Nyt se on luettu! Eikä siinä kauaa mennyt, kun lopulta pääsin muilta hommiltani alkuun. Opus pitää otteessaan, vaikka silmät vaatisivat lepoa. Mieleen hiipi väkisin vertailu Sirpa Kähkösen sota-aikaa kuvaaviin romaaneihin, joista viimeksi luin Rautayöt (2002), neliosaisen sarjan kakkosen. Kummassakin naiset sinnittelevät vaikeissa oloissa. Molemmissa kirjoissa sukulaisten kesken on vaiettuja tapahtumia suhteessa kommunisteihin. Häpeä mykistää. Oksasen virolaiskuvauksessa kauhujen kierteet tosin ovat kammottavan moninkertaiset Kähkösen kuopiolaistapahtumiin verrattuina. Mutta sanoisin, että Kähkönenkin yltää sarjansa neljännessä osassa, Lakanasiivissä, yhtä huikeaan kerrontaan kuin Oksanen Puhdistuksessa. Sen aikajänne kylläkin on paljon Kähkösen romaanien vastaavaa pidempi, sillä Puhdistuksen kolmen sukupolven vaiheista rakentuu jännitteinen palapeli 1930-luvulta 1990-luvun alkuun.
Sofi Oksasen romaanissa Puhdistus hyvä ja paha eivät ole käsitteitä, jotka voisi erottaa toisistaan. Henkilöt on viskattu jumalan ja moraalin hylkäämälle joutomaalle, jossa motiivit, teot ja niiden seuraukset sotkeutuvat mielettömäksi, tuskaa ja petosta tuottavaksi kimpuksi.
--
Oksanen kertoo auki monikerroksiset vaietut tarinat. Jokaisen takaa paljastuu jokin pelon, pakon tai alistuksen sanelema kohtalo. Miten voi elää ilman omaa historiaa, omia kokemuksia, kun ei voi jakaa menneisyyttään kenenkään kanssa?
Häpeästä ja alistumisesta kasvaa ihmisen sisään kärpästen syömä, märkivä haava. Osoittelematta Oksanen kuvaa viiltävästi, kuinka on mahdollista, että ihmisestä tulee hirviö lähimmälleen, koneiston marionetti.
Lyötyjä mutta vahvoja
Tarina kerrotaan kahden päähenkilön, vanhan naisen Aliide Truun ja hänen pihalleen pölähtäneen, mafian jäljiltä heikossa kunnossa olevan parikymppisen Zaran, Aliiden sisaren tyttärentyttären kautta.
Näiden hyväksikäytettyjen ja lyötyjen mutta ällistyttävän vahvojen naisten kohtaamisesta repeää auki viisikymmentä vuotta perheen ja Viron lohdutonta historiaa.
Kolmanneksi päähenkilöksi nousee Aliiden sisar Ingel, joka kuvataan voittopuolisesti poissaolon kautta. Vaikka alussa Aliide kieltää hänellä edes olevan sisarta, Ingel on jokaisessa sanassa, teossa, unelmassa läsnä. Sisarten tarinassa rakkaus ja petos kutovat hirvittävän verkon, jonka alle haudataan sydäntä särkevät kohtalot.
Ankarat kohtalot, lempeä kieli
Oksanen kuvaa naiseuden äärimmäisen herkkävaistoisesti; keveyden ja viattomuuden nupun, kainouden, himon, kateuden, vilpittömyyden, oveluuden, häpeän ja vaikenemisen. Miehet jäävät auttamatta edustamaan ylärakenteita, vapaustaistelijaa, kommunistisikaa ja pyrkyri-parittajaa. Naiset sen sijaan ovat maan ja ilman tyttöjä, he pitävät elämää yllä, kirjaimellisesti säilövät sitä.
Lähes neljäsataa sivua loppumattoman surullisia ihmiskohtaloita tukehduttaisi lukijan, jos kirjailijan kieli ei olisi hyvin runollista ja lempeää. Se luo suodattimen tarinan pintaan, jotta sen ylipäätään voi ottaa vastaan.
Oksanen on myös hyvin ovela kirjoittaja: mikään ei ole romaanin päätyttyä mustavalkoista ja selkeää, kukaan ei yksiselitteisesti hyvä tai paha.
Ei ihme, että Oksanen herättää venäläisissä kauhistusta. Heidän tulisi itsensäkin uskaltaa katsoa peiliin ja tuunnustaa, mitä kauheuksia aatteen nimissä on tullut tehdyksi. Mutta ainakaan kaikilta sellainen puhdistautuminen ei tunnu onnistuvan, kuten eilinen TV ja tämän aamun lehti kertovat Sofi Oksasen ja Imbi Pajun toimittaman Kaiken takana oli pelko -kirjan julkistamistilaisuudesta. Paikalle oli saapunut joukko kirjaa vastustavaia venäläisiä, vironvenäläisiä ja suomalaisiakin. Lienevätkö viimeksi mainitut olleet aikoinaan jo taistolaisina ylistämässä Neuvostoliiton kaikkivoipaista ihanuutta?
2 kommenttia:
Ehkä nuo tarvitsee kertoa ja tuoda julki. Joskus tuntuu , että itse asianosaisille -siis heille , jotka sen kokivat , voisi olla lempeämpää sallia unohdus .Tai antaa ajan kulua vielä yhden sukupolven yli .Minulle tulee vihassa mässäilyn maku...silti unohtaa ei tarvitse.Mitään .
En kiistä kantaasi, vaikka sanon, että Sofi Oksasen tapa kirjoittaa ei syyllistä ketään, vaan valottaa mahdottomia olosuhteita ja niistä selviytymisen yrityksiä. Melkein tuntuu, että myös lukukokemus oli jonkinlainen puhdistus: häpeällisenä muistan sen, kuinka itsekin oli vielä pari kolme vuosikymmentä sitten haluton myöntämään, että virolaisilla olivat asiat perin kehnosti neuvostovallan puristuksessa.
Lähetä kommentti