Reipasta lounasseuraa

Göteborgista lennähti jouluksi koti-Turkuun nuori nainen, joka aika ajoin on tavannut ilahduttaa minua, ainoaa elossa olevaa isovanhempaansa, tarjoutumalla lounasvieraaksi. Sain iltapäivällä aterian päätteeksi valaisevan raportin opiskelusta Göteborgissa ja kutsun käydä maaliskuun lopussa paikan päällä. Toiveikkaissa merkeissä halasimme hyvästiksi. Ylihuomenna 24 vuotta täyttävä neitokainen lähti valmistautumaan uuden vuoden vastaan ottamiseen kavereidensa kanssa. Minä oikaisin seslongille, panin kuulokkeet korville ja valolasit silmille. Nautin hissukseen 22-minuuttisesta hyvän olon ohjelmasta ja melkein nukahdin kauniiksi lopuksi. Nyt pitäisi jaksaa kuopata vanha vuosi hereillä ja ottaa uusi vastaan. Sitä juhlistaa muhkea ilotulitus suoraan vastapäiseltä Samppalinnan mäeltä. Sitä odottaessa: hyvää uutta vuotta!

Yhä joulun hehkua

Kaakkois-Suomessa minun lapsuudessani puhuttiin uudesta joulusta, kun elettiin vuoden vaihteen aikoja. Tiedä sitten, onko tapa tallella. Jokirannan kodissa kuitenkin voi viettää uutta joulua komean punaisina ylimpiä lehtiään levittelevän joulutähden innoittamana. Sen ihmeempää tunnelman luojaa tuskin tarvitaan. Mutta kynttilöiden loppuja toki poltetaan, kun odotetaan muhkeaa ilotulitusta Samppalinnan mäeltä vuoden vaihtumisen kunniaksi. Se on sitten huominen tai oikeastaan ylihuominen ihme.

Kaappihommia

Päivän juttu on kaappi. Nyt pitäisi nimittäin saada uusi varteenotettava tarjous, että pääsisi tilaamaan tulevan huushollin säilytyspaikat. On markkinoilla sortimentoa! Tänään neuvoteltiin paikallisessa A la Carte -myymälässä. Oheiset kuvat löytyivät kyseisen malliston nettisivuilta, joilla ei sentään esitellä niitä ratkaisuja, joita ammattitaitoinen sisustaja minulle ehdottaa. Hänen kuviensa ääressä mietittiin nyt kalustemyyjän ja rakentajan kanssa, mitä tarkistuksia suunnitelma kaipaa. Kaikista avoinna olleista seikoista päästiin selville vesille. Pikapuoliin sähköpostiini kuulemma ilmaantuu tarjous hintoineen. Niissä lienee hiukan nieleksimistä, vaikka olen jo totutellut yksien tarjousten ääressä: iso hankinta - iso rutistus! Mutta kun leikin alkaa, leikki täytyy kestää. Ainakin siitä sopii olla tyytyväinen, että jokainen osallinen tosissaan paneutuu hommaansa, jopa jokaiseen kaappiin, altaaseen ja hanaan. Helpotustakin on tiedossa, kun huusholliin ei tule saunaa eikä vakiokaappeja. Niiden hinnalla saa jo muutamia juuri minulle ajateltuja juttuja.

Vaikuttava kokemus

Joulupukki yllätti tuomalla lahjan, jonka kanssa voi löytää omasta itsestään ennestään tuntemattomia tai jo hävinneiksi luultuja voimavaroja. Ihan äsken nautiskelin ensimmäisen viidestä hyvän olon istunnosta pituudeltaan 25 minuuttia. Ohjekirja mainitsee sen yhteydessä sekä mielen että kropan tietoisuuden. Kuuntelin kuulokkeet korvilla hiljaisia, vaihtelvia ääniä; samaan aikaan silmälasien tapaisesta laitteesta silmiin siilautui värejä suljettujen luomien läpi. Mikään ei kammottanut. Päinvastoin tunsin virkistyväni, ehkä jopa innoittuvani. En myöskään nukahtanut, vaikka olisin hyvin voinut torkahtaa. Iltapäivänokosille on sitä paitsi oma 22-minuuttisensa, syvälle rentoumiselle 25 minuutin ohjelma, iltanukahtamiselle 18-minuuttinen. Rauhoittumiselle on kymmenen eri ohjelmaa, oppimisen tehostamiseksi 11, mielikuvien herättämiseen, energisyyden nostattamiseen samoin kuin syvään lepoon kullekin viisi eri ohjelmaa. Lisäksi vakiovarusteista löytyy pari lyhyehköä pyroteknistä viihdeohjelmaa sekä muutamia alkujuttuja. Mitähän minussa alkaa tapahtua, kun jatkan istuntoja päivittäin? Erittäin kiinnostavaaa on tutkia, mikä vaikutus tietyllä ohjelmalla on unen tuloon. Yhtä lailla uteliaisuutta herättää sekin, saanko oppimista tukevista ohjelmista apua vaikkapa kadonneen englannin taitoni virkistämiseen. Yhtä ja toista muutakin voi tulla ilmi, kunhan annan ohjelmien kyhnyttää aivojani. Hoi Korvatunturi, KIITOS tästä lahjasta!

Valonkajo vahvistuu

Jokiranta kylpee tätä kirjoittaessani jo täydessä auringonpaisteessa. Näillä näkymin talvi tuskin saa otetta jokirannasta vähään aikaan - jos lainkaan. Lumikelejä löytyy kuitenkin jo Forssan tienoilta, kuten eilen kotiinsa palaillut jouluvieras silminnäkijänä tiesi kertoa. Lahden tuolla puolen oltiin jo niin talvisissa maisemissa, että siellä jotkut joulusta toipuvat ihmiset kuulemma suihkivat suksillaan latuja kilometrikaupalla.

Tänään hän tuli

Odottavan aikaa sanotaan pitkäksi. Kovin kauaa ei kuitenkaan tarvinnut odotella bussia, joka hiukan jätätti aikataulustaan, mutta kumminkin toi hyvän ystävän jouluvisiitille. Ja niin joulu joutuu tähänkin kaupunkiin, kuten kaikki huomenna puoleltapäivin kuulevat: tuomiokirkon kellojen lyötyä 12 Suomen Turku julistaa tasavaltaan joulurauhan. Sitä rauhaa en tohdi rikkoa kirjoituksineni, vaan rauhoitun tästä päivästä alkaen viettämään pimeästä valoon siirtymisen juhlaa yhdessä perheenjäsenten ja ystävien kanssa. Rauhallisia pyhiä toivotan kaikille lukijoillekin.

Sofi Oksanen, Stalinin lehmät

Melkoisesti jälkijunassa tartuin syksyn Finlandia-palkitun paksuun esikoisteokseen, Stalinin lehmät (2003). Mutta nyt kun kirjan sutjakasti sain kirjastosta hyppysiini, en siitä hellittänyt, ennen kuin luku-urakka kirjan myötä loppui.

 Sitten alkoi pohdiskelu: missä kulkee Oksasen oman itsen ja perheen historian sekä niihin pohjautuvan fiktion raja? No, kysymys ei liene kovin olennainen, jos ja kun kuvaViron ja sen ihmisten vaiheista 1900-luvun loppuvuosikymmeninä pitää kutinsa. Lukijana en epäillyt enkä epäile Oksasen esittämien kauhistuttavien tietojen totuudellisuutta. Tältä osin arvioin teosta paljolti omien pohjatietojeni perusteella.

Opiskelin nimittäin tosissani yleistä historiaa sekä Turun että Tampereen yliopistoissa 1960-luvun puolivälistä vuoteen 1972, jolloin sain valmiiksi Neuvostoliiton ulkopolitiikkaa koskevan graduni ja suoritin tosi mittavan Venäjän 1800 - 1900-lukujen poliittisen aatehistorian lopputentin: papereihini kirjattiin yleisen historian laudatur-arvosana erinomaisin tiedoin. Huomaan, etten kumminkaan tiedä kovinkaan paljoa edes lähihistoriasta. Se, mistä Neuvostoliittoon päin rähmällään kontanneessa Suomessa ei yleensäkään "tiedetty" tai puhuttu, oli minulle kirjan varsinainen pommi.

Oksanen kirjoittaa kuin psykologista trilleriä siitä, kuinka virolaisessa perheessä ahne sisar petti sisarensa, kiero veli pelasi miehittäjien ja omaan pussiinsa kavaltamalla veljensä. Eikä pahaa pääse karkuun perheen pitkälle koulutettu diplomi-insinööri-tytärkään naimakaupalla suomalaisen kanssa, joka reissaa työkomennuksilla Moskovaa myöten ja viettää venäläismallista kaksoiselämää. Pariskunnan ainoa lapsi, tytär Anna, on se fokus, josta käsin kieroja salailu-, pettämis- ja urkkimiskuvioita näytetään. Mitä pidemmälle romaani etenee, sitä kiihkeämmin Anna turvaa sairauteensa. Hän ei voi syödä. Tai jos syö, kaikki on oksennettava pois.

Huiman yksityiskohtaisesti esitetty Annan anoreksia-bulimia kasvaa kuvaksi virolais-suomalais-venäläisestä näännytystaistelusta. Annalle hänen Herransa on sisäinen ääni, joka pakottaa toistuviin syömis- ja oksentamissessioihin. Ihmeenä esitetään se, ettei Anna kuole eikä edes menetä hormonitasapainoaan, vaikka luita katkeaa. Lääkärit povaavat Annalle mahdollisuutta lapsen saantiin. Siinäpä lupaus myös uutta itsenäisyyttä elävälle Virolle, jonka niskaa isoveli-venäläinen ei enää entiseen malliin paina. Viro ja virolaiset ovat yhä hengissä kuin Anna ikään.

Vieteri venyy - katkeamatta

Näinä aikoina yksi jos toinenkin asia kysyy minulta vieteriä. Kuvittelin nääs jo päiviä sitten, että Japani-DVD:t olisivat vihdoinkin säällisesti poltettuina yhdelle levylle. Mutta vielä mitä! Olin tuhertanut sille yhdestä pätkästä kaksi eri versiota ja jättänyt yhden keskeisen koosteen tyystin pois. Niinpä tänään on taas kerran istuttu Movie Makerin ääressä ja koottu neljä eri leffaa poltettaviksi. Tarkistus vahvisti, että vihdoinkin kaikki ovat sillä levyllä kuin piti. Kovaa koulua tämä duuni pakotti käymään. Mutta eipä lopulta ole tuloksessa häpeämistä - selvisin kunniallisesti rannalle kuin reissukaverini Kiotossa temppelin lammen kiviä pitkin.

Illan ihme

Tuomiokirkolle kävelijä löytää pimeästä valoa tulvivan joulukuusen. Ei haittaa, vaikka lumi loistaa poissaolollaan. Kadut ovat märkiä, mutta silti aukion kiveyksillä pystyy kulkemaan liukastelematta ja nauttimaan Unikankareen hiljaisuudesta. Uudenmaankadulla vilkas liikenne kohisee, mutta tuntuu silti olevan loitolla. Pimeääkin riittää vielä, vaikka huomisesta lähtien jo käännymme kohti piteneviä päiviä.

Missä hallin jouluruuhka?

Lamapuheet, ehkä myös ihmisten omien talousnäkymien heikkeneminen, lienevät saaneet aikaan sen, ettei hallissa tarvinnut potea tungosta. Kai sadesääkin on hiljentänyt perjantaiaamua, jos nyt lisäsyitä tilanteelle etsii. Surku tulee pienkauppiaita. Minustakaan ei ollut paljon iloa. Ostin näet vain merileväjauhetta. Tällä tavoin Japanin-reissu yhä vaikuttaa: pääsin paitsi vihreän teen myös merilevän ja sushin makuun! Eikä hätää, sillä kaikkia niitä saa Turun kauppahallista.

Joulutervehdys

Päivittäin posti tuo kortteja ja jopa pitkiä kirjeitä kuvien kera joulutervehdyksinä. Niitä tulee myös sähköpostitse. Sitä reittiä pitkin toimitin tänään minäkin joulumuistamisia. Puuha tosin tuntui katsumusharjoitukselta, kun minulta jäivät kortit jokseenkin kaikki lähettämättä. Olenkohan ollut blogiin kirjoittamisen puuhassa niin paljon, ettei korttirumbaan enää riitä harrastusta? Matkoiltakaan ei tule montaa korttia lähetetyksi, sillä nykyisin varaudun näyttämään niistä huolellisesti editoituja kuvakoosteita, jos ystävät ja kylänmiehet suostuvat tuotoksiani katsomaan. Paljon on tullut opituksi kuvien editointia, vaikka yhtä vielä puuttuu: en näin äkkipäätä keksinyt, kuinka saisin aikaan sähköpostiin liitettävän joulukortin tehdyksi. Sen taidon opettelen ensi vuonna. Toistaiseksi on toimittava näin, että tämän viestin kuvilla teksteineen toivotan kaikille lukijoilleni HYVÄÄ JOULUA JA ONNELLISTA UUTTA VUOTTA.

Elina Hirvonen, että hän muistaisi saman

Ystävältä taannoin lainaksi saamani kirjakasa on nyt luettu. Pinossa alimmaisena lojui vaatimaton, pehmeäkantinen opus, joka ei mitenkään houkutellut tarttumaan itseensä. Vasta nyt pitkinä toipilaspäivinä aloin tiirailla, mikähän tuokin kirja on - enkä jättänyt hyppysistä. Tarina sisaruksista pappisperheessä, jossa isä äityy aika ajoin väkivaltaiseksi etenkin Joona-pojalleen, on kerrottu mielessä lymyävinä muistoina. Lukijalle tulee todeksi se, kuinka isien pahat teot yltävät kolmanteen ja neljänteen polveen. Joona sairastuu mieleltään. Lisävaloa nuorten kantamalle taakalle tulee, kun tarinan kertoja, tytär-Anna, pohtii yhdysvaltalaisen poikaystävänsä Ianin perhekokemuksia. Sodan ja muun väkivallan turmelemat aikuiset särkyvät traumoihinsa. Lapset jäävät yksin syrjästä katsojiksi, ikätovereidensa kovin ottein kiusaamiksi, omin neuvoin itseään paikkaileviksi. Mielikuvitus tarjoaa lahjakkaalle pojalle pakopaikan, jossa maailman voi rakentaa vahvaksi ja valoisaksi. Mutta todellisuutta ei pääse pakoon, paha asettuu syyllisyydentuntona asumaan mielen pohjalle.

Netistä löytyy useita linkkejä toimittaja-opiskelija-kirjailija Elina Hirvoseen ja hänen esikoisteokseensa että hän muistaisi saman (2005) . Esimerkiksi Heidi Strengell on kirjoittanut 5. lokakuuta 2005 aiheesta kattavasti otsikolla Voiko särkyneen ruukun korjata, voiko väkivallan kierteen katkaista? (Kiiltomato.net) Suosittelen kyseisen tekstin ja tietysti myös kirjan lukemista.

Koti kutsuu

Näinä päivinä tohdin ulkoilla vain hämärissä. Tasamaata riittää huivipään tallusteltavaksi joen molemmin puolin. Kun kotoa joen länsirannalta lähtee kohti satamaa, parinkymmenen minuutin rivakalla askeltamisella ehtii förille. Sillä pääsee sutjakasti joen alajuoksun yli. Edessä aukeaa helppokulkuista itärantaa. Jompaankumpaan suuntaan kulkiessa joutuu puskemaan tuulta tai ainakin kylmää viimaa vastaan. Eilen puhalsi joen yläjuoksulta, mutta ei kovin pahasti. Kotinurkilla voi oikaista Teatterisiltaa pitkin tai kiertää Auransillan kautta. Kummaltakin koti näkyy. Oli helppo suunnistaa kohti tuikkivia valoja, jotka melkeinpä kutsuivat katutasolla lenkkeilevää kulkijaa takaisin kuvan vasemman reunan rakennuksen ylimpään kerrokseen.

Katselen pyöräilijän pään yli

Toipilaan päivät kuluvat hissukseen. Eipä näytä jokirantakaan tällä haavaa varsinaiselta tapahtumain näyttämöltä. Jokunen kävelijä siellä täällä, samoin pyöräilijä, mutta ei ainuttakaan hiihtäjää edes rullasuksilla. Kun oikeita latuja viimeksi näkyi, taisi olla alkuvuosi 2003. Jos ei nyt talvi ota tullakseen, täällä kotikolossa oma kroppani on puuhakas. Seuraan kiinnostuneena, mitä muutoksia se saa vähin erin aikaan. Kiitän onneani - ja troppeja -, että homma hoituu pahemmitta säryittä. Jokohan tällä viikolla ollaan niin pitkällä, että kuulen taas kunnolla kummallakin korvalla?

Myyjäisiä, poistoja

Naapuritalon katutasossa majailee Turun graafikkojen galleria nimeltä Joella. Siihen kuuluu myös taidekäsitöiden myymälä. Gallerian usein vaihtuvista näyttelyistä saa tiedon heti jalkakäytävällä, jossa ensimmäinen mainos pysäyttää - ellei peräti kupsauta mietteissään kulkevaa ohittajaa nurin. Tällä kertaa esille saliin on nostettu varastoon jääneitä aarteita. Lähemmin en mennyt niitä tutkailemaan, koska sisäiset jarrut nykyisin pidättelevät tekemästä ostopäätöksiä kaikessa ns. turhassa, olipa tarjolla kuinka ihanaa tahansa. En siis saattanut itseäni edes kiusaukseen. Lämpimissä väreissä kylpevää näyttelytilaa oli kuitenkin mukava katsella lasin takaa, kun ulkona ilta hämärtyi hämärtymistään ja kolakka tuuli puhalteli mereltä päin.

Runon ymmärtämisen vaikeus

Eilen luin Riku Korhosen toisen kirjan (2005), jonka kannesta skannasin ylle kuvan. On kyse runokokoelmasta, jonka kuudesta osastosta ainakin neljä on proosapaloja tai -runoja. Nimi Savumerkkejä lähtöä harkitseville herättää uteliaisuuden: mistä lähdöstä on puhe. Ennalta arvelin, että nimi vihjaa parisuhteen loppumiseen. Sitä tosiaan useimmat tekstipalat pohtivat, eivät kuitenkaan kaikki. Näkökulma on kertoja-minän, nuoren miehen. Koskettava on 18-osainen, numeroitu niukkasanainen kertomus loittonomeisesta ennen eroa. Tarinan 15. kohtaus kuuluu näin: Viidennen kerroksen huone, hiljaista,/ ikkuna autioon virastoon, viherkasvit, jaettu tuhkakuppi,/ ilmassa jokin kevät taas, ja savumerkkejä lähtöä harkitseville. 18. kohtaus päättyy riveihin: Puuteripeilissäsi etäännyn sinusta jo,/ muutan kuvajaisten toteen kodittomuuteen. Näiltä osin pysyin alakulossa mukana. Moni muu tekstipala sen sijaan tuntui harjoitelmalta johonkin isompaan (Lääkäriromaani!) tai pastissilta, joka olisi edellyttänyt alkutekstin hyvää tuntemusta. Jäin hämmennyksiin. En tiedä, pitääkö Korhonen itse kirjastaan välityönä. Minusta se tuntuu sellaiselta ja vieläpä hiukan väkinäisesti kootulta. Häneltä varmasti odotettiin palkitun esikoisen jälkeen uutta kiusaksi asti. Patistelijat saivat, mitä pyysivät.

Mihin matka?

Jokiranta levittäytyy kävelijän eteen aution harmaana. Lokit ovat lentäneet etelään, naakkoja ei näy, eipä juuri ihmisiäkään. Rannan yksi kuuluisuus, Zeelandin mainostoimisto, oli sekin muuttopuuhissa, kun satuin paikalle. Missä lienee näiden New Zeeland?

Tonttuilua

Ja niin joulu joutui jo taas... Itse asiassa tonttu huomasi tilaisuutensa jo syksyn kirjamessuilla ja kaappasi kassiinsa kasan kirjaviin paketteihin kiedottavia kovia juttuja. Näinä toipilaan karanteenipäivinä mikään ei ole lustimpaa kuin miettiä, kelle minkäkin opuksen osoittaisi. Jos hyvin käy, saatesanojakin löytyy.

Leivässä kiinni!

On päiviä, jolloin ainakin naisihmiseen iskee leipomisen hinku. Minulle tästä tiistaista tuli SE päivä. Kattilassa kohosi iso mallaslimpputaikina, kuten kuvasta näkyy. Kolme komeaa limppua siitä takinasatsista pääsi äsken uunista. Limpputaikinan noustessa syntyi parisenkymmentä sämpylää, pulleita kuin joulupossut. Yksi on jo syöty, nam, nam... Hyvä päivä tästä tuli. Kai iltakin jatkuu leppoisasti.

Häthätää Kalliovuorilla

Koneista on iloa, jos on riesaakin. Ilon puolelle pääsin katsomalla iltapäivällä kakkoselta Matkapassi Specialin, joka tarjoili uljaita näkymiä Yhdysvaltain keskilännestä. Kalliovuorilla liikuttiin, kuten oheisista kuvista huomaa. Syksystä päästiin talveen ja lumille, kun niin haluttiin. Minulta meni osa reissusta ohi tutusta syystä: sammuin peittoni alle kesken kaiken. Näin se paraneminen edistyy, kun huilailee. Aamusta tosin jo aloitin työnteon, pääsin makuun ja hankaluuksiinkin jo muutaman tunnin uurastuksen jälkeen. Kolmannesta ja samalla viimeisestä Japani-koosteesta puuttui muutamia kuvia ja musiikkikatkelmia. Sain kaiken mukavasti tehdyksi puoleenpäivään mennessä. Sitten ryhdyin tarkistamaan koostetta - tai projektia kuten MovieMaker asian ilmaisee. Käynnistin kuvavirran asianomaisesta näppäimestä ja aloin katsella. Ykskaks yllättäen ohjelma meni täysin tilttiin! Hiiri ei inahtanut eivätkä mitkään näppäinkombinaatiot reagoineet. Ei auttanut muu kuin painaa nappulasta kone sammuksiin ja kaivaa ohjekirjoja esille. Niiden avulla sain hoidetuksi systeemin palautuksen niin, etten menettänyt mitään valmiista projektista. Mutta, mutta: ohjelma ei suostu tekemään siitä elokuvaa. Hoh-hoijaa. Siinäpä minulla huominen työ!

Monsteri toipuu

Jokirannassa katse kohdistuu nyt rantojen asemesta pitkästä aikaa telkkariruutuun. Kun on itsensä järjestänyt toviksi monsteriosastolle eikä tohdi naamaansa näyttää juuri kellekään, tällaisena hyväkuntoisena toipilaana viihtyy, tuli tuutista lähes mitä tahansa. Tänään onneksi on tarjoiltu uusintoina monia ohjelmia, joita olen ihan mielikseni tiiraillut. On tullut Bakteereiden valtakuntaa, Priimaa, Kulttuurikuntoklinikkaa, Tanskan kuohuvaa 1800-lukua, jota en kylläkään nähnyt, sillä nukuin istualleni. Mutta Prisman ohjelmaan hirmuliskojen surmanloukusta havahduin hereille ja kiinnostuin niin, että sain haetuksi kameran esille. Ihme selvityksiä ja testauksia poikamaisen innostuneet miestutkijat ovat tehneet 160 miljoonan vuoden takaisista olosuhteista eläimineen. Uskottavalta kuulosti. Ohjelmia seuratessa tulee kuulostelluksi myös oman kropan viestejä. Ne muuntuvat päivä päivältä sitä mukaa, kun kudoksista turvotus vähenee ja mustelmat haalistuvat. Särkylääkettä ei kulu liikoja, sillä kivut ovat pysyneet vähäisinä. Lienee kiittäminen niitä osaavia käsiä, jotka taiten hoitivat homman. Kyllä tästä vielä tullaan esille - entistä ehompana!

Marssin tahdissa

Tasavalta juhlii 91. syntymäpäiväänsä. Turussa se noteerattiin komeasti valtakunnallisella puolustusvoimien paraatilla, jota jokirannan asukas katseli aitiopaikalta poikansa kanssa, kun kerran sellainen on - toistaiseksi. Nähtiin joukko-osastoja, panssareita, veneitä ja useammanlaisia lentokoneita. Jo aamuyhdeksältä laskettiin seppele itsenäisyyden muistomerkille tuossa parvekettani vastapäätä joen itärannalla. Hiljainen tilaisuus keräsi väkeä vain nimeksi. Vähän noloa lienee ollut seistä riisutulla graniittiveistoksella. Viime kesänä siitä näet varastettiin isohko metalliosa, johon oli taottu Suomen leijona. Kaupungin muistomerkkeihin puistoissa ja muilla kaiken kansan paikoilla ei lehtitietojen mukaan enää riitä korjausrahoja siinä määrin kuin tihutöitä tehdään. Että sitä saadaan, mitä omin toimin aiheutetaan: tuhruja ja viallisia patsaita, itsenäisessä Suomessa kuitenkin kaikitenkin.

Pakettipää moikkaa

Tänään on tyytyminen kuvattomaan sivuun, sillä kirjoittaja ei ole edustuskunnossa, vaan paremminkin piilottelun tarpeessa. Etsiskelin Googlesta passeleita kuvia kertomaan, miltä näyttää ihminen, jonka silmäluomia ja vähän muutakin fasadia on korjailtu. Eipä ainakaan äkkiseltään löytynyt. Siispä vain tiedoksi, että elelen toipilaspäiviä. Pää on viikon paketissa, silmät ylen turvoksissa. Juuri ja juuri näen kirjoittaa. Mutta viikon parin päästä pitäisi olon jo olla kohtalainen. Tekstejä kuvien kera tulee sitä mukaa kuin aiheita löytyy kotona hissuttelevalle.

Helena Anhavan Toimita talosi

Aamulla varhain luin loppuun Helena Tuomaanvaimo Anhavan muistelmateoksen Toimita talosi (2006). Riku Korhosen Lääkäriromaanissa tutuksi tulleen Niklas-nimisen nuorenmiehen riuhtomisen jälkeen kuuntelin tarkkaan hiljaisen, aran ja vanhan ihmisen havaintoja pitkän elämän varrelta. Kirjan nimi on Vanhasta testamentista, Toisesta kuningasten kirjasta, jonka 20. luvussa profeetta Jesaja tulee sairaan Hiskian luo ja sanoo tälle:"Toimita talosi, sillä sinä kuolet, etkä enää parane." Mutta Hiskiapa eli vielä 15 vuotta. Anhava muistaa isänsä, Lauri Pohjanpään, usein käyttäneen toimita talosi -ilmausta ja ymmärtää sen sekä aineellisena että henkisenä. Hävitä rojusi, ettei se jää jälkeenjääneitten tehtäväksi. Selvitä välisi eletyn elämän ja maailman kanssa. Turhaumien ja niitten aiheuttajien. Henkinen suursiivous on mitä ilmeisimmin syy käsillä olevan kirjan kirjoittamiseen. Ensimmäisen moitteen kirjoittajalta saisin ensirivillä käyttämästäni epiteetistä Tuomaanvaimo. Yli 80-vuotiaana Helena Anhava havainnollistaa monin esimerkein, mitä on ollut elää näkymättömänä ja jossain mielessä äänettömänä mahtimiehen katveessa. Sekä oma isä että puoliso ovat olleet kirjallisia lahjakkuuksia. Kesti pitkään, ennen kuin kirjoittamisen polte sysi arkuutta syrjään ja uskallus omien tekstien julkaisemiseen löytyi. Erinäisiä sattumuksiakin tuli avuksi, kuten useimmat lienevät huomanneet myös omia vaiheita pohtiessaan. On sattunut ja tapahtunut, kun Anhava muistelee lapsuutensa ihmisiä ja paikkoja kulttuurisuvun vesana. Meikäläistä vähäsukuista hämmentää se väen paljous, joka kirjan sivuilta vyöryy silmien editse. Sama jatkuu avioliitossa laajasukuisen, monilahjakkaan Tuomas Anhavan kanssa. Lisäksi tämä lienee ollut yksi kaikkien aikojen huomattavimmista kirjallisista kuninkaantekijöistä Suomessa. Ei tunnu olleen sitä kirjallisten piirien merkkihenkilöä, jota Anhavat eivät olisi tunteneet. Ystävyyssuhteita solmiutui etenkin 50-lukulaisten 'modernisteiksi' luokiteltujen kesken. Mutta epätoivoa ja suoranaista katkeruutta kirjoittajassa herättää vielä vanhana se, miten 60-lukulaiset kohtelivat edellistä sukupolvea. Vielä pahemmaksi tilanne äityi 70-luvulla, joka 'ylipolitisoituneena' yhä tuntuu varjostavan pappisperheen tyttären muistoja myös sota-ajan tapahtumista. Niiltä osin Anhava yltyy puolustamaan niin suojeluskuntalaisia kuin lottia, joiden toiminta on hänelle omakohtaisesti tuttua. Ja naispappeuskysymyksessä hän on vanhakirkollisella kannalla, huolellisesti näkökulmansa perustellen. Oli miten oli, luin kirjan mielelläni. Sen rakenne hypähtelee ihmismielen ja muistamisen tapaan. Syntyy eloisaa ajan, perheen ja voimansa löytävän naisen kuvaa. Lyhyet tekstikatkelmat - ilman otsikoita tai numeroita - vilistävät kepeästi sivuilla, joita luettavaksi löytyy 284.

Tyhjää täys!

Aamulla kuntosalitreenin päätteeksi kävin saunassa ja suihkussa. Mukana oli mm. pikkupakkaukset shampoota ja hoitoainetta, jotka tarttuivat mukaani osakalaisesta luksushotellista. Mutta tuubit loistivat poissaolollaan, kun kotona yritin tarkistaa, mitä merkkiä aineet ovat, jotta voisin ostaa samaa sorttia lisää. Treenikassista löytyi pelkkää tyhjää! Siispä saman tien soittamaan Motivukseen naapurikorttelissa, löytyykö suihkutilasta vaaleankeltainen ja -vihreä tuubi. Pikainen tarkistus tuotti tylsän eipä löytynyt -vastauksen. Lohdutukseksi minua vielä kannustettiin katsomaan, josko sittenkin jonkin kassin pohjalta löytyisi... Niin varmaan, kyllä ne tuubit ovat löytäneet tiensä jonkun kassiin. No, tappio olisi tuskin maininnan arvoinen, ellei viime perjantaina olisi käynyt näin: kävin kahdessa kaapistokaupassa pyytämässä tarjoukset tulevan asuntoni kiintokalusteiksi. Fiksusti kuljetin mukana sisustussuunnittelijan kuvia Kingstonin muistitikulla. Ensimmäisessä paikassa kuvat tulostettiin A3-kokoisina saman tien. Toisessa paikassa tietotekninen näppäryys rakoili, eivätkä kuvat tahtoneet siirtyä saati tulostua sutjakasti. Asia kuitenkin hoitui, kun annoin kassista nivaskan minua varten tehtyjä kuvia. Jatko lienee arvattavissa. Kotiin tultuani en löytänyt Kingston-tikkua mistään, vaikka liikkeestä lähtiessä tunnustelin housuntaskua ja löysin sormiini jonkin kovan. Kotona kaivoin esiin - paperinestuukeja... Mutta missä tikku? Ei löytynyt kaupasta, ei kassista tai mistään taskuista. Jos joku sattuu törmäämään valkoiseen muistitikkuun vihrein raidoin, niin olis kiva kuulla happy endistä. Tikun saa vaikka pitää löytöpalkkana. Hiukan ymmälläni nyt pohdin, mistä moiset unohdukset kielivät. Entä mikä hävinnee seuraavaksi?