Aamulla varhain luin loppuun
Helena Tuomaanvaimo Anhavan muistelmateoksen
Toimita talosi (2006).
Riku Korhosen Lääkäriromaanissa tutuksi tulleen
Niklas-nimisen nuorenmiehen riuhtomisen jälkeen kuuntelin tarkkaan hiljaisen, aran ja vanhan ihmisen havaintoja pitkän elämän varrelta. Kirjan nimi on
Vanhasta testamentista, Toisesta kuningasten kirjasta, jonka 20. luvussa profeetta
Jesaja tulee sairaan
Hiskian luo ja sanoo tälle:"Toimita talosi, sillä sinä kuolet, etkä enää parane." Mutta Hiskiapa eli vielä 15 vuotta. Anhava muistaa isänsä,
Lauri Pohjanpään, usein käyttäneen
toimita talosi -ilmausta ja ymmärtää sen sekä
aineellisena että henkisenä. Hävitä rojusi, ettei se jää jälkeenjääneitten tehtäväksi. Selvitä välisi eletyn elämän ja maailman kanssa. Turhaumien ja niitten aiheuttajien. Henkinen suursiivous on mitä ilmeisimmin syy käsillä olevan kirjan kirjoittamiseen. Ensimmäisen moitteen kirjoittajalta saisin ensirivillä käyttämästäni epiteetistä Tuomaanvaimo. Yli 80-vuotiaana Helena Anhava havainnollistaa monin esimerkein, mitä on ollut elää näkymättömänä ja jossain mielessä äänettömänä mahtimiehen katveessa. Sekä oma isä että puoliso ovat olleet kirjallisia lahjakkuuksia. Kesti pitkään, ennen kuin kirjoittamisen polte sysi arkuutta syrjään ja uskallus omien tekstien julkaisemiseen löytyi. Erinäisiä sattumuksiakin tuli avuksi, kuten useimmat lienevät huomanneet myös omia vaiheita pohtiessaan. On sattunut ja tapahtunut, kun Anhava muistelee lapsuutensa ihmisiä ja paikkoja kulttuurisuvun vesana. Meikäläistä vähäsukuista hämmentää se väen paljous, joka kirjan sivuilta vyöryy silmien editse. Sama jatkuu avioliitossa laajasukuisen, monilahjakkaan
Tuomas Anhavan kanssa. Lisäksi tämä lienee ollut yksi kaikkien aikojen huomattavimmista kirjallisista kuninkaantekijöistä Suomessa. Ei tunnu olleen sitä kirjallisten piirien merkkihenkilöä, jota Anhavat eivät olisi tunteneet. Ystävyyssuhteita solmiutui etenkin 50-lukulaisten 'modernisteiksi' luokiteltujen kesken. Mutta epätoivoa ja suoranaista katkeruutta kirjoittajassa herättää vielä vanhana se, miten 60-lukulaiset kohtelivat edellistä sukupolvea. Vielä pahemmaksi tilanne äityi 70-luvulla, joka 'ylipolitisoituneena' yhä tuntuu varjostavan pappisperheen tyttären muistoja myös sota-ajan tapahtumista. Niiltä osin Anhava yltyy puolustamaan niin suojeluskuntalaisia kuin lottia, joiden toiminta on hänelle omakohtaisesti tuttua. Ja naispappeuskysymyksessä hän on vanhakirkollisella kannalla, huolellisesti näkökulmansa perustellen. Oli miten oli, luin kirjan mielelläni. Sen rakenne hypähtelee ihmismielen ja muistamisen tapaan. Syntyy eloisaa ajan, perheen ja voimansa löytävän naisen kuvaa. Lyhyet tekstikatkelmat - ilman otsikoita tai numeroita - vilistävät kepeästi sivuilla, joita luettavaksi löytyy 284.
Aamulla varhain luin loppuun Helena Tuomaanvaimo Anhavan muistelmateoksen Toimita talosi (2006). Riku Korhosen Lääkäriromaanissa tutuksi tulleen Niklas-nimisen nuorenmiehen riuhtomisen jälkeen kuuntelin tarkkaan hiljaisen, aran ja vanhan ihmisen havaintoja pitkän elämän varrelta. Kirjan nimi on Vanhasta testamentista, Toisesta kuningasten kirjasta, jonka 20. luvussa profeetta Jesaja tulee sairaan Hiskian luo ja sanoo tälle:"Toimita talosi, sillä sinä kuolet, etkä enää parane." Mutta Hiskiapa eli vielä 15 vuotta. Anhava muistaa isänsä, Lauri Pohjanpään, usein käyttäneen toimita talosi -ilmausta ja ymmärtää sen sekä aineellisena että henkisenä. Hävitä rojusi, ettei se jää jälkeenjääneitten tehtäväksi. Selvitä välisi eletyn elämän ja maailman kanssa. Turhaumien ja niitten aiheuttajien. Henkinen suursiivous on mitä ilmeisimmin syy käsillä olevan kirjan kirjoittamiseen. Ensimmäisen moitteen kirjoittajalta saisin ensirivillä käyttämästäni epiteetistä Tuomaanvaimo. Yli 80-vuotiaana Helena Anhava havainnollistaa monin esimerkein, mitä on ollut elää näkymättömänä ja jossain mielessä äänettömänä mahtimiehen katveessa. Sekä oma isä että puoliso ovat olleet kirjallisia lahjakkuuksia. Kesti pitkään, ennen kuin kirjoittamisen polte sysi arkuutta syrjään ja uskallus omien tekstien julkaisemiseen löytyi. Erinäisiä sattumuksiakin tuli avuksi, kuten useimmat lienevät huomanneet myös omia vaiheita pohtiessaan. On sattunut ja tapahtunut, kun Anhava muistelee lapsuutensa ihmisiä ja paikkoja kulttuurisuvun vesana. Meikäläistä vähäsukuista hämmentää se väen paljous, joka kirjan sivuilta vyöryy silmien editse. Sama jatkuu avioliitossa laajasukuisen, monilahjakkaan Tuomas Anhavan kanssa. Lisäksi tämä lienee ollut yksi kaikkien aikojen huomattavimmista kirjallisista kuninkaantekijöistä Suomessa. Ei tunnu olleen sitä kirjallisten piirien merkkihenkilöä, jota Anhavat eivät olisi tunteneet. Ystävyyssuhteita solmiutui etenkin 50-lukulaisten 'modernisteiksi' luokiteltujen kesken. Mutta epätoivoa ja suoranaista katkeruutta kirjoittajassa herättää vielä vanhana se, miten 60-lukulaiset kohtelivat edellistä sukupolvea. Vielä pahemmaksi tilanne äityi 70-luvulla, joka 'ylipolitisoituneena' yhä tuntuu varjostavan pappisperheen tyttären muistoja myös sota-ajan tapahtumista. Niiltä osin Anhava yltyy puolustamaan niin suojeluskuntalaisia kuin lottia, joiden toiminta on hänelle omakohtaisesti tuttua. Ja naispappeuskysymyksessä hän on vanhakirkollisella kannalla, huolellisesti näkökulmansa perustellen. Oli miten oli, luin kirjan mielelläni. Sen rakenne hypähtelee ihmismielen ja muistamisen tapaan. Syntyy eloisaa ajan, perheen ja voimansa löytävän naisen kuvaa. Lyhyet tekstikatkelmat - ilman otsikoita tai numeroita - vilistävät kepeästi sivuilla, joita luettavaksi löytyy 284.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti