Eilen Turussa oli kuultavissa musiikkijuhlien avajaiskonsertti. Olin paikalla. Ensiksi tarjoiltiin Johann Sebastian Bachin Konsertto kahdelle viululle D-molli. Pietari Inkinen ja Juha-Pekka Vikman duetoivat solisteina. Jousipainotteinen osa isosta orkesterista säesti. Taitavia taisivat olla, koska suosiota sateli esityksen päätteeksi. Musiikkiasioissa täysin kouliintumattomana en osaa sanoa mitään omaperäistä.
Toiseksi kuultiin Richard Straussin Metamorphosen vuodelta 1945. Vasta päättyneen sodan kaameudet välittyivät synkeän voimallisesti. Teoksen loppu melkeinpä järisytti minua. En taidakaan olla ihan surkea musiikin kuuntelija. Pietari Inkinen johti tarkkaavaisena ensinumerosta hiukan kasvanutta orkesteria.
Väliajan jälkeen pääsi täysi rähinä valloilleen, kun estradille asteli koko sinfoniaorkesteri kaikkine puhaltimineen ja patarumpuineen. Nuori Pietari Inkinen johti nyt hämmästyttävän voimallisesti Gustav Mahlerin Sinfonian nro 1 D-duuri. Tuskin kukaan pystyi nukkumaan orkesterin pauhatessa täysillä. Ystäväpariskunnan miehenpuolikin alkoi loistaa tyytyväisyyttä, kun puhallinpatteristo raikui ja isot messinkilautaset räiskähtivät yhteen. Oli menoa ja meininkiä, totta vieköön. Oikeaa maskuliinisuuden juhlaa! Loppu suorastaan myrskysi, niin kuin säveltäjä on ohjelmalehtisen mukaan tarkoittanut. Saliyleisö tuntui vallan sekoavan musiikkimelskeen tauottua. Taputuksista, huudoista, tömistelyistä ei ollut tulla loppua. Inkinen kukitettiin jo toistamiseen, ja hän sai tulla yhä uuudestaan juhlittavaksi. Orkesterin kaikkia soitinryhmiä nostatettiin kiiteltäviksi. Komeaa, kerrassaan. Yleisöä ei kuitenkaan riittänyt salin jokaiselle tuolille. Mistähän se kertonee? Jos hyvin käy, täytän taas yhden paikan salissa ensi tiistaina, jolloin Turun Konserttitalossa kuullaan Mariinski-sinfoniaorkesteria Valeri Gergijevin johtamana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti