Jo pitkään olen tiennyt, että pitäisi tarttua
Sirpa Kähkösen (s. 1964)
teoksiin. Paljon lukevat ystäväni ovat mainostaneet tätä kuopiolaiskirjailijaa, jota myös kriitikot ovat kiitelleet. Olen pannut hänet merkille joistakin telkkariohjelmista vakavana ja vakuuttavana asiaansa puhuvana päänä. Nyt olen valmis liittymään Kähkösen ihailijoihin, vaikka luettuna on vain
Mustat morsiamet (1998),
Rautayöt (2002) ja
Jään ja tulen kevät (2004) -trilogian kolmas, itsenäiseksi mainittu osa. Lähes jokainen sen henkilöhahmoista kasvaa täydeksi ihmiseksi ja tulee lukijalle tutuksi sisäisiä mielenliikkeitään myöten. Kähkönen näyttää keskeisen Tuomen perheen jäsenet samoin kuin muut sodan järkyttämät siten, ettei kukaan joudu syytettyjen penkille. Jokaisen tilanne valottuu niin tarkasti, että lukijakin kokee ymmärryksensä karttuvan. Erityisesti lahjakkaan, lähes orvon Juho-pojan häpeilevä, hitaasti helpottuva tuska on sellaista lapsikuvausta, etten moista muista edes Teuvo Pakkalalta lukeneeni. Kirjan perinteisen oloinen kerronta ja selkeä rakenne palkitsevat konstailemattomuudellaan ja myös kielen rikkaalla sävykkyydellä. Länsisuomalaisena nautin yhtä lailla savolaismurteisista sävytyksistä kuin siirtokarjalaisten henkilöiden puheenparren mukailuista. Seuraavaksi tartun Kähkösen
Lakanasiivet-romaaniin. Se odottaa jo tuossa lukupaikallani.
Jo pitkään olen tiennyt, että pitäisi tarttua Sirpa Kähkösen (s. 1964) teoksiin. Paljon lukevat ystäväni ovat mainostaneet tätä kuopiolaiskirjailijaa, jota myös kriitikot ovat kiitelleet. Olen pannut hänet merkille joistakin telkkariohjelmista vakavana ja vakuuttavana asiaansa puhuvana päänä. Nyt olen valmis liittymään Kähkösen ihailijoihin, vaikka luettuna on vain Mustat morsiamet (1998), Rautayöt (2002) ja Jään ja tulen kevät (2004) -trilogian kolmas, itsenäiseksi mainittu osa. Lähes jokainen sen henkilöhahmoista kasvaa täydeksi ihmiseksi ja tulee lukijalle tutuksi sisäisiä mielenliikkeitään myöten. Kähkönen näyttää keskeisen Tuomen perheen jäsenet samoin kuin muut sodan järkyttämät siten, ettei kukaan joudu syytettyjen penkille. Jokaisen tilanne valottuu niin tarkasti, että lukijakin kokee ymmärryksensä karttuvan. Erityisesti lahjakkaan, lähes orvon Juho-pojan häpeilevä, hitaasti helpottuva tuska on sellaista lapsikuvausta, etten moista muista edes Teuvo Pakkalalta lukeneeni. Kirjan perinteisen oloinen kerronta ja selkeä rakenne palkitsevat konstailemattomuudellaan ja myös kielen rikkaalla sävykkyydellä. Länsisuomalaisena nautin yhtä lailla savolaismurteisista sävytyksistä kuin siirtokarjalaisten henkilöiden puheenparren mukailuista. Seuraavaksi tartun Kähkösen Lakanasiivet-romaaniin. Se odottaa jo tuossa lukupaikallani.
1 kommentti:
Ehkä kokeilen . En sitten lue , jos se on liian surkea ja tulee huono olo.Vaikka luen kuitenkin , jos kirjan avaan . Varon yleensä realistisia sota-ajan kuvauksia.Kerron sitten .
Lähetä kommentti