Lämmintä piisaa

Pitkän kylmän jälkeen tuli kuin tulikin helle. Ja sen huomaa tässä auringonpaisteissa rakennuksessa, kuten kuva todistaa. Ikkunan takana oli yhdeksältä lämpöä 24,8 C-astetta, mutta sisällä peräti 31,6 C-astetta. Ilman kosteuslukema nousi 37 prosenttiin, sillä kuvaa varten pyyhin mittarista pölyt kostutetulla rätillä...

Mieleen on etsimättä palautunut toinen hellekausi: kun kuusi vuotta sitten muutin jokirantaan, hellekausi alkoi saman tien. Päivä oli silloin heinäkuun 13. Kolmen kuuman viikon kuluessa parhaimmillaan tai pahimmillaan hellelukemat kohosivat ulkona 33 asteeseen. Sisällä lämpöä piisasi ainakin saman verran, koska ensi alkuun hikoilin verhottomassa huushollissa, jonne aurinko porottaa aamuvarhaisesta iltapäivään. Karkuun toki ymmärsin lähteä. Vietin heinäkuussa 2003 tuntitolkulla aikaa Airiston vilpoisten tuulten hyväiltävänä Ruissalossa Saarronniemen uloimmassa nokassa ison männyn juurella. Mutta voi niitä kotiöitä! Kuumaksi paahtunut talo huokui lämpöä kuin hyvin lämmitetyn saunan kiuas. Ja aamulla varhain aurinko aloitti taas lämmitysurakkansa suoraan minun makuuhuoneestani. Verrattuna alkuaikoihin tässä lukaalissa nyt sentään elämää helpottavat verhot ja koko yön hissukseen hyrisevä tuuletin. Kummasti se saa olon tuntumaan siltä kuin ei olisikaan tuskaisan kuumaa. Kuinkahan pitkään helteet jatkunevat? En panisi pahakseni, vaikka tosi lämmin sää ulottuisi heinäkuun lopulle. Kelpaisi minunkin nautiskella saarioloista ensin Hämeessä, sitten Porin edustalla ulkomerellä. Kumpaakin reissua odotan hyvillä mielin - satoi tai paistoi.

Kissanpäiviä

Oheinen kuva esittää ihan kotimaista kattia ja sen lokoisia oloja.

Mutta Japanista saakka on terveisten kera tullut minullekin linkki, josta löytyy videonpätkiä ja jokunen stillkuva varsinaisesta veijarista nimeltä Maru. Thanks, Yosinor-san, and best wishes to you, too!

Kannattaa katsoa osoitteesta

http://www.youtube.com/watch?v=z_AbfPXTKms

Soitto soi ja juoksujalka vippaa

Eilisaamuna selvisi, mitä kumman telttaa Hämähäkki-aukiolle oli pystytetty perjantaista asti. Jättiämyrit näet kailottivat kuurojenkin kuuluville, että alkamassa on perinteinen Paavo Nurmi -maraton. Selostajasetä suolsi solkenaan ohjeita vessoista ja suihkuista, pukukopeista ja fysioterapeuttien palveluista. Nämä tarjosivat kymmenminuuttisen lihashuoltoa kullekin ilmoittautuneelle juoksijalle urakan päätteeksi. Toivemusiikkia tulvi välipaloiksi niin, että joki raikasi ja lasit helisivät ikkunoissa. Tästä huiskeesta pääsin karkuun, kun tutut olivat kutsuneet minut mukaansa Samppalinnan kesäteatteriin klo 15. Ja kyllä sielläkin sai kuulla, kuinka tehokkaita äänentoistolaitteet nykyisin ovat! Silti läpi pääsi aika ajoin maraton-kuulutuksia ja muuta rannan mekkalaa. 

Ihme ja kumma oli se, että railakkaan irtonainen hömppäesitys tuntui vallan hauskalta katsella ja kuunnella. Käsikirjoituksen pohjateksinä kuuluu olleen Shakespearen Kesäyön unelma. Väärään kohteeseen rakastumisia ja valloitusyrityksiä riittää kummassakin. Lopulta kaikki kääntyy kohdalleen huks-fluks! Elviksen biiseistä 24 oli sovitettu ryydittämään tapahtumien käänteitä ja vahvistettu vaikutusta tanssiesityksin. Oikea iso orkesteri takasi musiikin laadukkuuden, samoin näyttelijöiden oiva laulu- ja tanssitaito. Viimeinen pikku kuva tuli napatuksi väliajan päätteeksi, kun katsomo taas täyttyi lähes viimeistä paikkaa myöten. Ainakin yksi paikka jäi tyhjäksi, kun eräs sairauskohtauksen saanut katsoja autettiin pois ensimmäisen näytöksen päätteeksi. Mikä lienee naiselle tullut, kun lääkäri hälytettiin paikalle kesken kaiken? Heti väliajan alkaessa nainen siirrettiin pyörätuolilla pois. Ei sentään ambulanssia tarvittu.

Keskiaikaista markkinoilla Turussa

Taas on se aika vuodesta, jolloin jokirantaan ja Vanhalle suurtorille levittäytyy puoti poikineen. Tarjolla on entisaikain tapaan tuotettuja tavaroita, ruokia, turnajaisia, musiikkia ja ties mitä kaikkea. Näytelmäkohtauksina torille ilmaantui eilen kuin vuoden 1439 vallasväkeä asemiehet suojanaan ja muita Turun kaduilla aikoinaan liikuskelleita. Harrastajanäyttelijöitä riittää näihinkin koitoksiin.

Oheisen kuvan nappasin markkinoiden kestosuosikista: Gero Geickin makkaroista grillaajineen ja myyjineen. Kaalinlehteen käärittyjä herkkuja jonotetaan, vaikka helle korventaisi muitakin kuin vartavasten Saksasta näille markkinoille tullutta Geroa apulaisineen. Minulta tosin jäi eilen makkara syömättä, mutta olen tilannut satsin kunnon tavaraa pakastettavaksi. Kelpaa sitten kotioloissa alkusyksyn mittaan nautiskella yrteillä maustettuja bratwursteja.

Sika-Kyösti näytelmänä

Liedon kesäteatterissa esitetään kesä-heinäkuussa Marja-Riitta Perttulan uusinta näytelmää Sika-Kyösti. Paikkakunnalla 1800-luvulla piileksinyt rosvo, joka joskus auttoi köyhiä, on monista paikallistarinoista tuttu kuten myös nimismies 'Lansetti'. Eilen hikoilin ilta-auringossa ja näin, kuinka kaikki oikein kävi - ainakin näytelmässä. Nimismies tuli lopulta ampuneeksi Sika-Kyöstin kiinniottotilanteessa ja sai siitä raskaan taakan kannettavakseen. Taitavasti tapahtumia ja tarinoita tarjoiltiin oivan näytelmätekstin mukaisesti. Monet raikuvasti esitetyt yhteislaulut ja herkät soolot rytmittivät esitystä ja viihdyttivät katsojia. Illan mittaan minussa yhä vahvistui käsitys siitä, että monissa harrastajateattereissa uurastaa tosi osaavaa väkeä. Pikku sivujuonteena kerrottakoon, että Sika-Kyöstin kirjoittaja on se tärkeä ihminen, joka sai minut innostumaan Lietoon muuttamisesta. Opiskelimme Turun yliopistossa yleistä historiaa yhtaikaa kaukaisella 1960-luvulla. Nyt meistä tulee lähinaapurit ja toistemme tuki, kun sellaista tarvitaan.

Lounas linnanpuistossa

Jotain ennen kokematonta osui kohdalle tänään: ystävätär kutsui piknikille ja ehdotti paikaksi Turun linnan puistoa. Tuttu paikka, vaikka en ikinä aiemmin ole huomannut ajatella sitä lounasympäristönä. Kerrassaan makoisaa ja mukavaa! Peffan alle löytyi oiva puupenkki selkänojineen kaikkineen. Vieressä ruusupuskat kukkivat valtoimenaan. Tuoksu sulostutti nenää - ja houkutteli pörriäisiä omille lounailleen. Kelpasi meidän kaikkien siinä aterioida ja kellistellä suven suloisessa lämmössä.

Aamuvirkut altaassa

Helleaamu herätti aikaisin. Asiaa auttoi, että makuuhuoneen ikkunan alla katuja pestiin konevoimalla jo viideltä. Niinpä käänsin tilanteen voitokseni ja hoitelin aamuhommat lehden lukemisineen äkkiä: ennen kahdeksaa olinkin sitten valmiina talsimaan Teatterisiltaa joen yli ja siitä parisen sataan metriä ylös Samppalinnan maauimalaan. Paikka on arkisin auki kuudesta asti. Ei siis tarvinnut ihmetellä, että muutama saunapuhdas tuli mäessä vastaan.

Samppis on ollut käytössä 50-luvulta asti. Aurajoki oli vielä niihin aikoihin tosi saastainen ja likasi tietysti myös jokisuun läheiset merialueet. Ihmekös sitten, että esimerkiksi Ispoisten rannassa, jonne lapsuudenkotoani oli lyhyt matka, uimari sai aina kaulaansa ruskeanpuhuvan kranssin. Yäk! Kaupunkilaisten "pelastukseksi" rakennettiin uimala. Jotain järkeä alkoi löytyä jokivarrenkin asukkaista, kun pikku hiljaa on suostuttu korjaamaan itse aiheutettuja haittoja ja opittu pitämään pahana luonnonvesien likaamista. Joki ei nykyisin löyhkää. Tuskin enää missään kohtaa jokivartta veteen valuu sikaloiden lietteitä, niin kuin vielä pari kolme vuosikymmentä sitten. Sekä haju- että makuhaitat tuntuivat silloin turkulaisten juomavedessä asti....

Terästä niiden olla pitää

Syksy ja muutto mielessä peesailin tänään VIP-kortin haltijaa paikalliseen Hackman-puotiin. Enkä suotta: kaksi ja puoli kassillista patoja ja pannuja siirtyi tuota pikaa jokirantaan odottamaan keitoksia tuliterällä Inductio-liedellä, joka lomien jälkeen asennetaan tulevaan köökkiini. Vanhojen, ah niin tuttujen patojen jakelu alkakoon vaikka heti. Kenelle ne kelpaisivat? Sopii ilmoittautua.

Lämmintä!

Aurinkoisen aamun onnessa jakelen vielä juhannuspäivän kuvasatoa. Mäkitervakot kukkivat paikka paikoin villisti Ala-Lemun peltojen pientareilla, kuten kuva todistaa. Saakohan lämpö meidät ihmisetkin riehaantumaan?

Ruusun aikaa

Juhannuspäivän metsäretkellä kallion laki yllätti: sen kupeessa kukkii juhannusruusu valtoimenaan ja tänä vuonna ihan oikeaan aikaan. Kumman kasvupaikan selittää läheinen Ala-Lemun kartano, jonka nykyisin omistaa Turun kaupunki ja jota vuokraa kokouksia järjestävä yritys. Mikään rappiotila paikka ei enää ole, mutta alennustilan vuosina puutarhasta lienee päässyt karkuun kasvi poikineen. Voi olla niinkin, että joku kaunosielu on istuttanut ruusun merinäköalan tarjoavalle rinteelle.

Vanhusten juhannus

Kun keski-ikäiset ja nuoret häipyvät juhannuksen viettoon kuka minnekin, vanha joutaa toisen vanhan kaveriksi - eikä valita. Aattoilta ja -yö Pultin kanssa sujui rauhallisesti. Koiraherra liikuskeli sisätiloissa hiukan kankeasti, mutta hyvin maistuneen ruuan jälkeen iltalenkki lähimaastossa kelpasi. Pultti suorastaan ylitti itsensä. Hoito-ohjeissa mainittiin, että ulkoiluksi nykyään riittää kymmenen minuutin seisoskelu pihalla. Ei riittänyt. Herra näet nyki narun päässä pontevasti ja vei minua minne halusi. Niin sitä sitten tehtiin mukava muutaman sadan metrin kierros. Ja saatiin onneksi aikaan jokunen kikkara ojanpenkalle. Mikä parasta, koira nukkui yönsä herättämättä minua kertaakaan! Äsken se jäi vastaan hangoittelematta odottamaan, kunnes palaan, ja vetelee kaikessa rauhassa aamutorkkujaan uuden ruuan ja lenkin päälle. Näin pääsin muutamaksi tunniksi livohkaan ja omiin hommiini.

Kuhinaa juhannuksen alla

Tori tulvi aamulla ihmisiä, vihanneksia, hedelmiä, juureksia, kaloja, koreja, leipiä ja ties mitä kaikkea. Sorrin puutarhatuotteiden myyjät olivat repäisseet päähänsä koivukranssit kuin vihdat ikään. Työnjuhlaa tänään, huomenna saunaan vihta kainalossa! Nautitaan, vaikka paleltais. Toivon ja toivottelen hyviä, rauhallisia pyhiä.

Kesä kukkii, tuuli tuivertaa

Ystävien puutarha olisi ollut mainio paikka istuskella ja nauttia samalla kahvia tykötarpeineen. Mutta, mutta: sisätiloihin paettiin loitolle kylmästä tuulesta. Kukkakasvit kuitenkin paistattelivat elinvoimaisina auringossa koleiden pilvipäivien jälkeen. Ihmiset puolestaan nauttivat talossa toistensa seurasta ja pöydän antimista. Isännän upeita kuvakoosteitakin oli nähtävillä ison telkkarin ruudulla. Uuden videokameran kuvajälkeä ei käy moittiminen. Ehkäpä vielä minäkin loikkaan teräväpiirtoihin. Ellen tänä niin ensi vuonna...

Poika ja isä

Äskeiseltä Viron-matkalta kuvalaariin ilmestyi paljon aineistoa. Viereisen kuvan isä ja poika tai poika ja isä (?) pakottivat heti ensimmäisenä iltana Tarton keskustassa puiston laidalla äimistelemään, mitä moinen veistos esittää. Oikeanpuoleinen kipsipari löytyi reissun lopulla Tallinnan Kumu-museosta. Mutta en alkuunkaan muista, mitä näistä patsastelijoista kerrottiin, tai edes sitä, kuka veistoksen on tehnyt. Voisko joku lukijoista auttaa?

Siltaa pitkin - mihin?

Opastettuna osuin eilen paikkaan, jossa riittää ihmettelemistä. Maariaan altaaksi avarretun jokiuoman yli johtaa vankkarakenteinen silta, mutta sen kummastakaan päästä ei löydy tien tapaistakaan, kinttupolku kylläkin. Mikä lienee ollut suunnitelma silloin, kun siltahankkeeseen ryhdyttiin? Kyllä kai asian saisi selville esimerkiksi soittamalla kaupungin katurakennusosastolle, mutta enpä taida vaivata virastoa kysymyksineni.

Kävelijä olisi selvinnyt yli samean veden kevyttekoistakin rakennelmaa pitkin polulle, joka vie sekä alas rantaan että ylös melko vaativalle kivikauden reitille. Sitä riittää vasemman kuvan suunnassa kuusi kilometriä. Oikeassa reunassa näkyvä sillan pää törmää saviseen valliin, jota ainakin eilisessä sateen tuhutuksessa olisi melkeinpä täytynyt kontata ylös. Peltoheinikkoon sillan kohdalle oli jotain kummaa reittiä ilmestynyt pari autoa parkkiin.Niissä tulleet ihmiset liikuskelivat rannassa ja sillalla, joten ei rakennelma ihan turha ole. Jopa tällainen syntyperäinen turkulainen sai siitä muistettavan kokemuksen, vaikka pellolle en osannut ajaa autoa, vaan ihan asiallisesti läheiselle sorakentälle.

Juhlat kesäparatiisissa

Eiliseltä onnittelukäynniltä Rymättylästä kameraan tarttui kuvia, joista kaksi tarjoilen ohessa. Pieni ja samea Yltöisten järvi näyttää tosiaan olevan puhdistuksen tarpeessa. Tuntuu hyvältä, että 70-vuotissynttäriään äskettäin viettänyt ja nyt samaan syssyyn vaimonsa kanssa 45-vuotiasta avioliittoa juhlinut isäntä pyysi lahjatavaroiden asemesta rahalahjaa järven suojelurahastoon. Sinne menivät minunkin killinkini. Mietin vain, millä toimin järvi on puhdistettavissa.

Seitsemänkymppisten juhlia

Viikko sitten Tallinnan Vanhassa kaupungissa valmistauduttiin konsertoimaan juhlavasti Eri Klasin kunniaksi. Jo pelkkiä harjoituksia oli nautinnollista kuunnella, kun maailmanluokan virolaistähdet lauloivat upeita ooppera-aarioita huippuorkesterin säestyksellä. Tänään on luvassa kotikutoisempi synttäritapahtuma Rymättylässä, isäni syntymäsaarella. Siellä juhlii eräs muinainen luokkakaveri sillä tavalla isosti, että meitä yhteisiä pulpetteja kihnanneitakin on väljästi kutsuttu ilonpitoon Yltöisten järven rannalle. Ajattelin piipahtaa ja käydä samalla sukulaisten haudoilla.

Lahjojen asemesta tulijoilta pyydetään tietylle tilille rahasummaa järven suojelemiseksi. Jokunen vuosi sitten samaisessa paikassa saunottaessa isäntä muistutteli painokkaasti, ettei järveen sovi edes satunnaisten uimareiden pissata. Kuinkahan moni noudatti kehotusta?

Itsenäisyyden hurmaa

Virossa pääsi kosketuksiin valtaisan itsenäisyysinnostuksen kanssa. Koko reissun mukana kulkenut virolainen oppaamme hurmaantui toistuvasti yhtä lailla presidenteistä, EU-vaaleista kuin Viron sini-valko-mustasta lipusta. Sen 125-vuotissynttäreitä vietettiin viime viikolla. (Wikipediasta selviää: Lipun otti ensimmäisenä käyttöön Tarton yliopistossa Viron ylioppilasseura (Eesti Üliõpilaste Selts) 4. kesäkuuta 1884. Siitä tuli Viron kansallismielisyyden ja kansallisen vapauden symboli, ja lippu otettiin virallisesti käyttöön yhdeksän kuukautta Viron itsenäistymisen jälkeen 21. marraskuuta 1918.) Lipun musta väri kuulemma tulee taivaan sineä vasten lentelevästä haarapääskystä, joka on Viron kansallislintu, totta kai. Niinpä tukevasti asiaan ohjattuna ymmärsin minäkin Tallinnan Vanhassa kaupungissa ottaa kuvan tärkeästä muistomerkistä, jonka tuntumaan osuin sunnuntaiaamun aurinkoisella kävelykierroksella.

Suuruus patsaana

Pihkovan liepeillä turisteille esitellään melko tuoretta Pyhän Aleksanteri Nevskin monumenttia. Se kohoa kummulla, jolta näkyy kauas ympäristöön. Wikipedia valistaa hataramuistista matkailijaa näin:

Lisänimen Nevski eli Nevalainen Aleksanteri on myöhemmin saanut hänen ruotsalaisista Nevajoen rannoilla vuonna 1240 saavuttamastaan Nevan taistelun voitosta. Nimeä ei käytetty vielä Aleksanterin elinaikana. Kahta vuotta myöhemmin 1242 Aleksanteri löi saksalaisen kalparitarien hyökkäysarmeijan Peipsijärven jäällä.^[1]

Sergei Eisensteinin elokuva Aleksanteri Nevski, jonka huippukohdassa jää pettää raskaisiin rengaspanssareihin pukeutuneiden saksalaisritarien alla, ja Prokofjevin siihen säveltämä musiikki ovat edistäneet sankarimyytin syntymistä. Eisensteinin elokuva kuvattiin vuonna 1938, jolloin Neuvostoliitossa vallitsivat erittäin saksalaisvastaiset mielialat. Mutta elokuva vedettiin pois levityksestä elokuussa 1939 natsien ja Neuvostoliiton hallituksen allekirjoitettua hyökkäämättömyyssopimuksen.^[1]

Saksalaisten ritarien tappio tulkittiin pian oikeauskoisten voitoksi paavin johtamista hyökkäyshaluisista katolilaisista, ja Aleksanteri Nevski julistettiin jo Iivana Julman kauden alussa pyhäksi. Pietari Suuri kunnioitti pyhää soturia rakennuttamalla Aleksanteri Nevskin lavran paikalle, jolla ruhtinaan oli oletettu voittaneen ruotsalaiset vuonna 1240. Pietari suunnitteli myös Aleksanteri Nevskin kunniamerkin, jonka ensi kerran myönsi Katariina I vuonna 1725. Keisarinna Elisabet teetti hänen jäännöksilleen valtavan hopeisen pyhäinjäännösarkun, joka valmistettiin Pietarin rahapajassa vuosina 1750–1753. Stalin otti Pietari Suuren suunnitteleman kunniamerkin uudelleen käyttöön heinäkuussa 1942 sen kunniaksi, että Peipsijärven taistelusta oli kulunut 700 vuotta.^[1]

Ei siis ihme, että vastikään suunniteltu ja paikalleen pystytetty massiivinen muistomerkki on kuin tuulahdus sosialistisen realismin valtakaudelta.

Pushkinia sateessa

Viime torstaina Venäjällä vettä tuli taivaan täydeltä ja tuuli kovaa. Onni ei suosinut sen paremmin rohkeita kuin loistobussissa matkailevia. Päivä oli omistettu suurelle runoilijalle Aleksander Pushkinille, jonka haudalla alkajaisiksi käytiin jättämässä kukkia kylmin sormin ja varpain. Viereisessä kirkossa moni vielä sytytti kynttilän. Matka jatkui Pushkinin maaseutukotiin, Mihailovskojen kartanoon, jonne hänet tietyssä aikuiselämän vaiheessa karkoitettiin pariksi vuodeksi, mutta sittemmin keisari armahti hänet.

Yhtään ainutta kuvaa en ottanut koko päivänä, vaikka paikka oli mitä kuvauksellisin. Herkistyttävin kokemus oli kuunnella yhden matkakumppanin ääneen luentaa sisällä kartanossa. Hän oli varannut mukaansa Aulikki Oksasen äskettäin ilmestyneen pikku kirjan nimeltä Puškinin hevonen (2007) ja tulkitsi elettömän vaikuttavasti sen viimeisen runon. Kirjaan olisi syytä tutustua kokonaan.

Mitä munkki miettinee?

Petserin luostarin munkkeja varjelevat varotoimet näkyvät kuvasta: meidän porukkaan kuulumattomattomat naiset ovat käyneet samalla portinpielen laatikolla kuin muutkin luostariin pölähtäneet ihmisnaaraat ja kietaisseet jalkojensa yläpään piiloon. Mahtaneeko munkkivanhus pysyä aisoissa, kun edellä vilkahtelevat hoikat sääret? Naisen pahin paikkaa pysyy kuitenkin rievun suojissa! Ja tässä luostarissa palvotaan erityisesti Jumalan äidin kuoloon astumista. Sen mukaisesti on nimetty komea viisitorninen kirkko, jonka ulkoseinän kullankimalteiseen ikoniin tapahtuma on symbolisesti kuvattuna.

Luostaria ensin aidan takaa

Piipahdus Venäjän läntisellä reunalla Petserin ikivanhassa luostarissa tuotti outoja tuntemuksia. Naisten oli peitettävä päänsä ja verhoiltava alaruumiinsa kangasriepuun niin, ettei jalkojen yhtymäkohtaa erottanut! Niin sitä sitten kuljettiin ympäriinsä kuin ikivanhat mummot ikään. Minulta jumalattomalta jäi pyhyyden kokemus tavoittamattomiin. Osaava matkanjohtajamme, ortodoksiksi jo vuosia sitten kääntynyt biologianopettaja (eläkkeellä), toki kertoi vaikuttavasti sekä ikoni- että rakennustaiteesta, mutta minä pysyin kylmänä. Onneksi netistä löytyy avukseni selostuksia, joita en keskittynyt paikan päällä kuuntelemaan tarpeeksi tarkkakorvaisena.

Eija Poutanen on kirjoittanut Helsingin Sanomien Matkailu-osastoon 20.8.2005 käynnistään Petserissä näin: Petserin luostarialueella on muun muassa kahdeksan kirkkoa ja ikonimaalauspaja.

Petserin luostari. Petserin maakunta ja kaupunki kuuluvat Luoteis-Venäjän köyhimpiin, työttömyys vaivaa ja nuoret muuttavat pois.--

Rauhan ja hiljaisuuden katuja vaeltavat mustapukuisten ja pitkätukkaisten munkkien lisäksi nykyisin myös turistit.

Vaikka uskonto oli Venäjällä pannassa neuvostokauden vuosikymmenet, se ei kuitenkaan kuollut.

Kirkkoja saatettiin muuttaa luisteluradoiksi, uimahalleiksi, asuntoloiksi tai ateismin museoiksi, mutta kansa jaksoi uskoa Jumalaan.

Siksi myös hartauden harjoittamisen uudelleen tuleminen on voimakasta ja kirkkoja on korjattu innokkaasti.

Petserin luostari on venäläisten pyhättöjen joukossa erikoisuus siksi, että sen toiminta ei koskaan tauonnut. Se on toiminut yhtäjaksoisesti yli 500 vuotta, vihkimisestään eli vuodesta 1473 lähtien.

Selviytyminen oli mahdollista siksi, että Petserin maakunta kuului vuonna 1920 solmitun Tarton rauhansopimuksen mukaan Virolle. Neuvostovallankin aikana virolaisvaikutus oli vahva, vaikka Moskova piirsikin rajalinjan idemmäksi. Hiljattain Viro taipui virallisesti luopumaan Petserin alueesta.

Neuvostoaikana vallanpitäjien kerrotaan jopa esitelleen Petseriä näyteikkunana, jonka avulla voitiin osoittaa, kuinka hyvin uskonnollisuudesta huolehdittiin. Luostarin suuret korjauksetkin tehtiin 1960-luvulla.

Petserin luostari sijaitsee kylän keskustaa sivuavassa kalkkikivilaaksossa. Sen ensimmäinen kirkko sijaitsi luolassa, jonka päälle rakennettu Pyhän Jumalan äidin kuoloon nukkumisen kirkko vihittiin käyttöön 28. elokuuta 1473.

Muuten: missään en muista nähneeni niin surkeita kerjäläisiä kuin Petserin luostarin tuntumassa. Luostari vetää kurjia puoleensa, koska sieltä saa köyhäinapuna ainakin ruokaa. Kun viiden tähden turistibussi pysäköi kirkon viereen, pahasti alkoholisoitunut laiha nainen nuokkui kirkon rappusilla. Vaivoin ylös noustuaan hän hoippui ohi lähes tajuttoman tuntuisena. Sitten nurkan takaa ilmaantui kurja mies ryysyissä, jollaisia voisi kuvitella näkevänsä Dickensin romaanien näyttämösovituksissa, ei enää tosi elämässä. Kolmas aneli lanttia, mutta sai vain lämmintä kättä. Nämäkin näyt kummittelevat yhä silmissä ja kaivelevat mieltä.

Huutoteatteria

Hellesunnuntai kallistui iltapäivään, kun kolme naista etsiskeli Turun lähisaarilta osoitetta Samppaantie 90. Oli kuuma, mutta maisemat hivelivät silmiä. Ihmekö sitten, että paineltiin tietä niin pitkälle kuin sitä riitti. Teatterista ei tietoakaan. Piti palata ja lopulta kysyä tienvarren asukkaalta opastusta. Lähes viimeisten joukossa selvittiin metsän siimeksessä häämöttävän vanhan hirsitalon hämärään viileyteen ja päästiin huokaisten istahtamaan etupenkkiin. Onneksi esitys tarjottiin sisätiloissa eikä auringonpoltteessa!

Ensimmäinen kommentti vierestä tuli jo heti esityksen alkuminuutteina:"Taitaa olla huonokuuloisten teatteria..." Pari kolme miesnäyttelijää näet seisoskeli enimmän ajan asemissaan ja huusi repliikkejään kuin olisivat olleet hehtaarihallissa. Me raukat kuitenkin istuimme vain muutaman metrin päässä - ilman korvatulppia. Eikä katsomon perärivikään ollut kaukana. Voi pyhä sylvi sentään, mitä lienee ohjaaja tavoitellut tällä mekastuksella? Näytelmän tapahtumien seuraamisesta ei ollut tulla mitään, mutta pikku hiljaa juonen käänteet rupesivat kiinnostamaan. Toinen näytös vangitsi katsomaan tosissaan, vaikka varsinkin taiteilijaa esittäneen miehen älytön huutoreplikointi edelleen riepoi raskaasti. Aika veijari se Mika Waltari on ollut kirjoittaessaan Noita palaa elämään -tyyppisiäkin kauhujuttuja. Osaajan otteet erottuivat tekstin ansioina. Harrastajien tulkintaakin voi kehua muilta osin, mutta raskas miinus tulee äänenkäytöstä.

Helle jatkuu. Siispä painelin heti aamusta joen yli maauimalaan. Siellä oli allas uimareita pullollaan. Sekaan mahtui varsinkin, kun vesijumppaajat saivat aamun urakkansa päätökseen melkein heti minun pulahtamiseni jälkeen. Enempiä uimisia Samppalinnassa ei käy yrittäminen viikkoon, sillä lähden tästä kulttuurimatkalle Viroon ja hiukan myös Venäjän puolelle. Reissusta jokunen kuva ja sana ensi viikolla!