mitä ilmeisimmin tarvitsen kameraan erityisen panoraamapään. Kuulin moisesta vastikään, kun sain panoraamakuvia koskevan jutun luettavakseni MikroPC-lehdestä n:o 9/2008. Kirjoittajan mukaan pitää ensimmäiseksi etsiä kiertopiste sekä tarkistaa linjakepin ja taustasta haetun merkin avulla, että merkit osuvat päällekkäin. Kameran on oltava vaakatasossa. Siispä jonkinlainen vatupassikin tarvitaan kameraan tai jalustaan! Hoh-hoijaa, taitaa vielä vierähtää tovi, ennen kuin minä saan aikaan kelvollisia panoraamakoosteita. Mutta tiedänpä ainakin, mihin suuntaan on rämmittävä, kun ryhtyy puhaamaan panoraamakuvia.

Hulluttelua

Mitä kuvahommiin eksyminen saakaan aikaan? Ainakin kokeiluja, jotka eivät toistaiseksi ole johtaneet muuhun kuin - uusiin kokeiluihin. Mutta nyt niitä tehdään videokameralla.

Näkyykö tähtiä?

Pitkästä aikaa taivas on selkeä toisin kuin vielä muutamana edellispäivänä. Jokunen ilta sitten otin kuvan Vartiovuorella loistavasta Tähtitornista. Sen kauneus himmenee kuvassa, edes pyöreää tornin huippua ei näy. Sieltä aikoinaan tarkkailtiin taivaankantta. Aivan näkymättömiä ovat olleet tähtitaivaan kuviot, jotka ovat lymynneet pilvipeitteen takana. Odotan iltayötä, jolloin pääsen hyvän oppaan kanssa esteettä katselemaan taivaan merkkejä. Kuvia niistä ei minun kamerallani saa, mutta katson ja hiljenen kosmoksen valtavuudessa.

Uitto

Keittiöstä yhtä lailla kuin parvekkeelta on mukava tarkkailla tapahtumia joella. Pitkin kesää olen nähnyt ihmisiä kanootin tapaisissa polkuvenheissä, joissa on ollut purje apuna tai varoitusmerkkinä moottoriveneille. Veneitä vuokrattiin joen itärannalta Auransillan kupeesta, jonne oli kiinnitetty pikku laituri. Tänään se vähin äänin uitettiin länsirannalle. Murheellinen sää saatteli kesähuvin järjestäjiä. Hyvin oli siirtohommaa valmisteltu, sillä tuhti traktori odotti valmiina nostamaan laiturin ylös vedestä. Ei näemmä ollut kummoinkaan työ, kun sen osaa. Laituri aseteltiin noston lopuksi traktorin vierestä pilkottavalle lavetille ja lienee vielä tätä kirjoitettaessa matkalla talvilepoon. Nyt voin vahvistaa, että kesä on päätynyt. Samppalinnanmäen maauimalakaan ei enää ole auki. Tervetuloa syksy ja talvi!

Kumpi ensin?

Sadepäivän autuutta on uusi kirja, jonka kanssa viihtyy seslongin nurkassa muutaman lokoisan tunnin. Mitä tehdä, kun tuli ostetuksi KAKSI kirjaa? Molemmat saivat tuoreessa Parnassossa erinomaisen kritiikin. Riku Korhosta olen odottanut, Kimmo Pasasen kirjaa en ole tiennyt odottaa. Mutta päässä vilkkuu jo tavan takaa kutkuttavasti, että lokakuussa toteutuu unelmien matka Japaniin ja sen salaperäisiin sammalpuutarhoihin. Niinpä tässä lienee ratkaisu päivän pulmaan: virittäydyn jo nyt kaukaisen idän käsityksiin tyhjyydestä "perustavana kosmisena periaatteena", kuten kirjan takakansi korkealentoisesti Pasasen lähestymistapaa esittelee. Erityisesti hän kuulemma "paneutuu kuvataiteisiin, joissa tyhjyys ilmenee havainnollisella ja kauniilla tavalla". Kauniita kuviakin luvassa! Varmuuden vuoksi teen varauksen. Jos kirjan sisältöä ei nielaise eikä sulata kuin vähän kerrallaan, voin kaiketi välipaloiksi nautiskella Korhosta.

Onko tieto pahasta?

Janne Kivivuoresta on tullut mieleen vain Täällä Pohjantähden alla -romaaneista tuttu mieshahmo, kunnes vastikään luin ylen innostuneena samannimisen ihmisen kirjoittamat esseet opuksesta, jonka kansista ohessa näkyvät kuvat. Netistä löytyi muutama kiinnostava maininta tästä kuulemma lempeästä rikollisuuden tutkijasta. Sekin minulle selvisi, että omistan Kivivuoren ensimmäisen julkaisun nimeltä Psykokulttuuri: sosiologinen näkökulma arjen psykologisoitumisen prosessiin (Hanki ja jää, 1992). Ostin kirjan tuoreeltaan, mutta se jäi lukematta ja on edelleen koko lailla koskematon. Kirjahyllyssä se tiettävästi lymyää, mutta ei tähän hätään osunut hyppysiin. Ei ihme, että kiinnostuin kirjoittajasta, josta ainakin Heli Suominen on tehnyt laajan jutun (Ylioppilaslehti 11/2004). Sitaatti selventää, mitä mies itse tuumi mm. kirjoittamisestaan: Kivivuori innostui psykokulttuurista - tai oikeastaan kyllästyi siihen. -- Hän tutki aihetta gradussaan ja julkaisi vuonna 1992 samasta teemasta teoksen Psykokulttuuri. Teos raivostutti psykoanalyyttisesti asennoituneet yhteiskuntatieteilijät. Historioitsijat Juha Siltala ja Jari Ehrnrooth suomivat Kivivuorta tiedelehdissä. Ehrnrooth syytti teosta vainoharhaisuudesta sekä analyysin ristiriitaisuudesta ja hämäryydestä. ”Se oli ristiriitainen kokemus. Kirjan herättämä keskustelu oli toisaalta nautittavaa, mutta arvostelu oli myös raskasta”, Kivivuori muistelee. Joka tapauksessa tutkija innostui jatkamaan. Yöunensa hän tosin menetti joksikin aikaa. ”Mutta se ei ollut emotionaalista, vaan intellektuaalista ylivirittyneisyyttä. Valvoin ja mietin yöllä argumentteja.” Psykokulttuuria seurasi Psykopolitiikka vuonna 1996. Kirja kuvasi, kuinka psykologiset käsitteet ovat vallanneet politiikan ja kuinka vastustajia teilataan viittaamalla näiden psykologisiin ominaisuuksiin kuten huonoon itsetuntoon. Psykokirkko täydensi trilogian vuonna 1999. Se eritteli, kuinka kirkko on muuttunut kurinpitäjästä empatialaitokseksi. Kivivuorta moitittiin ja kehuttiin samasta asiasta: esseistisestä tyylistä, jossa tehdään tulkinnallisia harppauksia ja yhdistetään irrallisilta vaikuttavia seikkoja. Kivivuorella on siis pitkähkö historia epämuodikkaassa toisin katsomisessa. Argumenttinsa hän taustoittaa kirkkaasti. Paha tieto on selkeästi jäsennelty ja kirjoitettu. Laajat ja osuvat kirjallisuusviittaukset vakuuttavat. Sekä kattava lähdeluettelo että tarkat tekstiviitteet vahvistavat vaikutelmaa kunnon tutkijasta. Niinpä ei ole kummastelemista, että minussa uinunut sosiologisesti virittynyt, pitkälliset opinnot suorittanut histfiilari heräsi taas eloon ja suorastaan hotkaisin Pahan tiedon. Kirjan pääotsikot Myytti välineenä, Uskomusten hallinta kulttuurieliitin kutsumuksena, Uusia myyttejä, Käärme paratiisissa ja Tarvitsevatko ihmiset illuusioita? kertovat olennaisen tekijän näkökulmista. Ryhtymättä referoimaan niitä sanon vain, että kirjan lukeminen hälvensi sumua erinäisistä sekä historian että nykyajan ilmiöistä. Entistä selvemmin tiedän, etten halua tulla hallituksi myyteillä tuonpuoleisesta paratiisista sen paremmin kuin illuusioilla jumalallisesta armosta. Yrittelen hissukseen olla avuksi läheisilleni, kun joku sellaista ilmaisee tarvitsevansa, ja vältän riesaksi käymistä. Siinä minun etiikkani, moraalista en niin tiedä. Mutta tosiasioita katson silmästä silmään, vaikka tiukkaa tekee esimerkiksi ilmastonmuutospuheiden hyväksymisessä.