Mikä nälättää?

Göteborgin kaupunginteatterin Nya studion esitti lauantai-iltana kabareemaisen jutun nimeltä Hunger, johon saimme tosi halvalla liput ja vieläpä aivan paraatipaikoilta. Esitys kesti vajaat pari tuntia ja repi verhoja lähivuosikymmenten tapahtumia peittämästä. Mitään emme ennakkoon tienneet esityksestä vaihto-opiskelijana kaupungissa asuvan seuralaiseni kanssa, joten innostustamme voi sanoa aidoksi. Kaikki kelpasi: ajankohtaiset ja historiaankin näköaloja tarjoavat tekstipalat, valloittavan irtonainen näyttelijäntyö ja siitä paistanut osaava ohjaus. Replikoinnin selkeys toi vielä rutkasti lisäplussia; osasimme näet nauraa niissä paikoin kuin ruotsalaisetkin. Äsken katsoin netistä, miten Hungeria on arvioitu. Tässä pari esimerkkiä:

Nordiska konstnärsnätverket Mindgroup har tillsammans med ensemblen skapat föreställningen Hunger. Självupplevt material ur skådespelarnas liv, filmat material med göteborgares syn på hunger, fiktiva historier och historiska fakta blandas hej vilt mot bakgrund av Gerhart Hauptmanns drama Vävarna från 1892.

En central händelse är brödupproret i Göteborg 1917 då 40.000 hungriga människor tågade genom stadens gator på jakt efter bröd. Kent Anderssons vackra visa Sången om brödupproret framförs gång efter annan av starka Åsa-Lena Hjelm, Lisa Lindgren och Emelie Strandberg.(Linda Isaksson, 26.1.2009. Teaternyheter på nätet. Nummer se.)

Stadsteaterns nya förställning är stolt över Göteborgs fattiga arbetarförflutna. Men skäms över 70-talets glorifiering av denna era som leddes av 40-talisternas generation. Det vill säga några av dem. I Hunger får vi träffa en kvinna som fortfarande sitter fast i plakatteaterns tid och som plågar sina medmänniskor med uråldriga tråkiga arbetarupprorspjäser och proggmusik. Men pjäsen handlar också om konceptet hunger, att det är något allmänmänskligt i att hungra. I vår tid är vi bortskämda och har glömt bort hur hungern efter mat känns. Istället hungrar vi efter designade kök, kläder och status. Med en lysande ensemble av originella karaktärer och en liten gullig orkester med bland annat tuba tar Hunger mig med storm. Det enda jag saknar är allsång till arbetarrörelsens kampsånger. (Lena Linden, Tidningen Kulturen, 4.2.2009.) Kuinka ollakaan - mieltä jäi kaivelemaan muun muassa kysymys siitä, mikä minua itseäni on nälättänyt ja mikä yhä nälättää... Entä sinua?

Kevään poikanen löytyi

Kuvat todistakoot, että kevättä ne göteborgilaiset jo elävät, vaikka ensi alkuun viime perjantaina lumisohjo paikka paikoin haittasi kevättunnelmaa. Silti jo silloin ruohikoilla näkyi yritteliäimpien krookusten päitä tirrellään. Niitä ja muitakin nähtävyyksiä ihailtiin, kun jalkapatikassa samoilimme (tyttärentytär mummunsa kanssa) kaupungin keskustassa. Kävelemiseen iltapäivä oli mainio, kun ei tarvinnut liian kuumassa tuskailla. Sunnuntaihin mennessä aurinkokin ehti esiin. Siitä lisää lähipäivinä.

Löytyykö kevät Göteborgista?

Huomenna varhain lennähdän pikavisiitille Göteborgiin, Turun ystävyyskaupunkiin. Siellä tyttärentytär odottaa mummuaan. Niinpä tällä reissulla ei tarvitse majoittua hotelliin, kun neidolle jo syksyllä hankittiin vieraslaveri, jolla minunkin sopii pötköttää. Monta vuosikymmentä sitten piipahdin perheen ja ystävien kanssa edellisen kerran Göteborgiin. Silloin me automatkalaiset kaipasimme uimista ja saunaa. Niinpä paineltiin uimahalliin, että päästiin samalla reissulla pesulle. Saunakokemus jäi pysyvästi mieleen, kun ainakin yksi ruotsalaisnainen lojui lauteilla laimeassa lämmössä - ja luki kuvalehteä. Muistaakseni hänellä oli vahvistuksenaan vielä omena hampaissa. Hoh-hoijaa, sanoo suomalainen, joka vastikään palasi kuntosalin saunasta. Mitäpä muistoista, kunhan kevät ehtisi viikonlopuksi eteläiseen Ruotsiin, että saisi kävellä ulkona pikkukengissä!

Puhdituksesta ja vähän Rautaöistäkin

Nyt se on luettu! Eikä siinä kauaa mennyt, kun lopulta pääsin muilta hommiltani alkuun. Opus pitää otteessaan, vaikka silmät vaatisivat lepoa. Mieleen hiipi väkisin vertailu Sirpa Kähkösen sota-aikaa kuvaaviin romaaneihin, joista viimeksi luin Rautayöt (2002), neliosaisen sarjan kakkosen. Kummassakin naiset sinnittelevät vaikeissa oloissa. Molemmissa kirjoissa sukulaisten kesken on vaiettuja tapahtumia suhteessa kommunisteihin. Häpeä mykistää. Oksasen virolaiskuvauksessa kauhujen kierteet tosin ovat kammottavan moninkertaiset Kähkösen kuopiolaistapahtumiin verrattuina. Mutta sanoisin, että Kähkönenkin yltää sarjansa neljännessä osassa, Lakanasiivissä, yhtä huikeaan kerrontaan kuin Oksanen Puhdistuksessa. Sen aikajänne kylläkin on paljon Kähkösen romaanien vastaavaa pidempi, sillä Puhdistuksen kolmen sukupolven vaiheista rakentuu jännitteinen palapeli 1930-luvulta 1990-luvun alkuun.

Olen selaillut hiukan nettiä ja löytänyt sieltä esimerkiksi Pauliina Keijon-tytär Siekkisen Keskisuomalaiseen 17.4.2008 kirjoittaman erinomaisen kritiikin Puhdistuksesta. Joskus muinaisella 70-luvulla opin tuntemaan sekä aloittelevan kirjailijaisän että hänen tuohon aikaan ihan pienen tyttärensä. Tytön äiti on silloisen hyvän työkaverin serkku. Niinpä tuntui erityisen mukavalta lukea Pauliinan tekstiä, jota hyvilläni tässä nyt siteeraan:

Sofi Oksasen romaanissa Puhdistus hyvä ja paha eivät ole käsitteitä, jotka voisi erottaa toisistaan. Henkilöt on viskattu jumalan ja moraalin hylkäämälle joutomaalle, jossa motiivit, teot ja niiden seuraukset sotkeutuvat mielettömäksi, tuskaa ja petosta tuottavaksi kimpuksi.

--

Oksanen kertoo auki monikerroksiset vaietut tarinat. Jokaisen takaa paljastuu jokin pelon, pakon tai alistuksen sanelema kohtalo. Miten voi elää ilman omaa historiaa, omia kokemuksia, kun ei voi jakaa menneisyyttään kenenkään kanssa?

Häpeästä ja alistumisesta kasvaa ihmisen sisään kärpästen syömä, märkivä haava. Osoittelematta Oksanen kuvaa viiltävästi, kuinka on mahdollista, että ihmisestä tulee hirviö lähimmälleen, koneiston marionetti.

Lyötyjä mutta vahvoja

Tarina kerrotaan kahden päähenkilön, vanhan naisen Aliide Truun ja hänen pihalleen pölähtäneen, mafian jäljiltä heikossa kunnossa olevan parikymppisen Zaran, Aliiden sisaren tyttärentyttären kautta.

Näiden hyväksikäytettyjen ja lyötyjen mutta ällistyttävän vahvojen naisten kohtaamisesta repeää auki viisikymmentä vuotta perheen ja Viron lohdutonta historiaa.

Kolmanneksi päähenkilöksi nousee Aliiden sisar Ingel, joka kuvataan voittopuolisesti poissaolon kautta. Vaikka alussa Aliide kieltää hänellä edes olevan sisarta, Ingel on jokaisessa sanassa, teossa, unelmassa läsnä. Sisarten tarinassa rakkaus ja petos kutovat hirvittävän verkon, jonka alle haudataan sydäntä särkevät kohtalot.

Ankarat kohtalot, lempeä kieli

Oksanen kuvaa naiseuden äärimmäisen herkkävaistoisesti; keveyden ja viattomuuden nupun, kainouden, himon, kateuden, vilpittömyyden, oveluuden, häpeän ja vaikenemisen. Miehet jäävät auttamatta edustamaan ylärakenteita, vapaustaistelijaa, kommunistisikaa ja pyrkyri-parittajaa. Naiset sen sijaan ovat maan ja ilman tyttöjä, he pitävät elämää yllä, kirjaimellisesti säilövät sitä.

Lähes neljäsataa sivua loppumattoman surullisia ihmiskohtaloita tukehduttaisi lukijan, jos kirjailijan kieli ei olisi hyvin runollista ja lempeää. Se luo suodattimen tarinan pintaan, jotta sen ylipäätään voi ottaa vastaan.

Oksanen on myös hyvin ovela kirjoittaja: mikään ei ole romaanin päätyttyä mustavalkoista ja selkeää, kukaan ei yksiselitteisesti hyvä tai paha.

Ei ihme, että Oksanen herättää venäläisissä kauhistusta. Heidän tulisi itsensäkin uskaltaa katsoa peiliin ja tuunnustaa, mitä kauheuksia aatteen nimissä on tullut tehdyksi. Mutta ainakaan kaikilta sellainen puhdistautuminen ei tunnu onnistuvan, kuten eilinen TV ja tämän aamun lehti kertovat Sofi Oksasen ja Imbi Pajun toimittaman Kaiken takana oli pelko -kirjan julkistamistilaisuudesta. Paikalle oli saapunut joukko kirjaa vastustavaia venäläisiä, vironvenäläisiä ja suomalaisiakin. Lienevätkö viimeksi mainitut olleet aikoinaan jo taistolaisina ylistämässä Neuvostoliiton kaikkivoipaista ihanuutta?

Kuvien outoa tekniikkaa

Eilisen Caribia cupin satoa koko aamun setviessäni huomasin, kuinka vaihtelevaa jälkeä kamerasta syntyy, vaikka en paljoa koskenut säätöhin. Vain zoomia käytin himpun verran. Ensimmäinen kuva on peräisin videoleikkeestä, jota varten olin zoomannut kameraa valmiiksi, koska kesken kuvaamisen zoomailu saa helposti kuvan nykimään. Kyseessä on Lilium-joukkueen ohjelma (pojantytär etualalla). Videoleikkeestä saa otetuksi stillkuvia Moviemakerin työkaluilla. Toinen kuva löytyi mainion Canon Ixus -kamerani muistikortilta viiden muun stillkuvan joukosta. Vain tässä näkyi rutosti kohinaa. Luultavasti zoomailu verotti kuvan laatua toisin kuin videokuvassa. Semmoista oppia tuli kantapään kautta hankituksi tänä aamuna. Ehkä olisi aika paneutua kameroiden tekniikkaan, että siitä jo ennalta ymmärtäsi edes perusteet.

Taidot näytillä Caribia Cupissa

Syksyllä jalkansa pahasti telonut pojantytär oli tänään Lilium-joukkueensa jäsenenä pitkästä aikaa taas mukana kilpailussa. Se järjestettiin paikallisessa Caribian kylpylässä tai oikeastaan sen yhteydessä olevassa 994-hallissa. Hienosti meni. Tytön jalka kesti siinä kuin muidenkin. Kivut ehkä iskevät vasta perästä päin. Mutta niihin löytyy troppia. Kuvan joukkue ei kuitenkaan ole Lilium, sillä minun käteni olivat sen esityksen ajan kiinni videokamerassa. Olipa käytössä myös ulkoinen mikrofoni, jolla videoleikkeiden äänenlaatu paranee tuntuvasti. Huomenna ryhdyn editoimaan pikku juttua entiselle potilaalle tästä muistettavasta päivästä.

Oon 16-vuotias!

Pojanpoika juhli syntymäpäiväänsä tänään. Pienen pieni sukukaarti kokoontui onnittelemaan sankaria, joka H-hetkellä huomenna treenailee mitä treenailee - itse asiassa jalkapalloa naama hiukan kaatumisesta ruvella. Yrjö Hosiaisluoman sanoin voin minäkin mummuna vähän syrjästä katsoen todeta: Joskus ihminen tulee siihen ikään että/ syntyy maailmaan. (Tuulihatut jumalat 1997.) Poika nääs taitaa illan tullen lähteä viemään erästä neitokaista leffaan. Siitä se uusi elämisen kierros melkein aikuisena taas alkaa...

Paula-maistiaiset

Perjantaisin kaupoissa tarjoillaan yhtä sun toista suuhun pantavaa. Tänään osui kohdalle uusi Presidentti-kahviseos tai oikeastaan siitä keitetty kuuma juoma pahvimukissa. Naapuritiskiltä jaeltiin kakunpaloja vaniljakastikkeessa, nam, nam. Eipä tarvitse nyt kotona kahvia keitellä ennen aamua. Virassaan jo kolmatta vuotta hymyilevä Paula-tyttö oli oitis tilanteen tasalla, kun kaivoin taskustani puhelimen kuvanottoa varten. Myssypäinen, tytöstä ylen innostunut mummeli ei edes huomannut, kuinka hänkin pääsi kuvaan. Asetteli tohkeissaan kassiinsa Paula-tytön kuvaa ja Paulig-passia, mutta oikaisi itsensä sopivasti kahvimukia kohti: NAPS! Talteen tuli sekin hetki.

Se on sitten Prius

Kevät ja autokuume, lyömätön yhdistelmä! Niin vain kävi, että yritykset taudin torjumiseksi menivät mönkään. Ihmeitä on jo tapahtunut viikon mittaan, kun lähdin tutkimaan eri vaihtoehtoja netistä. Löysin Hesasta mainion esittely-Priuksen Toyotan mallistosta. Pyysin tarkempia tietoja ja sain ne sähköpostiini kymmenessä minuutissa. Siitä alkoi vilkas viestintä. Täydennys löytyi painetusta mediasta, kun tiistaiaamuna huomasin Turun Sanomien etusivulla Kamux-mainoksesta vetoomuksen myydä käteiskaupalla 2000-luvun auto kyseiseen firmaan. Soitin ja kyselin, minkä arvoiseksi minun nelivuotias hoppani määritellään. Vastaus oli nolon alhainen siihen nähden, mitä arvovaltainen autokauppa oli ilmoittanut. Mutta lisäselvitys tuotti jännän tuloksen: käteisostaja saa tuntuvia alennuksia niin uutta kuin hiukan käytettyä autoa ostettaessa. Ja kaiken huipuksi vakituinen jumppakaverini, joka pari viikkoa sitten rysäytti katujen risteyksessä oman autonsa lunastuskuntoon, hihkaisi eilen aamulla salille kävellessä:"Myy autosi mulle!" Hän oli tietysti ensin kuullut uutisena sen, että olin jo sopinut autoni myymisestä Kamuxiin. Iltapäivällä piti homma hoitaa. Tulikin suunnanmuutos. Naapurinrouva sai kuin saikin vanhan Toyotani ja oli ylen onnellinen - ainakin vielä eilen. Kamuxin mies tyytyi leppeästi kohtaloonsa. Ja tänään tämä täti lähtee puolilta päivin Helsinkiin hakemaan sitä sovittua Priusta. Se on hybridiauto, jossa on jos jonkinlaista vempainta peruutustutkaa ja naivigointivärkkiä myöten. Kauppias lupasi tulla Pasilaan vastaan. Sitten alkaa melkoinen koeajo illansuussa. Mistähän apua, jos tulee pulmia? Ihan ensin näin aamutuimaan otan vauhtia kuntosalista. Siellä on mukavan vähän porukkaa, kun menee aikaisin.

Puhdistus hyppysissä - lopultakin

Ohessa näkyy todistus siitä, että odottaminen tuotti tulosta. Ehti kulua kuukausia, ennen kuin tuli minun vuoroni saada Sofi Oksasen palkittu Puhdistus kirjastosta lainaksi. Kun jätin tilaukseni, edellä oli lähes 160 odottajaa ja kirjoja kierrossa 24 kpl. Tiedä sitten, kuinka moni väsyi jonottamiseen ja osti opuksen. Sen myyntiluvutkin huitelevat lehtitietojen mukaan pilvissä. No, minä pysyin sinnikkäästi jonossa, sillä pyrin nykyisin välttelemään kirjojen ostamista. Niitä on vuosien saatossa kertynyt ylen määrin. Ison osan sortteerasin minkä minnekin, kun Kangasalta tuli lähtö kuusi vuotta sitten. Nyt ei enää uhkaa sama tilanne, kun syksyllä koittaa uusi muutto.

Jarkko Laineen synttärit

Tänään muistellaan Jarkko Lainetta, kolmisen vuotta sitten kuollutta tosi turkulaista runoilijaa. Pääkirjaston Taiteiden talon rotundassa alkaa klo 18 matinea, jossa esiintyy nimekäs joukko kirjailijoita, mukana muun muassa äskettäin turkulaistunut Hannu Raittila. Koska minulla on illalla muuta ohjelmaa, pyhitän itsekseni tämän tekstin merkkimiehelle. Vasta melko äskettäin löysin oman Jarkko Laineeni. Tulin näet ostaneeksi hänen kokoelmansa Tämä yö on taikayö (2004). Siinä puhuu MIES: lempeästi, rakastavasti, jyrkästi, kaipaavasti, tuskaisasti, oivaltavasti, humoristisesti, ironisesti... kuin täysi ihminen. Monet runoista ovat pitkiä. Niinpä kopioin tähän yhden vain sivun mittaisen. Kenoviivat osoittavat säkeiden rajoja, kaksi kenoviivaa erottaa säkeistöjä toisistaan ja myös otsikon luettavaksi omana rivinään. RAITIOVAUNU SEISOO PAKKASYÖSSÄ// Raitiovaunu seisoo pakkasyössä,/ Stålarminkadulta Itäiselle Pitkällekadulle/ on sellainen matka/ että täytyy vaihtaa ratikkaa;//Vulcanin takana leiskuu tuli,/ hitsauspillit palavat, teollisuuden vitivalotuohukset,/ olen iso pyörä ja pikku pyörä,/ kannan selkärangassani työväenliikkeen historiaa;// "remmi lähtee päältä! remmi lähtee!"/ isä huusi kun poika alkoi kirjoittaa lyriikkaa./ Koneet olivat valtavat, panssariajoneuvot - / mutta Neuvostoliitto: Paska mikä paska.// Ikuiseksi jää arvoitus,/ miksi Mosseen satoi sisälle, vaikka ovet ja ikkunat olivat kiinni. Otavan sivuilta nappasin vielä tämän luonnehdinnan päivänsankarista: "Runoilijana Laine kuului sukupolvensa merkittävimpiin. Hänen moni-ilmeisen tuotantonsa asteikko ulottuu ilkikurisesta irrottelusta ja pastisseista tummansävyisiin miete- ja pohdiskelurunoihin, eletyn tilityksiin ja koskettaviin rakkausrunoihin." En siis ole tyhjästä innostunut.

Hulvaton pöytäkunta

Lastenlapsista kolme ilahdutti tänään mummua seurustelulla, johon kyllä liittyi ruokatarjoilu, niin kuin aina. Mutta kiirettä ei ollut kellään. Rattoisaa...

Ohi meni

Huomaamatta oli mennä ohi viime perjantai, maaliskuun 13. päivä, kun en lukeudu taikauskoisiin. Kesken askareitani aamupäivällä 11:n aikoihin tulin sattumoisin vilkaisseeksi ikkunasta vastapäiselle rannalle. Pieni porukka siellä liikehti itsenäisyyden torson muistomerkin lähettyvillä. Silloin minullakin välähti, miksi paikalle oli kokoonuttu: oli talvisodan päättymisen 59. vuosipäivä. Joukko-osastojen lipunkantajat ryhmittyivät molemmin puolin obeliskia, kuoro näkyi edestä katsoen vasemmalla, muutama katsoja kadun varressa. Joku sotilashenkilö puhui. Vaikka paikalle oli tuotu mikrofoni, ääni hukkui liikenteen kohinaan niin, etten kuullut sanoja. Koko koruton tilaisuus oli pian ohi. Ensi vuonna juhlittaneen nyt nähtyä isommin.

Vanhuksen kaverina

Sattui taas sellainen päivä, jolloin meikäläisen apua tarvitaan, kun muu väki lähti jo seitsemältä aamulla Himokselle hiihtelemään tai paremminkin laskettelemaan. Palaavat onneksi illalla. Usko tai älä, mutta kuvan koiraherra on lähes 17-vuotias. Ihmeen hyvin, joskin verkkaisesti, se käveli puolisen tuntia. Taisi oikein odottaa ulos pääsyä, sillä se seisoi ulko-oven edessä ja haukkui, kun oli vissiin hoksannut jonkun liikkuvan talossa. Mutta ei osannut kääntää päätään tulijan suuntaan, sillä äänet eivät enää kunnolla tartu sen korviin. Kyllä se kumminkin ilonsa ilmaisi, kun tuttu käsi alkoi rapsuttaa mukavasti korvan juuresta. Mikäs meidän vanhusten oli viettää hetki yhdessä. Toinen hetki jaloitteluineen tulee iltapäivällä, jolloin tarjoilen Pultille myös ruokaa. Että liikunnallista lauantaita ja hyviä aterioita muillekin!

Hesari noteeraa Pirkkalaiskirjailijat

Löysin äsken sähköpostista Eilan lähettämät kaksi viestiä. Kiitos niistä! Kumpikin koskee Pirkkalaiskirjailijoita. Onpa aikoihin eletty, kun Tampereella Aamulehti sivuuttaa paikalliset kirjailijat, joille Hesari on antanut runsaanlaisesti sivuillaan tilaa. Toisin oli 1980-luvulla, jolloin olin mukana tekemässä Pentinkulman-päiviä. Silloin helsinkiläiset modernisit yhä katsoivat pitkin nenänvarttaan Tampereen juntteja, jotka tuntuivat kirjoittavan pelkkää laveaa proosaa. Myöskään Urjalan kirjallisuustapahtumat eivät paistatelleet myönteisessä julkisuudessa, jos Hesariin oli uskominen. Hyvä jos niiden ohjelmasta löytyi jokin pikku uutinen. On siis aihetta siteerata seuraava huokaus, jonka Eila on liittänyt viestiinsä nettileikkeenä:

Hyvät ystävät ja kollegat, lukaiskaapa tämän päivän Hesari. (12.3.2009) Elämme aikaa, jossa paikallinen aviisi ei huomioi kotikaupungin kirjallisuutta eikä kulttuuritekoja. Onneksi valtakunnan ykköslehti tasoittaa tilannetta! Reilu puoli sivua juttua pirkkalaisten uusista nettisivuista. Erityisesti äänitearkistosta, mutta kommentteja on kyselty myös jäseniltä.

Kun Ollilan Simo sai digitoidut kuukausikokousäänitteet käsiinsä ja alkoi tehdä nettisivuja, mies vakuutti, että tällä aineistolla ylitetään uutiskynnys. Eikä väärässä ollut. Nyt meillä on valtakunnan fiksuimmat ja toimivimmat sivut. Tästä on hyvä jatkaa profiilin terävöitystä ja päivitystä. Meillä on hiton hienoja kirjailijoita elävien kirjoissa, mutta usein lehdissä haetaan Hesan tekijöille vastapainoa vain Turun runoliikkeestä.

Tampere on kirjailijoiden kaupunki. Jos paikallinen päivälehti on sen unohtanut, taistellaan kirjallisen kulttuurin puolesta muilla foorumeilla. Tämä tiedosti myös kirjasto, joka järjesti pari viikkoa sitten tamperelaisten kirjailijoiden illan. Ja Metson sali oli tietty tupaten täynnä. Tamperelaiset haluavat lukea, nähdä ja kuulla kotikaupunkinsa kirjailijoita. Hienoa!

Kirkasta kevättä, terveisin

juha siro

Huomatkaa, ettei minusta sentään mitään turkulaista jokirannan nurkkapatrioottia ole tullut!

Sirpa Kähkönen, Lakanasiivet

Kirja, jonka kansista skannasin viereen kuvat, on nyt suuresti nauttien luettu. Tänään kiikutan opuksen takaisin kirjastoon ja nappaan mukaani neliosaisen sarjan kaksi ensimmäistä osaa: Mustat morsiamet ja Rautayöt. Tuomen suvun vaiheita Kähkönen kuvaa naisten vinkkelistä. Lakanasiivet johdattelee lukijan vuoden 1941 heinäkuun ensimmäisen päivän helteeseen ja arkeen. Muistaakseni päiväksi mainitaan tiistai. Ensimmäinen pääluku on otsikoitu sanalla Yö, toinen on sitten Aamu. Mutta kolmas pääluku on nimetön, pelkällä III-numerolla merkitty. Siihen tiivistyy kuuman päivän inferno, kaupungin pommitus. Lukija seuraa hengästyneenä tarkasti kuvattuja kohtauksia, joissa eri ihmiset sinkoutuvat kuka minnekin, kun pommeja alkaa putoilla klo 11.15. Kuin sinfonisena huipennuksena saha lautatarhoineen syttyy palamaan. Valtaisa roihu pakottaa liikkeelle sammutus- ja pelastustyöhön kykenevät. Yllättävästi ihmisiä ajautuu yhteen, useita menehtyy. Yllätykset yhä korostuvat IV luvussa nimeltä Zippel. Viides, Ilta-niminen pääluku jo tyynnyttelee tarinan ihmisten kiihkoa kauhunhetkien jälkeen, kunnes kuudes luku, taas nimeltään Yö sulkee ympyrän ja saattelee keskeiset ihmiset jatkamaan elämäänsä. Lukija ymmärtää, että sarjalle ei tule jatkoa. Se on nyt valmis. Jos olisin musiikki-ihminen, osaisin tarkemmin ilmaista sen, mistä sain aavistuksen, nimittäin kirjan upeasta suuren musiikkiteoksen tapaisesta rakenteesta. Mutta enpä ole, joten osaan vain yleisesti kiitellä kirjaa. Sehän valittiin myös Finlandia-ehdokkaaksi ilmestymisvuonnaan 2007. Tiedoksi vielä, että netistä löytyy runsaasti arvioita ja esittelyjä Kähkösestä ja hänen kirjoistaan.

Visiitillä

Aurajoen rannoilla asutaan mukavasti. Kun itse katselen Samppalinnaa ja Vartiovuoren mäkeä, hyvät ystävät ovat jo 30 vuotta nauttineet tuomiokirkkonäkymistä koti-ikkunoidensa takana. Eilen illalla pääsin taas osalliseksi. Enkä jäänyt paitsi isännän Puolan-tuliaisistakaan. Jalkapelillä kulkiessa kelpaa ottaa naukku ja vaikka toinenkin, kun tarjotaan. Kelpaa näin elellä, toistaiseksi.

Five-o, naisten juttu

Keskiviikkoaamujen kävelykaveri yhteiseen jumppaan on innokas soroptimisti. Hän sai minut ostamaan tiketin eilisiltaiseen naisten tapahtumaan, jonka taustalta löytyy kaikkiaan seitsemän suomen- ja ruostinkielistä turkulaista naisjärjestöä. Yksi niistä on soroptimisit. Nettisivuillaan järjestö tiivistää toimintakuvauksensa näin: Soroptimist International on maailman­laajuinen ammatissa toimivien naisten vapaa­ehtois­järjestö, jonka tehtävänä on erilaisten projektien avulla edistää ihmis­oikeuksia ja parantaa naisten asemaa. Ihan kannatettavaa. Sunnuntaisen naistenpäivän tunnelmissa paikalliseen Mauno Koivisto -keskukseen oli kokoontunut salintäysi naisjoukko sekä YKSI mies. Toisenkin miehen näin. Hän avusti esiintyjiä äänentoistolaitteiden kanssa. Kaikki saivat kahvia ja pullaa alkajaisiksi. Illan teemana oli Taide - elämän suola. Räväkän alun tarjosi sponsorien puolesta Sampo-pankin sijoitusjohtaja Marja Lehtiranta-Räty. Häntä on uskominen, sillä sen verran vaikuttavia esimerkkejä tuli kuulluksi niin avioerotilanteista, perinnöistä kuin eläkekertymistä. Luultavasti yksi jos toinen ryhtyi ainakin pohtimaan omaa testamenttiaan, ellei sellainen jo ollut varmassa tallessa ja kuitenkin saatavilla tosi tilanteessa. Toinenkin esitys hykerrytti. Anna Kortelainen puhui uusimman kirjansa pohjalta aiheesta "Mitä narrimaisuutta puhua siitä, mitä rakastaa" - vai onko? Keskeisenä juonteena siinä kulkivat taiteen synnyttämät hurmoskokemukset. Ne kuulemma tunnetaan Stendhal-syndroomana, koska mainittu ranskalaiskirjailija (Punainen ja musta -romaani!) vaikuttui Firenzessä erään maalauksen ääressä niin, ettei ollut tolpillaan pysyä. Vastaavia tapauksia löytyy yhä ja nimenomaan Firenzessä. Sietää siis siellä varoa intensiivistä kuvien katselua... Kuvataiteilija Hilkka Könösen esitys alkoi jo puuduttaa, vaikka yleisö sai nähdäkseen toinen toistaan komeampia kuvia taiteilijan töistä. Eipä ollut taiteilija omaksunut sitä viisautta, että rajoituksesta mestari tunnetaan. Kuvia tulvi ylenmäärin, esiintyjälle varattu aika ylittyi ylittymistään, vaikka juontaja hoputti lopettamaan... Mikähän saa ihmisen innostumaan omien töidensä esittelemistä niin, ettei alkuunkaan tajua yleisönsä kylmenemistä. Pahaksi onneksi liian pitkän tilaisuuden päätteeksi porukka joutui vielä seuraamaan neljän karjalaisia edustavan harrastajanäyttelijän vaisua naiskronikointia. Häivyin kesken kaiken tarpeeksi saaneena, ehkä naapurini onneksi. Annoin nääs hänelle arpalippuni. Kotimatka lumipyryssä kävellen korjasi tunnelmia. Hämyinen jokiranta oli itsessään jo taideteos!

Mistä paikka rapsuttajalle?

Yksi kevään merkki on se, että alan hinguta mökkiä. Oikotien esitteitä tulee katsotuksi päivittäin. Tuosta komeimmasta lähetin tänään jo viestin, että sopii ottaa yhteyttä. Vois ainakin käydä katsomassa, kun se on talvilämmin ja sisällä mökissä on vessa. Ympärillä näyttää levittäytyvän metsäinen maasto, jota vois silloin tällöin hiukan rapsutella haravalla. Lampikin on hollilla, ei sen kummempaa - ja arvokkaampaa -vesialuetta meikäläinen kaipaa. Kuinkahan lienee hyttysten laita? Saattaa olla runsaanlaisesti. Ans kattoo, tuleeko näistä puuhista tällä erää totta...

Kaukasialainen liitupiiri

Taas teatteri veti puoleensa. Iltapäivän Brecht-näytös kiinnosti niin paljon, että tuli lähdetyksi joen itärannalle. Sain kuin sainkin ilman ennakkovarausta lipun. Myös moni muu myöhäinen yrittäjä olisi mahtunut katsomoon, koska tyhjiä paikkoja näkyi siellä täällä. Paikallislehdessä on vastikään kirjoiteltu kaupunginteatterin suuren näyttämön puhenäytelmien riskeistä. Teatterin melko tuore johtaja, Raija-Liisa Seilo, vastasi aamun Turun Sanomissa toimittajalle ja korjasi monin kohdin tämän väittämiä katsojapulasta. Äsken katsomo oli ainakin 70-prosenttisesti täynnä, mikä vastannee vaativiakin tulostavoitteita. Paikalle saapunut joukko sai nähdäkseen jännän taitavasti tyylitellyn esityksen. Näyttämökuvat väreineen ja rytmityksineen painuivat mieleen. Näyttelijätyö vakuutti kaiken matkaa. Realismista ei ole tietoakaan tässä monipolvisessa ja paikoin iloittelevassa kertomisen kuviossa. En selittele tämän enempää, koska Turun kaupunginteatterin nettisivuilta löytyy käypä selostus:

Olipa kerran kauan sitten maa jossa käydään sotaa. Hallitsijaperhe pakenee myllerryksen jaloista mutta heidän lapsensa jätetään oman onnensa nojaan. Palvelustyttö ottaa lapsen hoitaakseen koska ketään muuta ei ole. Hän joutuu lapsen vuoksi suuriin vaikeuksiin, mutta pitää siitä huolimatta tästä huolta. Kun sodan jälkeen olot palautuvat ennalleen nousee esiin kysymys kenelle jalosukuinen lapsi kuuluu. Ratkaisu tapahtuu liitupiirikokeen avulla.

Kaukasialainen liitupiiri on sadunhohtoinen tarina kiintymyksestä, petoksesta ja oikeudenmukaisuudesta. Näytelmässä on kansansadun, seikkailukertomuksen, moraliteetin ja trillerin ainekset. Laulu ja soitto kuljettavat tarinaa. Teatterilliselta muodoltaa esitys on lumoava, pelkistetty ja yllättävä. Liitupiirin alkuperäinen tarina on peräisin 1200-luvulta kiinalaisesta Li Hsin-taolta. Brechtin näytelmän "gruusiassa" on kaukaisen maan outous ja hohto.

Kauan sitten Tampereella olen edellisen kerran nähnyt tämän Brecht-näytelmän, mutta en enää muista siitä juuri mitään. Luulenpa, että nyt nähty on rohkeasti erilainen kuin sen 70-luvun tiukat tulkinnat, kiitos ohjaaja Laura Jäntin. Onnistuneeseen kokonaisuuteen ovat vaikuttaneet niin lavastuksen ja pukujen suunnittelija Pirjo Liiri-Majava kuin valosuunnittelija Morten Reinan ja äänisuunnittelijat Ismo Laakso ja Mika Hiltunen. Ismo Laakson johdolla soittava orkesteri, jonka jäseniksi mainitaan Bert Karlsson, Marko Mäki, William Thorburn ja Risto Virtanen - kuka oli se nainen, joka eilisessä näytöksessä soitti? -, on isossa roolissa, kun monissa kohtauksissa myös lauletaan.

Mihin vielä joudun?

Tuli liitytyksi Suomen Ladun haaraosastoon nimeltä Härkätien Vaeltajat, kotipaikkana Lieto - kuinkas muuten. Posti toi äsken jäsenmaksulaskun, 18 euroa, ja lehden nimeltä Latu ja Polku. Melkoisia mahdollisuuksia avautuu Ladun jäsenyyden myötä: monipuolista liikuntaa ja retkeilyä sekä upeita lomakohteita mökkeineen Lapista alkaen eri puolille Etelä-Suomea. Myös kaukomatkoja vaelluksineen järjestetään. Tohdinkohan näillä ikäkymmenillä lähteä moisille reissuille? Kun muut suuret ruljanssit ovat ohi, tunnustelen tuntojani ja treenaan yhä kroppaani, jotta voin ainakin harkita ulkoilua myös ulkomailla.

Kympillä susheja

Hallissa on jo jonkin aikaa toiminut mainioksi kehuttu sushibaari. Tänään siitä tuli hankituksi omakohtainen tuntuma: maittavan ja aivan riittävän aterian saa 10 eurolla, vähän isomman 15 eurolla. Kuvassa näkyvien suupalojen lisäksi alkuun tarjoiltiin kipollinen misokeittoa. Tuli oikein japanilainen olo!

Yllytyshullu

Menin lankaan, kun aamun TurSassa mainostettiin "edullisia" silmälaseja. Rahkosen puodista oli jo ehditty tekstiviestillä hätistellä minua näön tarkastukseen. Kolme vuotta vanhat silmälasini ovat laukaisseet hälytyksen: tuon kundin olisi uusia lasinsa. Samoilla ottein autokauppiaat ovat jo usean kuukauden ajan lähestyneet meikäläistä; heidän mielestään kaarani on vanhenemassa käsiin. Vähemmällä pääsin, kun narahdin okulaareihin auton asemesta. Näin tuli myös juhlistetuksi päivää, jolloin ihan itse myin jokirannan lukaalin!

Sirpa Kähkönen, Jään ja tulen kevät

Jo pitkään olen tiennyt, että pitäisi tarttua Sirpa Kähkösen (s. 1964) teoksiin. Paljon lukevat ystäväni ovat mainostaneet tätä kuopiolaiskirjailijaa, jota myös kriitikot ovat kiitelleet. Olen pannut hänet merkille joistakin telkkariohjelmista vakavana ja vakuuttavana asiaansa puhuvana päänä. Nyt olen valmis liittymään Kähkösen ihailijoihin, vaikka luettuna on vain Mustat morsiamet (1998), Rautayöt (2002) ja Jään ja tulen kevät (2004) -trilogian kolmas, itsenäiseksi mainittu osa. Lähes jokainen sen henkilöhahmoista kasvaa täydeksi ihmiseksi ja tulee lukijalle tutuksi sisäisiä mielenliikkeitään myöten. Kähkönen näyttää keskeisen Tuomen perheen jäsenet samoin kuin muut sodan järkyttämät siten, ettei kukaan joudu syytettyjen penkille. Jokaisen tilanne valottuu niin tarkasti, että lukijakin kokee ymmärryksensä karttuvan. Erityisesti lahjakkaan, lähes orvon Juho-pojan häpeilevä, hitaasti helpottuva tuska on sellaista lapsikuvausta, etten moista muista edes Teuvo Pakkalalta lukeneeni. Kirjan perinteisen oloinen kerronta ja selkeä rakenne palkitsevat konstailemattomuudellaan ja myös kielen rikkaalla sävykkyydellä. Länsisuomalaisena nautin yhtä lailla savolaismurteisista sävytyksistä kuin siirtokarjalaisten henkilöiden puheenparren mukailuista. Seuraavaksi tartun Kähkösen Lakanasiivet-romaaniin. Se odottaa jo tuossa lukupaikallani.

Katse tarkkana

Aurinkoinen sää houkuttelee ihmiset ulos koloistaan. Eilen sen hyvin huomasi, kun eka kertaa tänä vuonna tuli lähdetyksi iki-ihanaan Ruissaloon. Sen uloin kärki, Saarronniemi, tarjoili paikoin kylmää viimaa, mutta myös yhtä ja toista katseltavaa. Minut yllätti se, että meri velloi avoimena, vaikka pakkaskautta on eletty melkein kunnon talven verran näin turkulaisittain. Muilla oli muuta ihmeteltävää sekä maalla että vedessä.

Tämäkö kaupunkikeskustaa?

Eilinen kävely Aurajoen itärantaa Tuomiokirkkosillalta kohti Tuomaansiltaa näytti ennen kokemattomia puolia syntymäkaupungistani. Jokivartta pääsi kuin pääsikin kulkemaan hyvin tallattua kinttupolku melko pitkälle! Vasta arkkipiispan virka-asunnon kohdalla tuli äkkipyssäys. Siinä oli näemmä yksi ja toinen tallaaja taapertanut hetken neuvottomana: uskaltautuisiko jäälle vai suunnistaisiko kohti Piispankatua? Korttelin verran näet täytyy kiertää, ennen kuin pääsee palaamaan joen rantaan tai oikeastaan rannan pusikoihin. Lehtikirjoituksista muistan lukeneeni, että kaupunki suunnittelee tämänkin rannan avaamista ulkoilijoille, samoin kuin jo on tehty vastakkaisella rannalla. Ihmiset ovat olleet mainioon reittiuutuuteen ylen tyytyväisiä, kuten varmasti olisivat itärannallakin. Pulma lienee tällä haavaa, mistä rahat. Turkuhan on tunnetusti lähes pankrotissa. Muuten: kuvan esittämästä paikasta on tuskin puolta kilometriä torille...