Melkoisesti jälkijunassa tartuin syksyn Finlandia-palkitun paksuun esikoisteokseen, Stalinin lehmät (2003). Mutta nyt kun kirjan sutjakasti sain kirjastosta hyppysiini, en siitä hellittänyt, ennen kuin luku-urakka kirjan myötä loppui.Sitten alkoi pohdiskelu: missä kulkee Oksasen oman itsen ja perheen historian sekä niihin pohjautuvan fiktion raja? No, kysymys ei liene kovin olennainen, jos ja kun kuvaViron ja sen ihmisten vaiheista 1900-luvun loppuvuosikymmeninä pitää kutinsa. Lukijana en epäillyt enkä epäile Oksasen esittämien kauhistuttavien tietojen totuudellisuutta. Tältä osin arvioin teosta paljolti omien pohjatietojeni perusteella.
Opiskelin nimittäin tosissani yleistä historiaa sekä Turun että Tampereen yliopistoissa 1960-luvun puolivälistä vuoteen 1972, jolloin sain valmiiksi Neuvostoliiton ulkopolitiikkaa koskevan graduni ja suoritin tosi mittavan Venäjän 1800 - 1900-lukujen poliittisen aatehistorian lopputentin: papereihini kirjattiin yleisen historian laudatur-arvosana erinomaisin tiedoin. Huomaan, etten kumminkaan tiedä kovinkaan paljoa edes lähihistoriasta. Se, mistä Neuvostoliittoon päin rähmällään kontanneessa Suomessa ei yleensäkään "tiedetty" tai puhuttu, oli minulle kirjan varsinainen pommi.
Oksanen kirjoittaa kuin psykologista trilleriä siitä, kuinka virolaisessa perheessä ahne sisar petti sisarensa, kiero veli pelasi miehittäjien ja omaan pussiinsa kavaltamalla veljensä. Eikä pahaa pääse karkuun perheen pitkälle koulutettu diplomi-insinööri-tytärkään naimakaupalla suomalaisen kanssa, joka reissaa työkomennuksilla Moskovaa myöten ja viettää venäläismallista kaksoiselämää. Pariskunnan ainoa lapsi, tytär Anna, on se fokus, josta käsin kieroja salailu-, pettämis- ja urkkimiskuvioita näytetään. Mitä pidemmälle romaani etenee, sitä kiihkeämmin Anna turvaa sairauteensa. Hän ei voi syödä. Tai jos syö, kaikki on oksennettava pois.
Huiman yksityiskohtaisesti esitetty Annan anoreksia-bulimia kasvaa kuvaksi virolais-suomalais-venäläisestä näännytystaistelusta. Annalle hänen Herransa on sisäinen ääni, joka pakottaa toistuviin syömis- ja oksentamissessioihin. Ihmeenä esitetään se, ettei Anna kuole eikä edes menetä hormonitasapainoaan, vaikka luita katkeaa. Lääkärit povaavat Annalle mahdollisuutta lapsen saantiin. Siinäpä lupaus myös uutta itsenäisyyttä elävälle Virolle, jonka niskaa isoveli-venäläinen ei enää entiseen malliin paina. Viro ja virolaiset ovat yhä hengissä kuin Anna ikään.
2 kommenttia:
Joulukuun Imagessa on Anu Partasen hyvä artikkeli Sofi Oksasesta. Oksanen sanoo kirjoittavansa autofiktiota, siis fiktion ja faktan sekoittamista. Juttu on muutenkin varsin valaiseva.
Kiitos, Päivi, vinkistä. Luen Anu Partasen jutun kirjastossa, kunhan lähiaikoina sinne piipahdan. Ja yritän saada hyppysiini Oksasen Puhdistuksen, josta tosin on jatkuvasti paljon tilauksia.
Lähetä kommentti