Laskutaito koetteella

Huomenna vihdoin tulee totta pitkään suunnitellusta ja odotetusta Japanin-matkasta. Ensimmäisiä testejä perille päästyä on tottua ymmärtämään, mitä mikin maksaa, kun 100 jeniä on 0,75 euroa, 1000 jeniä 7,49 jeniä. Se vielä menee, mutta entä äkkitilanteessa esim. 7250 jeniä? Jotenkin hommasta on selviydyttävä. Wikipediasta napatussa 1000 jenin setelissä komeilee jo tutuksi tulleen kirjailijan Natsume Sosekin kuva, kun taas minä sain vaihdossa ihan eri miehen kuvittamia tonnin seteleitä. Että sillä lailla. Kunpa rahayksikköpulmat eivät sumentaisi matkan varsinaisia elämyksiä, joita on luvassa runsaasti. Erityisesti odotan lauantaita 25.10., jolloin pääsen sammalpuutarhaan ja lisäksi vielä bambutarhaan sekä joitakin erikoisia itikoita ihmettelemään. Kauniita ympäristöjä löytynee pitkin kiertomatkaa. Upeita japanilaisia taideteoksia on paraikaa esillä Suomessakin, kuten taannoin Ateneumissa huomasin. Alla pari esimerkkiä kuuluisasta puupiirrostaiteesta. Kuvat taustatietoineen löytyvät Wikipediasta.

Iltayön tunnelmia

Lokakuussa on ollut muutamia lumoavan kauniita iltoja. Yhtenä niistä osuin katsomaan tavallista pidempään sataman suuntaan enkä suotta. Oli juuri se hetki, jolloin päivä painui mailleen ja heitti hyvästiksi heleitä värejä läntiselle taivaalle. Koillisessa väijyi yö. Sen tuloa pehmensi kuu, joka lempeästi silmäili pilviudun takaa, mitä hämärän maan kamaralla jokirannassa liikkuu: saman tien kotiparvekkeella löytyi kamera käsiin, kuului vähäinen napsahdus - sain kuin sainkin talteen häivähdyksen katoavasta hetkestä!

Pultti-setä on hyvin ymmällään

Omaa väkeä ei ole aamun jälkeen näkynyt, mutta ruokaa sentään sain, kun tuttu otus ilmestyi kuin tyhjästä herättämään minut hyväunisen vanhuksen. Ja sitten meikäläistä vietiin, vaikka sataa. Narun päässä määrätietoinen käsi kiskoo meikäpoikaa aina vain kauemmas nukkumakorista, huh-huh! Mitä ihmettä nyt seuraa, kun mukaan otettiin iso kassillinen koiratavaroita? On tässä olemista, jos vielä täytyisi köpötellä koko tuo piiitkä polku ja sitten ties minne. Näytänpä tuolle kiskojalle, että tässä pojassa on yhä ytyä. Pistellään vaan tassua toisen eteen ja katsotaan, kumman sade ensin kohmettaa. Lompsii mokoma saappaat jalassa ja antaa meikäläisen kastella itsensä viimeistä varpaanväliä myöten. Kokonaista puoli kilometriä mennä hyntättiin, ennen kuin selvisi, että onni taisi potkaista. Löysin nääs itseni tutun portaikon edestä, eikä tarvinnut kauan seistä toljottaa, kun jo ihanainen Rosita tupsahti kuivattelemaan selkäkiharoitani. Tänne kelpaa jäädä, kunnes omat taas ennen pitkää korjaavat talteen. Hoh-hoijaa...

Tuorla tuottaa elämyksiä

Turun yliopiston tähtitieteilijät majailevat Piikkiössä, jossa sijaitsee kuuluisa Tuorlan observatorio. Sinne Turusta on matkaa n. 15 km Helsingin suuntaan. Parisen viikkoa sitten paikallisradiossa kerrottiin, että Tuorlassa on jo kuukauden päivät kokeiltu Evans & Sutherlandin toimittamaa laitteistoa ohjelmineen omassa planetaariossa, joka avaa ovensa yleisölle. Joka ilta, joskus myös päivällä, on esityksiä. Kunkin kuukauden tähtitaivas esitellään aina, lisäksi näytetään laitteiston mukana saatuja avaruuselokuvia. Aito tähtitieteen edustaja päivysti eilen planetaariossa: myi lippuja ja Ursan julkaisuja, sanoi muutaman sanan esityksen alussa, sammutti valot ja käynnisti laitteet klo 18. Planetaarion kaikki 36 paikkaa olivat täyttyneet hyvissä ajoin. Hiljaisina katselimme ylle heijastettuja ihmeellisiä taivasnäkymiä. Muun muassa Orionin tähdistö esiteltiin useaan otteeseen, joten alan hahmottaa siitä jo Väinämöisen viikatteen lisäksi kuvion kokonaisuutta. Maltillinen selostus kertaili tähdistöjen tarunomaisia taustoja, mikä ehkä innosti erityisesti lapsiyleisöä. Lokakuisen tähtitaivaan tarkastelun jälkeen näytettiin vielä auringon syntyä havainnollistava elokuva. Uskomattomia näkymiä on taltioitu sekä jättiteleskoopeilla että avaruusluotaimilla! Mitähän pienimpien katsojien mieleen mahtoi painua esimerkiksi auringon lopun ajoista? Lasten on mahdotonta tajuta vuosimiljardien aikaperspektiiviä, joka ei ota auetakseen aikuisellekaan. Selostus tosin hälvensi pelkoja uskottelemalla, että ihmiset ehtivät löytää uusia asumiskelpoisia planeettoja, ennen kuin aurinko ensin paisuu ja sitten luhistuu. Kannattaa katsoa, mitä seuraavasta nettiosoitteesta löytyy: www.astro.utu.fi/planetaario

Luontotaidetta

Sunnuntaina historiallisen Katariinanlaakson tammilehdossa katse kiinnittyi kantoon. Mikä lienee ollut kivenjärkäleen osuus puun kaatumisessa? Vai onko jalopuuvanhus vain kellahtanut niin, että sen tyvi nyt lahoaa kiveen nojaillen? Hätkähdyttävän kauniilta kokonaisuus näytti aurinkoisessa syysmetsässä.

Ruusujen sunnuntai

Pikku hiljaa eilen puolenpäivän aikoihin jokirannassa oli havaittavissa liikehdintää. Autoja tuli ja meni, lautakasa kasvoi, kunnes siitä juoksutettiin yksitellen lauta poikineen riviin istuimiksi. Pian rantaan ilmaantui myös iso auto, jonka sivu aukeaa esiintymislavaksi. Torvisoittokunnaksi paljastui se poppoo, jolla oli yllään kaikkein punaisimmat takit. Pakko minunkin oli kipittää alas kadulle siinä vaiheessa, kun työväenmarssi kajahti ilmoille. Silloin porukkaa seisoi tai istui paikalla kunnon torikokouksen verran, ellei peräti enemmän. Kotiportista kadulle päästyäni tungin muitta mutkitta eturiviin muiden kuvaajien joukkoon enkä suotta: pöntöstä kaikui telkkarista tuttu luokanopettajan ääni. Jutta Urpilainen se siinä nostatti vaali-innostusta, mikä onnistui eilisessä auringonpaisteessa vallan mainiosti. Hartaana ensimmäisten joukossa kuunteli nuorta kaunotarta Pertti Paasio kitaraa halaten, mutta Turun Sanomien vt. päätoimittaja Aimo Maasinen vaihtoi jalkaa ja kuulumisia, kunnes pääsi mm. Förin äijänä tunnetun Markku Heikkilän peesissä lavalle esiintymään. Jonkun vitsin tapasen ehtisi kumminkis kuulla oikke Turun kiälell. Silti mää vaa poistusi omall hollillen ja kaike lisäk viäl autoll niin ko pirum porvari. Simmottos!

Yhä kesää?

Kasveista löytyy sitkeitä sinnittelijöitä. Äitienpäiväksi parvelaatikoihin istetuista samettiruusuista pari jaksaa vielä ilahduttaa helakan keltaisilla kukinnoillaan, kun taas viereen hiljan hankitut pienikukkaiset asterit lopahtivat vähän yli kuukaudessa. Niiden lehdissä näkyy härmää, eivätkä nuput enää aukea. Mutta hopealehtien pitäisi kestää pakkasiakin. Tiedä sitten tuleeko mokomia lainkaan.

Satavuotias liikuttaa

Eilen juhlittiin paitsi A. Kiveä myös Turun Riennon voimistelujaostoa sen täyttäessä sata vuotta. Olinhan siellä minäkin ja oikein esiintymässä! Meitä "ikivireitä" - ei siis ikivihreitä - saatiin kokoon täysi tusina kolmesta voimisteluseurasta aloittamaan juhlan liikuntaosuus. Siinä eri turkulaisseurat onnittelivat satavuotiasta kumppaniaan joukkue-esityksin. Vain yksi soolo nähtiin, huiman mestarillinen aerobic-kilpaohjelma. Ohessa pari kuvaa illansuun kenraaliharjoituksesta. Lapsukaisten Suojelusenkeli-esitys päätti juhlan, mutta ei kuvan asuissa. Ikivireät treenasivat senioritanssiaan ja esittivät sen samassa asussa. Samaa porukkaa harjoitteli pari vuotta sitten kuukausikaupalla SunSVOLI- tapahtumaan, joka toteutettiin hellesäässä Tampereen Ratinan stadionilla kesäkuussa 2006. Silloin hikoiltiin niin harjoituksissa kuin esityksessä. Eilen ei kummassakaan.

Hiljainen ääni kuuluu

A. Kiven päivänä kirjasto- ja torireissulla katselin ympärilleni ja mietin miehen kohtaloa puolitoista vuosisataa sitten, kun kuulin huilun vienon soinnin. Sama nuori mies, jostain muualta maailmasta tullut, yksiksensä siinä taas puhalteli kuten useina viime viikkojen päivinä. Ei näkynyt lantin antajia. Minäkin vain loitolta tiirailin ja nappasin salaa kuvan. Jollain lailla yksinäisen rantasoittajan tilanne rinnastui A. Kiven kohtaloon. Kumpikin tuntuu keskittyneen oman äänensä esille saamiseen. Tiedän kyllä, ettei Kivi ollut järin yksin paitsi oman näkemyksensä toteuttamisessa. Hän ei suostunut noudattamaan tukijoidensa yleviä vaatimuksia suomenkielisen kirjallisuuden luomispuuhassa - itselleen epäonneksi kuten hyvin tiedetään. Vasta 1900-luvun alkuvuosina esimerkiksi Seitsemää veljestä osattiin lukea suurenmoisena romaanikirjallisuuden helmenä. Teoksen kieli-iloittelu, luja rakenne, rikas henkilö- ja tapahtumain kuvaus saavat tarttumaan kirjaan yhä uudestaan. Tarjoaahan se samalla huikean näköalan siihen, kuinka metsäläisyys alkoi vihdoin Hämeestäkin väistyä ja miehet lähes kesyyntyivät kotiseutunsa kelpo kansalaisiksi. Juhanilla sitä paitsi oli jo ennen muita tietoa suuresta maailmasta, koska hän oli ajanut Viertolan härkiä Turun ihmeelliseen kaupunkiin asti. Näinpä siellä yhtäkin ihmeekseni, näin, kuinka prameus ja komu voi panna pyörään ihmislasten päät. Voi teitä, voi pauhaavata kylää, voi häilyväistä elämää kumminkin! Tuolta jyrisee vaunut, ja vaunuissa istuu sen vietäviä viiksinaamaisia narreja, istuu tyttöjä kuin posliinivauvoja, tuoksuttaen kauas ympärillensä sakean hajun kalleista öljyistä ja rasvoista-- Tosi, että löytyy herrasmaailmassa paljon ämmällistä ja naurettavaa, sen huomasin Turku-retkelläni.-- Että terveisiä Hämeeseen. Turussakin liputetaan Hämeen suuren, aikanaan syrjityn pojan kunniaksi.

Vanhassa vara parempi

Heinolassa kuulemma vietetään meneillään olevaa vanhusten viikkoa huipentamalla tapahtumat tämän päiväiseen juhlaan. Se lienee yhä meneillään, kun tätä kirjoitan. Lupasin olla hengessä mukana, mistä blogijuttu olkoon todisteena. Sain ennakkoon puheen luonnoksen, jonka varassa hyvä ystävä kohottaa tai on kohottanut tunnelmaa juhlapuhujana. Jäin lukemani perusteella miettimään, mikä nimitys itsestäni tuntuisi osuvimmalta: olenko vanhus, ikäihminen, ikääntyt, seniori, eläkeläinen vai mikä kumma? Huomaan, että useimmiten vielä pätee oma nimi. Olen silti ihan oikeasti myös vanhuuseläkeläinen, mikä ensi alkuun hätkähdytti, mutta pian edulliseen (!) tosiasiaan sopeutui. Mutta yhä tilanne herättää kummasti hilpeyttä. Esimerkiksi railakas ystävätär lohkaisi taannoin mojovasti lähettämällä 70-vuotisjuhlaansa kutsun, jossa ensimmäisenä komeili kuvan lentäjämummo. Siinä ei kierrelty eikä kaarreltu, vaan tunnustettiin, että vanha mikä vanha ja silti eläväinen.

Taru Kolehmainen Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksesta (Kotus) pohtii vanhus-sanan käytön ongelmaa artikkelissa, joka on julkaistu Helsingin Sanomissa 28.12.1999, päivitetty nettiin 7.7.2008. Siteeraan jutun loppua: "Näkisin kysymysten heijastavan kuitenkin ennen muuta sitä ahdistusta, jolla nuoruutta palvovassa yhteiskunnassamme suhtaudutaan vanhenemiseen. Se tuntuu useinkin olevan suurempi ongelma muille kuin vanhuksille. Vanhenemiseen liittyvät kielteiset asiat halutaan kätkeä kiertoilmausten piiloon, sellaisten kuin kolmas ikä, seniori, veteraani, kultainen ikä, ikinuori, varttunut, kypsään ikään ehtinyt tai harmaa pantteri. Iäkäs ja ikääntynyt kuulostavat nekin neutraalimmilta kuin vanhus, samoin ikäihmiseen liittyvä pirteän leikillinen sävy tuntuu häivyttävän ikääntymisen kielteisiä puolia.

Kaipa sana vanhus kuopataan lopullisesti silloin, kun me suuret ikäluokat vartumme kypsän iän seniorisarjaan ja alamme riehua ikinuorina harmaina panttereina kultaisen iän kerhoissa." Kippis, kaikille lukijoille - ikään tuijottamatta! Eletään ja iloitaan, kunnes juhlat on juhlittu.

Paikanhakua

Kun blogin aiheista on pulaa, yleensä ei tarvitse kuin vilkaista parvekkeelta, niin johan löytyy: Tämän päiväisessä lämmössä yksi pariskunta nautti vielä piknikistä siivosti pelkkää (?) limsaa naukkaillen.

Toinen pari etsiskeli orvon näköisenä paikkaa, kun juuri se paras oli varattuna. Tovi tuumailua, sitten näytti kirkastuvan, että riittäähän tätä jokirantaa... Huomasivat muuten minut kuvanottopuuhissa, mikä osaltaan taisi johdatella painumaan kauas pois kamerani ulottuvilta.

Siivousta joessa - rannallakin

On jo aikaa siitä lauantaista, kun kuvan pönttöpää laskeutui sameansuloiseen Aurajokeen eikä mennyt turhaan: roinaa kertyi sukeltajan haaviin joka kouraisulla. Tuli mieleen, että minulla hiukan jätättää rannan pytingissä, sillä vasta tänään selvittelen syyssiivouksen loppuja. Huomenna nääs kolme miestä tulla tupsahtaa pikavisiitille jo aamuyhdeksältä eivätkä hekään suotta: ikkunoissa ei ole fläkin fläkkiä eikä sinissä kokolattiamatoissakaan, kun miehet tunnin huiskimisen jälkeen kauas pois kaikkoavat.

Messuilta pikasatoa

Turussa hyörii paraikaa sekä kirja- että ruokaihmisiä. Viimeisen päivän tulijoita tulvi lähes tungokseen asti paikalliseen messukeskukseen heti ovien avauduttua 10:ltä. Puuhakkuus tarttui: vajaassa parissa tunnissa keräilin sekä kassillisen (joulu)kirjoja että toisen mokoman suuhun pantavia. Niitä ei säästetä jouluksi edes pakastimen kylmyydessä. Kaiken kukkuraksi nautiskelin tarjoiltuja näytteitä melkein lounaan verran. Ei mikään turha pikasadon korjuureissu!

Kutsu kuului: Kakolaan!

Taannoin tytär kyseli, lähtisinkö tietyn poppoon matkassa Kakolaan. Lupasin, totta kai. Tänään asiasta tuli totta. Turun hurja ja kuuluisa vankila on jo vuoden päivät ollut tyhjillään. Kesän alusta asti sinne on opastettu retkeilijöitä. Kävijöitä on riittänyt ylen määrin, lähemmäs 30 000. Lokakuun ajan kiertokäynnit vielä jatkuvat, mutta jatkosta ei ole varmuutta. Oli siis onnea matkassa, kun nyt sain käydyksi tässä kaupunkinäkymää korkealta mäeltä hallitsevassa, mutta melko harvoille tutussa paikassa. Erinomaisen Turku-oppaan selostuksia kuunteli mielikseen. Sokkeloisessa rakennuksessa ei olisi omin neuvoin päätynyt muualle kuin eksyksiin eikä olisi lainkaan päässyt selville Suomen vankeinhoidon muutoksista. Vaikka kivilinnasta löytyi ensimmäisen kuvan maisemasellin uljas näkymä, eivät olosuhteet muilta osin ole olleet hääppöiset. Ahdasta, haisevaa, meluisaa ja pelottavaa on olo ja elo ollut täpötäydessä rangaistuslaitoksessa kuuluipa sitten asiakkaisiin tai henkilökuntaan. Oli korkea aika saada uusi vankila! Toisen kuvan harmaa seinämä näkyy kauas merelle. Ei ihme, että moni satunnainen laivalla saapuja on luullut tätä rakennusta Turun linnaksi. Huvittava erehdys - linna mikä linna! Vangit kuuluvat jo kauan sitten nimenneen ulkoseiniin käytetyt harmaat kivet kakoliitiksi... Tyhjistä selleistä löytyy yhä asukkaiden jälkiä. Etenkin sisäseiniä on käytetty taideteoksiin, selvähän se.

Klassikko-Kokoro

Ystävä Siuntiosta vinkkasi oheisesta kirjasta, kun tiesi minun Japani-buumistani. Kiitos vinkistä! Teos kuulemma ilmestyi alun perin jatkokertomuksena Asahi Shinbun -lehdessä vuonna 1914, pari vuotta Japanin ulkomaailmalle avanneen Meiji-kauden päättymisen jälkeen. Kokoron voi suomentaa sellaisilla sanoilla kuin ihmissydän, mieli, asioiden ydin. Nimi saa selityksensä kirjan mittaan. Teos koostuu kolmesta osasta. (1) Maisteri ja minä -jakso kuvaa Tokiossa opiskelevan kertojanuorukaisen ystävyyttä maisteriksi mainitun vanhahkon miehen kanssa. Tämä elää toimettamana erakkona vaimonsa kanssa ja vetoaa salaperäisyydellään kertojaan. Maisterin kuukausittain toistuvat käynnit tietyllä haudalla herättävät kysymyksiä, samoin kiihkeät kannanotot perinnönjaosta. (2) Vanhempani ja minä -jakso vie kertojan takaisin maaseudulle vanhempien luo. Isän voimat hiipuvat, hänen kuolinvuoteensa ääreen saapuvat myös kertojan veli ja lanko. Kertoja itse saa maisterilta pitkän kirjeen, jonka lukemista varten hän etsiytyy erilleen muista. (3) Maisterin viimeinen kirje -jakso päättää teoksen kuvaamalla yksityiskohtaisesti maisterin elämää. Eristyneisyyden ja hautakäyntien syy selviää, selityksensä saa myös miehen pitkään harkitsema itsemurha.

Tuntui oudolta lukea lähes sata vuotta sitten kirjoitettua pidätettyjen tunteiden, epäluulojen ja pettymysten kuvausta brittiläisen McEwanin tuoreen Rannalla-romaanin perään. Kummassakin on kyse ylettömän sovinnaisuuden tukahduttavista seurauksista. Japanilaisteoksessa läsnä on myös yhteiskunnan murros. Kokoron miehiä perinnäistapojen kunnioitus lamaa niin, että he tuntevat tyystin menettäneensä liikkumatilan. Etenkin maisteri oli kasvanut Meiji-uudistusten alkuvuosien myllerryksissä, mutta ei myöhemminkään saanut otetta muuttuneista elämäntavoista. Keisari Meijin kuoltua 1912 maisterin mielen valtasi tunne, että hän oli pelkkä sopeutumaton muinaisjäänne. Jotakin tästä tyhjyyden ja toimettomuuden tunnosta mitä ilmeisimmin säilyi vielä kertojanuorukaisen tapaisissa uuden sukupolven miehissä. Kuinka lienee nykyisin? Mitä satunnainen kävijä voi havaita bisnesunivormua kantavista kiireisistä miehistä, joita laumoittain liikkuu kaupungeissa? Tuskin ainakaan Kokorossa kuvatun laista vetäytymistä. Ehkä sellainen on tallessa temppelien kätköissä.

Japani-kuume nousussa

Sadepäivän lahjasato näkyy kuvassa. Aihe on se, että lauantaina 25. tätä kuuta pääsen erään kiotolaisperheen mukana Saiho-jin buddhalaistemppeliin - kuuluisa sammalpuutarhoistaan. Vierailu on pitänyt ennalta anoa, sillä paikka ei ole enää vuosiin ollut avoinna turisteille, koska sammalet uhkasivat tuhoutua kävijälaumoista. Mutta kun vierailulupaa nimeltä mainituille ihmisille haettiin, se myös saatiin. Hankkeesta on ihan ensimmäiseksi kiittäminen suomalaisystävää, jonka työtuttavuuksia kyseinen perhe tai ainakin sen pää on. Keväästä asti aiheesta on silloin tällöin puhuttu lauantai-iltaisin, jolloin vanhat työkaverit hoitelevat suomalais-japanilaista keskusteluyhteyttä Skypen välityksellä. Paljon japanilainen isäntä on jo ennakkoon tehnyt järjestelyjä. Kun olen Kiotossa, perhe on luvannut noutaa minut hotellista, josta ajamme autolla temppelialueelle. Vierailu kestää klo 13 - 14.30. Siihen sisältyy sekä meditointia että kirjoitusmerkkien maalaamista. Mahdollisesti perhe vie minut vielä bambupuistoon. Vieraanvaraisuutta kerrassaan! Vähin mitä voin tehdä, on kiittää kauniisti, kun päivän yhteiset hetket päättyvät. Tänään tuli tehdyksi se, mitä minun osaltani voi pitää ennakkoon varautumisena: kiitoslahjat on nyt hankittu. Perheen aerobicia harrastava, vastaikään eläkkeelle jäänyt insinööri-isä saa jonkin näkyvillä olevista cd-levyistä. Hänen rouvalleen käärittiin sellofaaniin Turussa valmistettu pellavaliina. Pakkaus saa komistuksekseen vielä runsaan nauharuusukkeen, mutta vasta vierailupäivän aamuna, ettei koko komeus ehdi latistua laukussa. Nauhaa on pakattuna valkoiseen kääröön. Pian avioituvalle tytärelle annan taannoin Juuan kivikylästä ostamani hienot hopea-spektroliittikorut. Rasia on vielä huolellisesti paketoitava, koska kuulemma Japanissa arvostetaan kauniita pakkauksia. Tältä osin olo on kevyt. Miten lienee lauantairetkellä, kun yhteisenä kielenä on pelkkä kankea englanti? Kunpa hymy ei hyytyisi. Ehkä puolin ja toisin tulee ainakin aika ajoin kätketyksi hämmennys vienoon hymyilyyn...

Merkitsemisiä

Eilisellä retkeilyllä Urheilupuiston maastossa katse osui kalliolla paistattelevaan määräkoiran kuoreen. Keitä lienevät olleet ne nautiskelijat, jotka jaksoivat kiivetä korkealle ja jättivät sinne merkkinsä käynnistä. Paljon vanhempi merkki näkyy vieressä pultattuna kallioon. Se saattaa olla viime sotien ajoilta, kun Turun kukkuloilta tähyiltiin satamaa ja jokisuun laivatelakkaa alvariinsa pommittaneita venäläiskoneita ja ammuttiin niitä it-asein. Puiston toisella laidalla Paavo Nurmen stadionin takana loisteli vielä eilen villiviini, paljon pidempään näkyvissä säilyvät graffitit. Luonto merkkailee tavallaan - kuten myös piskuinen ihminen.