Suden hetki

Pirkanmaan reissu tuli aloitetuksi entisestä kotikunnasta Kangasalta hyvissä merkeissä. Aurinko paistoi kesäpäivän pitäjässä, mikä avitti etenkin iltaohjelmasta nauttimista. Pienessä, mutta sitäkin paremmassa porukassa menimme Kisarantaan katsomaan Ramppiteatterin tämänkesäistä näytelmää Suden hetki. Se on kahdestoista Aulis Aarnion teatterille kirjoittama ja sen kantaesittämä näytelmä. "Ne ovat kaikki olleet Kangasalle sijoittuvia mutta yleispäteviä draamoja ihmisen ja yhteiskunnan kehityksestä", kuten käsiohjelmassa mainitaan. Suden hetki valottaa Suomen kohtalon vuosia 1929 - 1932, jolloin kansanvaltaa kovasti koeteltiin. Olen nähnyt Aarnion näytelmistä kolme: Haaveiden talon (2003), Hämärässä laulaa punakylkirastas -näytelmän (2006) ja tämän kesän Suden hetken, riipaisevan komeita ja upeasti toteutettuja kaikki. Haaveiden talo tarjosi katsojille vahvan tulkinnan erikoislaatuisesta Ilmonin sisarussarjasta, joista Einar Ilmoni oli etevä kuvataiteilija. Häntä eivät aikalaiset Kangasalla alkuunkaan ymmärtäneet. Hämärässä laulaa punakylkirastas tarkasteli sisällissotaa Kangasalan näkökulmasta suorastaan Väinö Linnan veroisesti. Yhtä rohkeaa ja samalla monipuolista menneiden tapahtumien esittämistä oli taas tarjolla. Ei liene ihan helppoa nykyihmisille nielaista sitä tosiasiaa, että kotipaikkakuntalaisia kiihdyttivät samat poliittiset intohimot kuin Euroopan suurvaltojen ihmisiä 1930-luvun taitteessa. Tamperelaistunut tyttärentytär, 23-vuotias, ei kuitenkaan torjunut näkemäänsä, vaan kiitteli esitystä järkyttävän valaisevaksi. Taitavasti Aarnio tuo esiin yhtä lailla sosialidemokraattien ja kommunistien väliset kiistat kuin kokoomuksen sisällä velloneet äärimmäisen "valkoiset" intohimot. Niistä kasvoi Lapuan liike uhkaksi oikeusvaltiolle. Kun lapualaisten kapinayritys valui tyhjiin Mäntsälässä, puhtia riitti vielä yllin kyllin: perustettiin Isänmaallinen kansanliike (IKL) hoitamaan loppuun vuonna 18 kesken jääneet puhdistukset. Satuttavasti Aarnio tuo esiin senkin, kuinka lapsi traumatisoituu. Näytelmä alkaa kohtauksella sisällissodan loppuselvityksestä. Teloittajana toimineen upseerin poika pääsee näkemään sellaista, joka ohjaa hänen omia toimiaan 12 vuotta myöhemmin. Hänestäkin tulee teloittaja, vaikka mahdollisuus pahasta perinnöstä irtaantumiseen on käden ulottuvilla. Rakkaus punaorpona kasvaneeseen tyttöön olisi merkinnyt uutta alkua, jota tyttökään ei vastustanut. Mutta poliisi vangitsee omavaltaisen nuoren upseerin, ja hänn joutuu vastuuseen henkirikoksesta. Suomi demokraattisena oikeusvaltiona pelastuu. Ramppiteatteri esiintyy kauniilla paikalla Längelmäveden rannalla harrastajapohjalta. Hämmästyttävän taitaviksi näyttelijät kehittyvät, kun heitä ohjaa Sina Kujansuun kaltainen ammattilainen. Minua kosketti erityisesti se, kuinka ohjaaja oli paneutunut lapsiin sekä ryhmänä että yksilöinä. Monista hyvistä aikuisrooleista huomiota kiinnitti hyvän tuttuni, Irma Korkeen, pätevä roolisuoritus nuorisoseurantalon vahtimestarina, joka tasapainoilee äärisuuntien välimaastossa. Lukion saksanmaikalla melkoinen urakehitys - eläkeläisenä!