Näppylästä murhe?

Parisen viikkoa sitten plastiikkakirurgi operoi oikeaa olkavarttani, kun ihotautilääkäri patisti minut oikopäätä poistattamaan omituinen luomen ja ihottuman röhelmän. Tänään pääsin tikeistä. Tulos näkyy kuvassa, jonka sain takaviistosta hädin tuskin otetuksi. Kirurgi pahoitteli arpea. Se on kuitenkin murheista pienin, sillä aiheellinen leikkaus poisti paikasta melanooman. Patologin lausunnon mukaan kaikki lähti. Tiedä sitten pitkän päälle, kuinka on. Hiukan pöllämystyneenä odotan torstaita, jolloin lääkäri soittaa ja selittää tarkemmin tilannetta. Joka tapauksessa huomaan saaneeni muistutuksen kuolevaisuudestani, taas kerran.

Kuvan kauniit kurkistettu

Turun taidemuseossa päättyy tänään näyttely nimeltä Kuvan kauniit. Osallistuin klo 15:n opastuskierrokselle. Tyttönen farkuissaan ohjaili joukkoa maalaukselta toiselle ja jutteli niitä näitä. Esimerkiksi Hanna Petreliuksen valtaisan muotokuvan äärellä kuulimme, kuinka kiva musta mekko Hannalla on. Ei hassumpi oheisella Edelfeltin maalaamalla naisellakaan, vai mitä? Että mekkoja tällaisilla daameilla... hoh-hoijaa! Löysin itsestäni nirppanokan ja häivyin porukasta. Kiertelin ja katselin itsekseni sen mitä kiertelin. Viitseliäästi laaditut opastekstit auttoivat orientoitumisessa. Seuraavat sitaattikatkelmat löytyivät vielä äsken museon nettisivuilta:

Näyttely Kuvan kauniit – nainen katseen kohteena rakentuu temaattisista kokonaisuuksista, jotka lähestyvät Turun taidemuseon kokoelman naisaiheisia teoksia eri näkökulmista. Näyttely kurkistaa suositun aiheen taakse ja selvittää, kuka naista oikein katsoo ja miten. Esillä olevat teokset ovat valmistuneet 1800-luvun lopulla tai 1900-luvun alussa.

Erilaiset naisia esittävät taideteokset kuuluivat olennaisella tavalla 1800-luvun kuvamaailmaan. Useimpia niistä voidaan tarkastella kauneuden tai naiseuden representaatioina. Näyttelyn nimi Kuvan kauniit viittaa juuri tähän. Näyttely kuitenkin katsoo aihettaan, kuvaa naisesta, kaunista pintaa syvemmälle ja sijoittaa teokset osaksi laajempaa yhteiskunnallista ja taidehistoriallista kontekstia. Kuvan kauniit sisältää niin maalauksia, grafiikkaa kuin veistoksiakin ja siinä on mukana teoksia mm. Gunnar Berndtsonilta, Elin Danielson-Gambogilta, Albert Edelfeltiltä, Magnus Enckelliltä ja Akseli Gallen-Kallelalta.

Länsimaisen kulttuurin perusajatuksiin on kuulunut järjen ja luonnon vastakkainasettelu. Tähän kahtiajakoon on liitetty myös sukupuolijako, jossa järki edustaa miehisyyttä ja luonto taas naisellisuutta. Myös Turun taidemuseon kokoelmasta löytyy esimerkkejä tästä ajattelutavasta.

Suomessa naisten muotokuvat ovat aina olleet harvinaisempia kuin miesten. Osaltaan syynä on ollut se, että ennen 1900-luvun jälkipuoliskoa nainen harvoin saavutti niin korkean yhteiskunnallisen aseman, että olisi tullut ikuistetuksi muotokuvaan. Enemmistöä 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa valmistuneista naisten muotokuvista voidaan pitää patriarkaalisen järjestyksen synnyttäminä, osoituksina isän tai aviomiehen vallasta. Osa Kuvan kauniit -näyttelyn muotokuvista tosin heijastaa 1800-luvun loppupuolella alkanutta naisten aseman muutosta, joka vähitellen johti siihen, että myös naisella oli oikeus mielipiteeseen, omaisuuteen ja ammattiin. Myös taiteilijan ammatti tarjosi poispääsyn perinteisestä naisen roolista. Taiteilijoiden omakuvat heijastavat aihepiiriä tavallaan. --

Alaston naisvartalo on länsimaisessa taiteessa keskeinen kuva-aihe, mutta sen taustalla vaikuttavia motiiveja on ryhdytty tarkastelemaan kriittisesti vasta 1900-luvun jälkipuoliskolla. Myös tämä aihepiiri on edustettuna näyttelyssä. Lisäksi näyttelyn teemoihin kuuluvat antiikin myyttien ja kirjallisuuden hahmot, kuten Andromeda, Judith, Magdalena ja kotoinen Ainomme.

Papparazzi-puuhia

Nuorilla on häitä. Ellei itse tohdi astella alttarille, joku kavereista tohtii. Tänään iltapäivällä moisia askeleita otti keskimmäisen tyttärentyttären kaveri. Minua tarvittiin taksikuskiksi kirkkoon asti. Jäin homman hoidettuani aidalle norkoilemaan, että näkisin muinoin meillä Kangasallakin viikon viihtyneen morsiamen. Jo ennen H-hetkeä edellinen pari ilmestyi valmiiksi vihittynä ulos kirkosta ja ahtautui saman tien 50-luvun autovanhukseen. Nappasin tapahtumista monta kuvaa, mutten sentään julkaise niistä kuin yhden, joka yllä komeilee isona päivän tunnuskuvana. Alla näkyvät hurmaavat kengät bongasin ihan oikean porukan sirosääriseltä daamilta. Ja hän vieläpä asteli kevyesti ja horjahtelematta - ainakin alkuillasta!

Keväästä syksyyn

Muuttopuuhat vievät ajatuksia niin, ettei tänään tullut edes puhelinta kameroineen mukaan torireissulle. Olisi ollut mainiota kuvattavaa Huskon savukalakatoksella. Siellä kasvaa jo uusi sukupolvi komean Roope-lokin perillisiä. Yksi poikaisista päivysti paikalla. Emoa ei näkynyt. Niinpä virityin miettimään omaa jälkikasvuani. Tytär ja vävy lähtevät tänään hakemaan esikoistaan Göteborgista, jossa tämä on ahkeroinut ensin talven opiskelijana, sitten kesän apulaisena tutkimusryhmässä. Luonnontieteiden kandidaattina vaihto-opiskelijaksi matkannut neito pysähtyy Turkuun suorittamaan maisteriopintojaan. Tampereella opiskelu jää siis tällä erää. Hiukan nuorempi sisko muuttaa Raumalle luokanopettajakoulutukseen. Asunto on jo löytynyt, kun taas Ruotsista palaava majailee lukiolaissiskon tapaan vanhempiensa luona, kunnes oma luukku löytyy. Että meillä kyllä riittää tavaroiden roudaamista lähiviikkoina!

Kuvan sisarukset ovat pojan ja miniän lapsia. Onneksi heistä kumpikaan ei ole tänä syksynä muuttamassa minnekään. Kunpa urheilevan pojanpojat selkävaivat hellittäisivät ja myös sisko säilyisi vammoitta toisin kuin viime syksynä! Silloin jalka vikuuntui pahasti, mutta parani sentään kevään mittaan. Kuvaa katsoessa muistuu mieleen äitienpäivä, jolloin istuttiin kai ensi kertaa talven jälkeen ulkona syömässä. Kuvia otettiin, kuinkas muuten, mutta oheinen, hiukan käsitelty otos jäi näin kauaksi aikaa odottamaan esille pääsyä. Eipä sentään turhaan odottanut.

Käännekohta

Iltapäivällä kello 13 toteutui se, mitä tässä on puoli vuotta valmistelu: jokirannan asunto ei enää ole minun. Kaupan viimeistely sujui käsikirjoituksen mukaisesti. Mukavana yllätyksenä ostajapariskunta ilmestyi hyvissä ajoin soittelemaan ovisummeria, koska he halusivat piipahtaa ylhäällä ennen pankkiin menoa: puutarhureina pitkän uran tehneet ex-yrittäjät toivat minulle ihanan perhosorkidean, josta kuva vieressä. Ja sitten he vielä tarjosivat lounaan upouudessa Smör-ravintolassa! Tästä kelpaa käynnistää lopullinen irtoaminen jokirannasta. Parisen viikkoa vielä kirjoittelen blogitekstejäni. Sitten lietolaisvinkkelistä keksin jotakin muuta hauskaa nettipuuhaa.

Ja sitten sirkus!

Piipahdin taas eilen Liedossa ja äimistyin vallan valtavasti, kun autotallin nurkalla seistä jökötti sirkuksen auto. Parvekkeelta näkyi koko komeus koulun pihalla. Ei siis tarvitse pelätä liikaa hiljaisuutta tulevassakaan asuinympäristössä. Sirkus kuulemma saapuu joka vuosi Lietoon samalle koulun pihalle elokuun lopussa. Tämmöistä en ole jokirannassa nähnytkään...

Tuli vieraita Ruotsista

Jokirannassa kannatti tänään paistatella päivää, kun kello näytti puolta yhtä. Silloin Kalle Kustaa lähestyi meitä vastaanottajia Silviansa kanssa Tarjan turvallisessa huomassa. Vilkuteltiin niiiin. Joku yritteli hurraamista. Mutta me parvekenaiset - toisena sattumalta Turkuun pölähtänyt ystävätär Kangasalta - pysyttelimme suu supussa (mitä nyt omiamme jutusteltiin), minä lisäksi käsi vakaasti kiinni Nikonissa.

 

 

Tunnin verran odotusta, sitten itse tapahtuma tuskin kymmentä minuuttia! Ja taas oli murhetta kuten lentoasemalla punaisen maton kanssa: sitä kiikuteltiin sinne tänne. Lopputuloksena Silvian punainen kenkä hädin tuskin hipaisi mattoa. Hyvin jokaisen jalat kantoivat odottaviin autoihin. Taisi jo nälkä siivittää askelia, sillä tietääkseni seurue oli menossa lounaalle Turun linnaan.

 

 

Pyörä muutti!

Iltapäivän alkajaisiksi hyppäsin vasta huolletun Helkamani satulaan ja poljin itseni ensin hautausmaalle. Katsastin kolmen haudan istutukset, napsin kuivat kukat pois ja jatkoin matkaani ihan niin kuin jo alkukesästä suunnittelin. Kolmisen varttia matkanteko vei, ei sen enempää. Nyt pyörä seistä jököttää autotallipaikallani. Ehkä vielä syksyn mittaan se pääsee tunnustelemaan Liedon pyöräilyreittien kuntoa.

Iltapäivän Nikon-treeniä

Oheisen kuvan nappasin tänään ystävän huippuhienolla Nikon D700:llä. Harjoittelin tarkennusta läheisen puun lehtiin. Ja kas, kameran iso kenno ja muutkin ominaisuudet saivat aikaan kauttaaltaan terävän kuvan. Tulos näkyy upeasti jopa tälle sivulle roimasti pienennetystä kopiosta. Seuraavaksi olisi opittava yhtä ja toista valkotasapainosta. Ei lopu mummulta puuha...

Tukka pystyyn ja lavalle

Puoli päivää ehti vierähtää, ennen kuin rannan lavalle ilmestyivät mannekiinit. Voi pojat, mitä mekkoja, kasseja ja kampauksia!

Jo kirkastui

Ennen kuulumatonta ja näkemätöntä on nyt kuultu ja nähty, kun parvekkeen alapuolella esitellään ihmeuutuutta nimeltä panna-futis. Häkkiin änkesi äsken vastapareina neljä pelaajaa, joista jokainen yrittää sujauttaa maalin vastapuolen jalkojen välistä. Se on pannamaali se. Tämänpäiväisen lehtitiedon mukaan panna-futis on katujalkapalloilusta kehitetty laji, jota pelataan 2 - 4 hengen joukkueilla rajatussa tilassa. Jokirannan pannahäkki on halkaisijaltaan kuusi metriä. Yksi peli kestää muutaman minuutin. Kuuluttaja selostaa, hihkuu ja innostaa myös ohikulkijoita pelaamaan. Häkkiin siis pääsis meikä-mummukin, jos sattuis huvittamaan. Mutta kun ei huvita.

Palloilua vai mitä?

Vielä täytyy odottaa, että rantapuuhat ratkeavat. Olen kyttäillyt kaiken aamupäivää ja ihmetellyt, mitä on tekeillä. Luulenpa, että jotkain näytöstä tai juhlan tapaista valmistellaan ja se liittyy naisjalkapalloiluun. Ehkä huomiseen mennessä uteliaisuus palkitaan.

Elämää elokuvana?

Dragon-melontojen välissä jokirantaa tarvittiin eilen leffan tekoon. Telkkarista nähtäneen tulos, kun kerran Ylen autoja oli useampia paikalla. Tänään rantaa rustataan johonkin uuteen tapahtumaan, josta en vielä tajua, mitä se voisi olla. Huomenna tiedän.

Savossa koettua

Kolme vuorokautta Varkauden takana Kangaslammilla liikautti hoksottimia monin tavoin, kun seitsemän naista kokoontui yhden kutsusta Survival-seminaariin. Luonnonkauniissa ympäristössä puskettiin metsätöitä, lämmitettiin saunoja - savusaunakin on -, kannettiin vesiä, tiskattiin, paistettiin lättyjä, joogattiin, nautittiin hyvistä juomista (osa joi migreenin pelosta pelkkää vettä) ja ruuista (emäntä on oiva KOKKI), puhuttiin ja kuunneltiin toisiamme, yösydännä nukuttiin. Isot keskustelut noudattivat teemoja, jotka oli mainittu seminaariohjelmassa. Niistä ehkä tuonnempana. Sen verran sanon tässä, ettemme suotta istuneet ison pöydän ympärillä puhua pärisemässä.

Olin ainoa aamukukkuja. Hiippailin anivarhain pitkin rantoja uuden Nikonini kanssa ja tallensin näkymiä. Runsaat sata kuvaa löytyi muistikortilta. Melkoisella urakalla sain ne lopulta siirretyksi tietokoneeseen. Selkeitä ohjeita täytyi nääs osata paitsi lukea myös noudattaa, kun ensin oli varustettava tietokone tietyllä Nikon Transfer -ohjelmalla. Onnistui, lopulta! Varsinaisen urotyön teki yksi joukosta, kun jaksoi pitkän päivän hoidella tulta niin, että kauan polttamista odottanut rankokasa muuttui kuin muuttuikin tuhkaksi. Ja seuraavana päivänä, sunnuntaina, satoi taivaan täydeltä. Ei siis huolta tulen valloilleen pääsystä, kun koko sitkeiden naisten katras otti ja lähti takaisin Helsinkiin. Minä vain kurvasin sieltä vielä Turkuun armaaseen jokirantaan. Täällä mäikkää parastaikaa Dragon-melontojen kovaääninen kuuluttaja. Mutta ei kiinnosta ruveta seuraamaan, kuinka joukkueet kolhivat melojaan ja kanootit törmäilevät jokiuomassa. On niitä touhuja tullut jo nähdyksi.

Kolme muskettisoturia Vartiovuorella

Melkeinpä yliannos on tullut kesäteatteria ja muuta kyldyyriä viime päivinä. Olin jo aivan unohtanut, että alkukesästä lupasin miniälle tulla katsomaan Kolmea muskettisoturia 12. elokuuta. Eilen lunastin lupaukseni. Lipun hinnasta kolmannes menee Lahjan tytöille, jonka edustusryhmässä pojantytär lähtee kevättalvesta Yhdysvaltoihin. Kaikeksi onneksi esitys osoittautui heti alkuminuutista alkaen huiman taidokkaaksi parodiaksi ja kaikin puolin osaavasti tehdyksi sovitukseksi tuttuakin tutummasta seikkailutarinasta. Minusta hauskinta ja hullunkurisinta oli katsella, kuinka musiikinopettaja heilui hulluna urkujen kimpussa niin että tukka hulmusi villisti. Mikä loistosuoritus! Kas kun ei pää irronnut kovassa menossa. Turun Kesäteatterin nettisuvuilta löytyivät oheiset kuvat ja paljon muuta aineistoa kuten tämä tekstipala:sa Oula Kitti, Juha-Pekka Mikkola, Markus Järvenpää, Tom Petäjä ja Iiro Heikkilä kuva Kalle Karlsson

Kultaisella 1600-luvulla Pariisin miehet ovat terästä ja tunnelma metallia. Kuninkaan musketöörit Athos, Porthos ja Aramis kohtaavat nuorukaisen nimeltä D'Artagnan ja käyvät uljaasti päin vehkeilijöitä, vakoilijoita ja salakuuntelijoita. Turun Kesäteatterin "Kolme muskettisoturia" on koko perheelle suunnattu seikkailukomedia, joka leikittelee ranskalaisuudella, korkeasukuisuudella, historialla ja ruoalla. Sekä ihmisten hölmöydellä, teeskentelyllä ja kyvyttömyydellä oppia virheistä.

Näyttelijöistä keskeisimmät tuntuivat olevan laulu- ja akrobatiataitoisia ammattilaisia. Vahvistusta lienee haettu paikallisesta Taideakatemian sirkuskoulusta, sillä esityksessä nähtiin myös trapetsitaiteilua ja jonglööritemppuja. Parituntinen esitys hauskutti kaikenikäisiä. Komea finaali siis kaikelle kesän mittaan nähdylle.

Kesä jatkuu vielä tovin. Niinpä starttaan auton tänään ja menen Porvooseen erästä tuttua Annelia moikkaamaan. Porvoosta saan huomenna kyytiini kolme vahvaa naista. Yhdessä jatkamme matkaa Savonmuahan Sirkun mökille vanhojen naisten Survival-seminaariin. Siinä syy, miksi nämä sivut pysyvät mykkinä muutaman päivän. Ans kattoo, kuinka paljon kantarelleja kertyy koppaan, kun ainakin yhden päivän ohjelmana on sienestys. Siitä ja muista selviytymiskonsteista ensi viikolla!

Ohdakeperhonen itse nähtynä

Vielä riittää aineistoa taannoiselta Utön-reissulta. Aamun lehdessä näet oikein värikuvan kera uutisoitiin, kuinka aiemmin harvinainen ohdakeperhonen on tänä kesänä yleistynyt etenkin saaristossa. Pietaryrtit kuulemma tulvivat tulokasperhosen toukista. Niitä en huomannut etsiä, mutta näin yhden oranssikirjavan otuksen täydessä komeudessaan Kesnäsin tiellä ja nappasin kuvan. Tajusin, ettei se ole nokkosperhonen eikä edes sen sukulainen. Lehdessä mainittiin ohdakeperhosen sukulaiseksi amiraaliperhonen. Ajatella, että nyt tiedän senkin seikan!

Sammal hehkuu

Viime syksynä piti mennä Japaniin asti ihmettelemään sammaleiden upeutta. Kuinka ollakaan: täysin vertailukelpoinen tiiviinpehmeä, muhkea sammalesiintymä löytyi Utön majakan edustan kallioilta, kuten kuva todistaa. Ei tosiaan taida kannattaa lähteä merta edemmäs edes sammaljahtiin.

Ilvestelyä linnanraunioilla

Eilen oli taas vuorossa teatteria. Turun teatterikerho retkeili 50 ihmisen voimin tilausautolla Kuusiston kauan sitten hajotettuun linnaan oppimaan, miten linnassa joskus on eletty. Tuntui tosiaan siltä, että kyse oli dramatisoidusta oppitunnista paremminkin kuin elävästä teatterista. Ei auttanut, vaikka käsikirjoituksen on laatinut nimekäs Leena Lander. Sen ensi versio on parinkymmen ajastajan takaa Kaarinan kaupungin täyttäessä 680 vuotta. Uudelleen muokattuna näytelmä juhlistaa tällä kertaa kaupungin 700 vuotta jatkunutta olemassaoloa. Ohjelmalehtinen kertoo, että piispanlinnaa ruvettiin rakentamaan 1200-luvun lopulla. Työt keskeytyivät 1318, kun venäläiset polttivat paikan. Vasta 1430-luvulla linna valmistui. Linnoituksena se oli täydessä koossaan 1500-luvun alussa. Silloin se käsitti kolmikerroksisen päälinnan palatseineen, kappeleineen ja taloussiipineen. Päälinnan ulkopuolella oli vielä korkein tornein varustettu esilinna. Lisäksi merenlahti oli paalutettu vaikeuttamaan maihinnousuja. Ilves kielekkeellä -näytelmä keskittyy viimeiseen mahtavaan katoliseen piispaan, Arvid Kurkeen, ja hänen aikakautensa päättymiseen. Loppukohtauksessa piispan pojakseen uskoma Pietari Särkilahti palaa maisterina Saksanmaalta ja tunnustaa kääntyneensä Lutherin oppiin, kun oli saanut kuulla tämän opetuksia. Uutinen tyrmistyttää piispan ja kauhistuttaa piispanlinnan väkeä: kukin pelkää oman nahkansa puolesta. Linna tyhjenee. Arvid Kurki pakenee laivalla. Hänen kerrotaan hukkuneen Kustaa Vaasan joukkojen lähestyessä linnaa. Mutta paljon ennen ratkaisuvaiheita yleisö näkee otoksia linnassa vierailevista säätyläisistä, asemiesten otteluista, palvelusväen puuhista, nuorten neitojen tulevaisuuden suunnitelmista ja muutaman kauniin keskiaikaisen musiikkiesityksen lauluineen yms. Upea sää pehmitti minut katsojana melko suopeaksi. Silti en äitynyt yhtä innokkaasti taputtamaan kuin takanani istunut nainen. Hän suorastaan hengästyi ihastuksesta - ja minä ihmetyksestä. PS Näytelmän nimi viittaa piispa Arvid Kurkeen, joka ilveksenä vaani tilaisuuksia selviytyä valtapeleissä. Hän haisteli tarkkavainuisesti, kuka kulloinkin voittaa. Pitkään hän menestyi taktiikallaan, mutta putosi lopulta kielekkeeltään mereen, jossa ilveksen arvokas turkki on vettyneenä pohjaan vievä taakka.

Kerrankin musiikkia

Eilen Turussa oli kuultavissa musiikkijuhlien avajaiskonsertti. Olin paikalla. Ensiksi tarjoiltiin Johann Sebastian Bachin Konsertto kahdelle viululle D-molli. Pietari Inkinen ja Juha-Pekka Vikman duetoivat solisteina. Jousipainotteinen osa isosta orkesterista säesti. Taitavia taisivat olla, koska suosiota sateli esityksen päätteeksi. Musiikkiasioissa täysin kouliintumattomana en osaa sanoa mitään omaperäistä.

Toiseksi kuultiin Richard Straussin Metamorphosen vuodelta 1945. Vasta päättyneen sodan kaameudet välittyivät synkeän voimallisesti. Teoksen loppu melkeinpä järisytti minua. En taidakaan olla ihan surkea musiikin kuuntelija. Pietari Inkinen johti tarkkaavaisena ensinumerosta hiukan kasvanutta orkesteria.

Väliajan jälkeen pääsi täysi rähinä valloilleen, kun estradille asteli koko sinfoniaorkesteri kaikkine puhaltimineen ja patarumpuineen. Nuori Pietari Inkinen johti nyt hämmästyttävän voimallisesti Gustav Mahlerin Sinfonian nro 1 D-duuri. Tuskin kukaan pystyi nukkumaan orkesterin pauhatessa täysillä. Ystäväpariskunnan miehenpuolikin alkoi loistaa tyytyväisyyttä, kun puhallinpatteristo raikui ja isot messinkilautaset räiskähtivät yhteen. Oli menoa ja meininkiä, totta vieköön. Oikeaa maskuliinisuuden juhlaa! Loppu suorastaan myrskysi, niin kuin säveltäjä on ohjelmalehtisen mukaan tarkoittanut. Saliyleisö tuntui vallan sekoavan musiikkimelskeen tauottua. Taputuksista, huudoista, tömistelyistä ei ollut tulla loppua. Inkinen kukitettiin jo toistamiseen, ja hän sai tulla yhä uuudestaan juhlittavaksi. Orkesterin kaikkia soitinryhmiä nostatettiin kiiteltäviksi. Komeaa, kerrassaan. Yleisöä ei kuitenkaan riittänyt salin jokaiselle tuolille. Mistähän se kertonee? Jos hyvin käy, täytän taas yhden paikan salissa ensi tiistaina, jolloin Turun Konserttitalossa kuullaan Mariinski-sinfoniaorkesteria Valeri Gergijevin johtamana.

Itse poimittuja

Iltapäivä vierähti valtaisan ruskolaisen marjatilan vattupuskissa. Satoa minulle kertyi kolmisen kiloa pakasteeseen paiskattavaksi. Lysti maksoi 26 euroa. Kelpaa sitten talvipimeässä ja -kylmässä muistella, kuinka kerätessä hikoiltiin tyttären ja vävyn kanssa täydessä auringonpaisteessa. Kumma ilmiö muuten kuvissa: näyttää ihan siltä kuin purkeissa olisi jotakin soosia eikä niissä kumminkaan vattujen lisäksi ole edes sokeria.

Draken-haaksirikon muisto

Hellettä pitää jokirannassa niin kuin kuulemma merellä Ahvenanmaan tuntumassa, josta äsken tuli tekstiviesti: aurinkoiset päivät ja kuutamoyöt tekevät purjehduksesta lähes ylittämättömän nautinnon. Ymmärrän viikon takaisen Utön-reissun jälkeen, mistä on kysymys. Kävelisin mielelläni vaikkapa ensi vuoden elokuun alussa uudestaan suosikkipaikkaani saaren eteläisimpään niemen kärkeen. Sinne on pystytetty muistomerkki, jonka kuva näkyy yllä ja joka kertoo karusti sen, ettei meri aina ole lempeä. Muistomerkin taustana on Drakenin miehistölle kohtalokas Öröbodan luoto. Seppeleestä löytyi maininta, että sen ovat laskeneet Drakenin uhrien muistoksi Korpilahden (?) järvipelastajat. Osoitteella hylyt.net löytyy tämä selostus muistomerkin aiheesta:

Dragsfjärdissä vuonna 1919 rakennettu puulaiva oli siirtynyt sikäläisestä omistuksesta kapteeni Niilo Saarisen ja kauppias J.E. Tervaisen omistukseen keväällä 1929. Aluksen koko oli 410 brt (296 nrt) ja pituus 42,96 metriä. Siinä oli purjeitten lisäksi 60 hevosvoimainen apukone, joka vastikään oli vaihdettu pienempään. Isompi moottori oli aiheuttanut huolestuttavaa värinää koko laivan rungossa. Kokeneen kapteenin komennossa M/Aux Draken toimitti rahtiliikennettä Itämerellä.

Lokakuun 16. vuonna 1929 laivaan lastattiin puutavaraa Oulun satamassa. Seuraavana päivänä 11-henkinen miehistö kapteeneineen suuntasi kohti etelän satamia. Matkalla se poikkesi Uuteenkaupunkiin, josta se lähti 6.11. kohti Kööpenhaminaa. Tuuli yltyi Ahvenanmerta lähestyttäessä ja radio varoitti myrskystä. Tätä ei laivalla tiedetty, koska alukselta puuttui radio. Utön kohdalla myrsky täytti jo laivaa vedellä ja Saarinen päätti kääntää keulan kohti majakkaa. Mahtava vesilasti teki aluksesta ohjauskyvyttömän, mutta purjeilla suunnassa vielä pysyttiin. Pian myös pieni apukone sammui ja samalla hiljenivät myös konevoimaiset pilssivesipumput. Myös kahdesta käsikäyttöisestä pumpusta toinen murtui ja laivan kohtalo alkoi olla sinetöity.

150 metrin päässä Utön majakkasaarelta Draken karahti Öröbodan-nimiselle luodolle ja murskautui. Pelastusvenettä irrottamassa ollut puosu menehtyi ensimmäisenä hylyn yli pyyhkivään aaltoon. Toinen uhreista iski päänsä Utön rantakivikkoon ja kolmas menehtyi luodolla. Vielä kaksi miestä huuhtoutui aallon mukana näkymättömiin ennenkuin saarelaiset saivat miehet ankarien ponnistelujen jälkeen turvaan kaksi päivää onnettomuuden jälkeen. Maltillisesta toiminnastaan luodolla antoi Merenkulkuhallitus kapteeni Saariselle tunnustuksen, ja pelastustyössä mukana olleet saivat presidentin myöntämän hengenpelastusmitalin. Vain niukalti hylkyjätettä on pohjassa muistuttamassa tapahtuneesta. Tapaus järkytti suurta yleisöä ja painostuksen takia meripelastustoimintaa jouduttiin uudistamaan perusteellisesti.

Muistomerkki Drakenin haaksirikosta pystytettiin Utön saaren Kesnäsin niemeen 60-vuotis- muistojuhlan kunniaksi.

Tekstin laatinut Vaheri-Hyvärinen-Saari

Meitä valvotaan

Utössä huomasi, kuinka paljon erilaisia valvontalaitteita ja -torneja mahtuu ihan pienellekin alueelle. Lisäksi käytössä on satelliitteja. Onkohan Suomenkin merivartiostolla? Kuulemma tekniset vempaimet ovat niin tarkkoja, että niiden avulla pystyy seuraamaan, mitä puhutaan vaikkapa kuvien itäniityllä. Se on avara alue, jolla saarelaisten lehmät aikoinaan laidunsivat. Ennen utöläisten lehmiä Jurmosta tultiin niittämään heinää ja vietiin se pääsaaren märehtijöille. Tämän nääs opin, että Jurmo on pitkään ollut pääpaikka, Utö taas ensin kalastajien, sitten luotsien osa-aikainen asemapaikka. Ennen pitkää pari luotsiperhettä muutti pysyvästi tälle ulkomeren kallioiselle saarelle. Heitä seurasi koko joukko muita. Sotien aikana perheet evakuoitiin Jurmoon, kunnes omalle saarelle pääsi takaisin. Yhä edelleen nelisenkymmentä ihmistä asuu saarella ympäri vuoden.

Onnellisten saarella

Eilinen helteinen iltapäivä kului rattoisasti luokkakaveriporukassa, kun oli saatu kutsu tulla Velkuaan. Siellä yksi meistä on pikku saarella emännöinyt taitavan siippansa kanssa jo kolmatta kymmentä vuotta. Lapset ja lastenlapset ovat kasvaneet hyvässä ympäristössä ja oppineet äkkiä uimaan. Kivisiltä rannoilta ei toden totta passaa pudota veteen ja leikkiä sitä, kuinka kivi painuu pohjaan. Lastenkin on kyettävä pelotta pulpahtamaan korkkina pinnalle, jos sattuu vahingossa joutumaan veden varaan, ja räpiköitävä kiireesti rantaan. Mitään haavereita ei liene sattunut, vaikka saarella riittää juoksentelijoita parivuotiaasta isoihin koululaisiin. Viitseliäät isovanhemmat jaksavat näet yhä huolehtia paitsi meistä satunnaisista kävijöistä myös vuoroviikoin saarelle lennähtävistä lapsukaisista.

Löytöjä

Utö tarjoaa yhä pohdiskeltavaa. Rehevien kasvien kuvia aloin vasta äsken tutkia sillä silmällä, että löytäisinpä kullekin kasville nimen. Melko varmasti oheinen valkokukkainen tupsu on kavattanut alleen kaupunki-ihmisille ehkä vain tuubista raasteena tutun makoisan piparjuuren. Siinä selitys koko nimelle. Komeita tupsukoita näkyi siellä täällä polkujen varsilla. Kuvan kasvi rehottaa saaren eteläkärjen kallioiden suojan puolella. Tervemenoa katsastamaan, kuinka se jakselee syksyä kohti mentäessä.

Kivipellon laidalta

Ihmeeksi riittää maakravulle, kun pääsee näkemään Utön kivipeltoja. Niitä riittää. Etteivät vain olisi jättiläiset joskus intoutuneet kivisotasille paljon ennen niitä aikoja, jolloin ihmiset keksivät aloittaa saaren linnoittamisen ja pikku hiljaa myös asuttamisen. Punainen rakennus on myöhäisten aikojen kuuluisuus, sillä Estonia-onnettomuuden uhreja kerättiin ensimmäiseksi kyseiseen varastoon. Sen etu- ja samalla eteläpuolella on saaren helikopterikenttä. Katastrofi tapahtui 28.9.1994 vain 35 kilometriä eteläkaakkoon saaresta.

Wikipediasta poimin tähän seuraavat tiedot:

Ensimmäisenä onnettomuuspaikalle saapui M/S Mariella klo 2.12 (M/S Silja Europa saapui n. klo. 2.30), ja ensimmäinen pelastushelikopteri klo 03.05. Alukset eivät kuitenkaan voineet laskea omia pelastusveneitään huonojen sääolosuhteiden takia.

Sen sijaan M/S Isabella laski alukselta poistumiseen tarkoitetun pelastusliukumäen, jota pitkin 16 ihmistä saatiin vedettyä ylös merestä. Helikopterit toimivat alueella yhteensä n. 15 tuntia, joiden aikana ne pelastivat merestä 104, ja alukset puolestaan 34 ihmistä. Yksi pelastetuista kuitenkin kuoli myöhemmin sairaalassa.

Vainajia nostettiin kaiken kaikkiaan 94, ja kadoksiin jäi 757 ihmistä.

Päivän tyrsky

Ulkomeren saaressa vietetty aika tuotti loman, jollaista en ole ennen kokenut: rauhaa, avaruutta, meren kohinaa ja ylen määrin unta meri-ilman tainnuttamana. Hommaksi piisasi kävely Utön entisillä suljetuilla sotilasalueilla. Nyt siviilit pääsivät jopa eteläiselle niemelle, Kesnäsiin. Siellä laakeat mainingit vyöryivät etelätuulen saattelemina kallioille. Muutaman kerran onnistuin tallentamaan kuvaan edes jonkinlaisen veden ryöpsähdyksen, vaikka komeimmat vesisuihkut purskahtivat omia aikojaan ilmoille kuin ilkkuen kuvausyrityksiä. Yllä koko loman viimeinen kuva, jonka otin tänään aamupäivällä. Nikon-merkkisellä, lainassa olleella digijärkkärillä kertyi kelpo kuvia kaikkiaan yli 250. Ihmekö sitten, että kamerahinku kasvaa kasvamistaan.