Kyllä kuuluu!

Eilinen ilta jokirannassa oli täyttä happeningia. Jo ennen kuutta kävi kuhina. DBTL avautui - ja sen kyllä kuuli. Aamun lehti kirjoittaa, että teltan tähtikaton alla oli hikinen tunnelma. Niin on minullakin auringon paahtamassa lukaalissani. Oli vakaa aikomus alkuillasta poistua kodin lämpimästä kuuntelemaan Tijuana Taxia ja M. A. Nummista, mutta enpä jaksanut. Siksi toiseksi huomasin teatterin seinustalla ison screenin, joka näytti teltan tapahtumia. Aika hyvin musiikki myös kuului, kunnes lähilaivan perään änkesi rumpali paukuttamaan vehkeitään. Liekö oikein tilattu häiritsemään, ettei maksamatta voinut kuulla bändien musiikkia? Illan mittaan kakofonia vielä paisui, kun rumpali sai neljä kaveria mukaansa paahtamaan äärimmäisen äänekästä rokkia. Tänään en jää metakan uhriksi, vaan pistäydyn lipun lunastaneiden joukkoon tarkistamassa, kuinka kestän DBTL-musisointia joko sisällä teltassa tai aivan sen edustalla.

Löytö

Kannattaa kuunnella vihjeitä. Viime viikolla istuin ystävien kyydissä, kun ajoimme Mietoisten kautta Uuteenkaupunkiin. Sattumoisin kuski tuli maininneeksi, että tietystä tienhaarasta kääntymällä pääsee lintutornille ja sitten siellä on vielä ne kalliot. Enempää asiasta ei puhuttu. Tänään lähdin omin nokkineni katsomaan, mitkä ihmeen kalliot. Eikä ollut turha reissu. Lintutorneja löytyi useita kuten kartasta selviää, lintujakin näkyi suurin parvin. Entäs ne kalliot ja näkymät merelle! Ensimmäinen kuva antaa kalpean aavistuksen paikasta, jossa nautiskelijoita riitti. Muhkeat sonnit asustavat läheisen Saaren kartanon navetassa Maatalouden tutkimuskeskuksen hoidossa. Itse kartanon omistaja on ollut vuodesta 2006 Koneen Säätiö. Rakennusten remontteja viimeistellään paraikaa julkiseen käyttöön. Alueelle kelpaa lähteä uudestaan vaikka koko päiväksi. Etenkin ruovikon laidassa yksinään tönöttävä torni voisi tarjota myös öisiä elämyksiä, jos ja kun sattuu olemaan pilvetön sää. Valosaastetta ei olisi liiemmälti haittaamassa tähtien tiirailua.

Punertaa jo

Viime lauantaina Ruissalossa näin ensi kertaa syksyn merkkejä. Ihan vielä ei kuitenkaan laulata iskelmän tapaan: Punertaa marjat pihlajan kuin verta niillä ois... Kesä tarjoilee yhä lämpöä ja paistetta!

Esteitä

Aamu-uimari joutui puikkelehtimaan kuorma-autojen ja katuesteiden lomitse Neitsytpolkua ylös mäeltä löytyvää Samppalinnan maauimalaa. Takaisin tullessa vartijasetä - ihan nuori! - opasti varomaan trukkeja. Melkoinen varustelu on käynnissä keskiviikkona alkavien laiturifestarien takia. Raidallista päätelttaa pystytettiin jo eilen. Kohta siellä testataan äänilaitteita. Sitten kyllä kuuluu, vaikkei mitään näy... Samoin on itse DBTLn aikaan. Jos hyvin käy, niin yletön mökä lakkaa iltakymmeneltä kuten viime vuonna.

Arvoituksia

Eilen illansuussa kotiin pyöräillessä osuin näkemään jokirannassa kummia. Kaksi kiiltävänmustaa autoa seisoi kotikadun päässä. Hienosti mustiin pukeutunut miesjoukko keskellään yksi harmaa-asuinen tuntui odottavan jotakin, koska ainakin yksi joukosta tuijotti katua ylös lähes tauotta. Välillä autoista haettiin juotavaa helteessä seisoskelua helpottamaan. Harmaapukuiselle tarjottiin myös sikari. Kuvia otettiin ja otatettiin. Minä parvekkeella kuin lokki katolla tarkkailin tilannetta, mutta herpaannuin, ennen kuin odotettu saapui - jos saapui. Katu oli tyhjä, kun viimeksi vilkaisin alas.

Mutta ennen ratkaisua ehti toinenkin porukka herättää kiinnostusta. Suksia kantavan reppuselkäisen ja kypäräpäisen naisen kaulasta roikkui lappu, jossa luki: Vielä ehtii tytöt. Loppurivejä en erottanut. Miksi vain yksi tyttö oli ryhmässä, jos porukka oli liikkeellä polttarien takia? Siinäpä kysymys! Kuka osaa vastata?

Vapaaksi päässyt

Kesä ehti kallistua loppua kohti, ennen kuin kuvan fillari pääsi kellarista päivänvaloon. Syvältä talon uumenista nostettuna pölyinen, mutta muuten hyväkuntoinen Matkatar - Helkaman kauan sitten tekemä - otti kyytiinsä. Sotkut pyyhittiin Pahaniemen sillankorvan huoltamolla. Siellä voi pestä autonsakin itse. Homma hoituu painepesurilla, kun lykkää euron automaatin aukkoon. Yhdellä rahalla saa kuulemma neljä minuuttia pesuaikaa. Kannattaisi joskus kokeilla. Näin ne tiedot karttuvat karttumistaan reissaamalla! Putsattuna fillari sitten vei nitisemättä tai natisematta polkijansa Ruissalon äärimmäiseen kärkeen. Siellä ihmiset nauttivat auringosta, laineet keinuttelivat hanhia ja muita veteen uskaltautuneita. Joukosta erottui myös jokunen alli rannalla seisoksimassa. Kotimatkalla pysähdeltiin siellä täällä nauttimassa näkymistä. Tammenterhon kahvilan ohi ei päästy, vaan poikettiin ostoksille. Matkatar huilaili puun alla, kun polkija istuskeli pöydän ääressä nuolemassa jätskiään. Hyvin taittui taival takaisin jokirantaan, kun reissun alkajaisiksi kumeihin pumpattu ilma pysyi niissä. Tällä tavoin oiva fillarivanhus tuulettui kunnolla heti ensi retkellä, sillä se pyöritti renkaitaan yli 20 kilometrin matkan.

Uki hurmaa

Eilisellä retkellä Uusikaupunki tarjoili auringon ja ihmisten lämpöä vanhan puutalon pihassa omenapuiden alla, vauhtia merellä, lohisoppaa Pietarinkarilla, kirpputoria vierassatamassa ja sokerina pohjalla railakkaan musiikkipotpurin Vallinmäellä. Kaupungissa on meneillään Crusell-viikko, josta puhallinmusiikki ei voi loistaa poissaolollaan. Ohessa näkyy The River Brass Band, vaikka ei kuulu se hulppea dixieland, jota Tampereelta tullut porukka soitti. Illan pääesiintyjät olivat naisia, viisijäseninen Taiga Helsingistä. Eri ammatteihin opiskelevat viisikon jäsenet ovat esiintyeet yhdessä kolmisen vuotta. Netistä huomasin Taigan liittyvän Sibelius-akatemian kansanmusiikkiosastoon, vaikka itse ryhmästä ei ainakaan pikaisella silmäyksellä löytynyt mainintoja. Tiedä sitten missä neitoset ovat kehittäneet taitojaan. Varmaa on se, että lahjakkuus on kunkin laulajan oma ominaisuus. Ryhmän taidokas, moniääninen laulu kuulosti iki-ihanalta! Yleisö paukutti ylenmäärin käsiään pitkän session päätteeksi - ja sai kuullakseen vielä yhden luikauksen. Mainio piknik kaikkiaan, vaikka arpajaisonni ei suosinut ketään niistä, jotka istuivat samalla pressulla ja edustivat tiettyä turkulaiskoulua 50-luvun malliin.

Lyhtyjä yössä

Iltayhdeksältä Uudenkaupungin Vallinmäellä kokoontuu taas melkoinen ihmisjoukko kuuntelmaan musiikkia ja nauttimaan tuttujen kanssa piknik-eväitä lyhtyjen hämyssä. Jo iltapäivällä kolmelta meitä vanhoja luokkakavereita kokoontuu Balzaborgin tunnelmallisessa puutalossa tai oikeastaan sen pihassa omenapuiden alla aivan vanhan kirkon kupeessa. Kirkossa olisi mahdollisuus kuudelta kuulla illan konserttikin. Tänä vuonna se jää väliin, kun päästään veneretkelle ennen lyhtyjen sytyttämistä.

Hiljaiseloa

Viikko sitten Etelä-Pohjanmaalta löytyi kuin löytyikin kuuluisa onkalo, Susiluolaksi nimetty. Se sijaitsee melko lähellä hiihtokeskusta, jonka mäen laelta näkee kauas. Ravintola ja näyttely aukeavat vasta klo 12, joten varhain paikalle ei kannata mennä. Lähempänä Karijoen keskustaa löytyy viitta opastuskeskukseen, joka aukeaa 11:ltä. Sielläkin esitellään löytöjä luolasta. Tarjolla on myös multivideoesitys geologista myllerryksistä ennen ja jälkeen viimeisen jääkauden. Huiminta - eikä ihan kiistatonta - lienee se, että luolassa olisi muinoin majaillut Neanderthalin ihmisiä. Muualta Pohjolasta jää on vienyt mennessään kaikki vastaavat jäljet. Että tömmöisissä muisteluissa tänään, kun aurinko paistaa ja hellettä pittää. Minä se olen silti istunut kuvahommissa ja rakennellut panoraamoja. Tai olisiko tunnustettava, että oikeastaan leikkinyt jos jonkinlaisilla tehosteilla. Hiljaa hyvää tulee, sanotaan. Ehkä tämäkään hissukkapäivä ei ole ollut vallan turha...

Panoraamaa saumoilla, please!

Uusin urakka kysyy vieteriä, kun muutaman kuvan liittäminen panoraamaksi jättää saumat näkyviin. Onhan niitä kuvankäsittelykonsteja, joilla kaiketi saa tasoitelluksi liitoskohdat, mutta hankalalta homma tällä haavaa tuntuu. Ehkä kuitenkin sopivan haasteellista sadepäivän puuhaa...

Pilvilinna

Usvan keskeltä kuvan rakennus näyttää aivan pilveen pystytetyltä. Aamuisin tulee tarkistetuksi, missä haamussa kaunis pytinki kulloinkin näyttäytyy. Pikapuoliin sinne tiettävästi pääsee taas käymään, koska se avataan yleisölle. Netistä löytyvien tietojen mukaan tämä C. L. Engelin sunnittelema tähtitorni valmistui vuonna 1819 Turun akatemian tähtitieteelliseksi observatorioksi. Mutta se palveli tähtitieteellistä tutkimusta vain 12 vuotta, sillä toiminta siirrettiin akatemian mukana Helsinkiin 1834. Sen jälkeen tähtitornin uudelleen käyttöä mietittiin kaksi vuotta. Sitten sinne sijoitettiin Turun ruotsinkielinen merenkulkukoulu (Åbo Navigationsskola), joka toimi Engelin rakennuksessa peräti 131 vuotta. Sen jälkeen kesti taas pitkään, ennen kuin rakennukselle keksittiin uutta käyttöä. Ehdotuksia oli monenlaisia ravintolasta käärmetaloon. Monista ehdotuksista hyväksyttiin lopulta turkulaisten merenkulkijoiden esitys merenkulkumuseon perustamisesta tähtitorniin. Sittemmin rakennukseen päätettiin sijoittaa myös turkulaisen tähtitieteen tutkimuksen historiaa kuten professori Yrjö Väisälän kokoelmat. Kaikki edellä kerrottu on muistoja vain. Åbo Akademin säätiö näet osti komistuksen äskettäin ja teettää siellä remonttia. Pyöreän tornin ympärillä oli tovin telineitä, ikkunat ammottivat tyhjinä. Nyt kuvasta huomaa, kuinka talo on ulkoa maalattu ja ikkunat korjattu. Lehtitietojen mukaan katolle on tulossa terassi, sisälle taloon ravintola. Jos haluaa Turussa tuulettua kunnolla, kannattaa piipahtaa Tähtitornin terassilla.

Lokkijahtia

Muutamana päivänä on tullut parvekkeelta käsin tiirailluksi lokkeja kamera laukaisuvalmiina. Ei kovin kummoista kuvasaalista! Poissa tuntuvat olevan pääni päällä asustelleet yläkertalaiset. Enää ei alkukesän tapaan näy komeita siivekkäitä pudottautumassa liitoon pesäkatolta. Tältä vuodelta poikueet on kai hoidettu, koska harmaankirjavia otuksia näkyy joen yllä leijailemassa isojen lintujen lailla. Kuin kiusalla yksikään iso tai pieni ei ole viivähtänyt minun nähteni tarkkailemassa jokirantaa yläpuoleltani, saati levittämässä siipiään suoraan nenäni edessä. Katsotaan, onnistunko ensi vuonna nappaamaan unelmien lokkikuvan lennosta.

Hyvästien jättö

Paula Kaarina,

serkku kuin oma sisko,

minne katosit?

Kaipaan, odotan

uskomatta todeksi

eron lopullisuutta.

Hautausmaa kutsuu

Erik Bryggmanin suunnittelema Turun hautausmaan Ylösnousemuskappeli edustaa pysyvää kauneutta. Kesäisin sen ympärillä näkee parvittain yhtä lailla koti- kuin ulkomaisia arkkitehtiopiskelijoita, jotka sekä piirtävät että valokuvaavat näkemäänsä yksityiskohdittain. Muutaman kerran kesässä kappeli tarjoaa kaikille harrastuneille maksutta musiikkituokion. Sen päätteeksi opas kertoo paikasta ja vie myös hautausmaakierrokselle. Otin eilen tyytyväisenä vastaan molemmat tarjoukset usean kymmenen muun ihmisen joukossa. Pahaksi onneksi kamera unohtui kotiin, mutta hyväksi onneksi alttari tallentui melko kelvollisesti kännykkään. Huomenna lauantaina serkku siunataan tässä iki-ihanassa ympäristössä kaupungin kanta-asukkaina kuolleiden tapaan. Läheinen Pyhän Ristin kappeli olisi ollut vaihtoehtona siunauspaikaksi. Se edustaa järeää betoniarkkitehtuuria, joka suurista luontoon avautuvista ikkunoista huolimatta tuntuu kolkolta verrattuna Ylösnousemuskappeliin. Vähäisenä kauneusvirheenä huomasin alttarinäkymää katsellessani, että ristin takana kiemurtelevan muratin haarat oli äskettäin katkaistu. Paikka paikoin näkyi vielä vihreitä lehtiä kuivuneiden seassa. Uudet versot nousivat jo ruukuistaan, joten koko seinä peittynee piakkoin tuoreisiin kasvustoihin. Saa nähdä, onko kuivat kasvinosat poistettu seinältä huomiseksi.

Tiukkaa ja Taantumusta

Yksi hauskuus kotimaan reissuilla on paikannimien bongailu. Taisi olla vielä Varsinais-Suomea, kun silmät eivät olleet uskoa näkemäänsä. Ohi näet vilahti tienviitta, jossa seisoi tukevasti Taatumus. Kotimatkalla havainto vahvistui todeksi. Pikku hiljaa hoksottimet virittyivät noteeraamaan kaikki kummajaiset. Löytyi Ihode, Kellahti, Reila ja ties mitä muita. Kun Kristiinankaupungista lähdetään Poriin päin kaupunginlahden ylittävää kivisiltaa, olisi Porin asemesta voinut heti kääntyä vasemmalle kohti Tiukka-nimistä paikkaa. Itse kaupungissa hupia tuotti niin Kissanpiiskaajankuja kuin kuvassa näkyvä vihje siitä, että lähistöltä löytyy mööpelihalli Myrkky.

Puhtia Pohojanmaalta

Pikavisiitillä Kristiinankaupungissa tallentui oheinen kuva. Yöllä satoi kohisten, mutta aamun valjetessa ei enää edes ripsutellut. Eilisen kovan tuulen tuomat sadepilvet liikuskelivat kuitenkin vielä laiskasti taivaalla. Helmojaan hetkittäin heilauttamalla ne tarjoilivat palasina sinitaivasta jo ennen puolta päivää. Iltapäivällä sai tallustella päivänpaisteessa, mikä passasi hyvin, kun halutti käydä metsän keskellä Karijoen puolella ihmettelemässä kuuluisaa Susiluolaa. Parissa muussakin kunnassa tuli käydyksi. Koska matkavaikutelmat yhä myllertävät turkulaisen mielessä kuin viimeöiset sadepilvet Etelä-Pohjanmaan yllä, en nyt pysty jatkamaan pohojalaisjuttua. Pikapuoliin luulisin löytyvän asiantynkää, sillä ylen vahvoja ihmisiä osui juttusille.

Närpes vai Herpes?

Kyllä se on Närpes, jonne nyt pyrähdän. On aihetta tarkistaa, kuinka näkyvää tomaattien kasvatus siellä on. Väitetään, että jopa 80 % Suomessa tuotetuista punakyljistä tulee juuri Närpiöstä. Oiskohan noin? Iltapäivällä pitäis jo tietää...

Muodonmuutos

Mansikoita tulvillaan on ihana turkulaistori! Kuvan mainiot marjat - hieman raakoja? - tosin löytyivät muualta kuin torilta. Hyvä kuitenkin, että tämä heinäkuun olennainen homma on nyt hoidettu. Kymmenen kilon satsin perkaamiseen ja jatkokäsittelyyn meni parisen tuntia, ei sen enempää. Yhtenä työvaiheena kantansa menettäneet mansikanpullukat saivat kyytiä Bamixilla, kunnes vastaan hangoittelevinkin pullistelija oli pelkkää lievästi sokeroitua sohjoa. Pakastimeen pantavia purkkeja kertyi 21. Kelpaa poiketa niin kesällä kuin talvella jokirannassa!

Suden hetki

Pirkanmaan reissu tuli aloitetuksi entisestä kotikunnasta Kangasalta hyvissä merkeissä. Aurinko paistoi kesäpäivän pitäjässä, mikä avitti etenkin iltaohjelmasta nauttimista. Pienessä, mutta sitäkin paremmassa porukassa menimme Kisarantaan katsomaan Ramppiteatterin tämänkesäistä näytelmää Suden hetki. Se on kahdestoista Aulis Aarnion teatterille kirjoittama ja sen kantaesittämä näytelmä. "Ne ovat kaikki olleet Kangasalle sijoittuvia mutta yleispäteviä draamoja ihmisen ja yhteiskunnan kehityksestä", kuten käsiohjelmassa mainitaan. Suden hetki valottaa Suomen kohtalon vuosia 1929 - 1932, jolloin kansanvaltaa kovasti koeteltiin. Olen nähnyt Aarnion näytelmistä kolme: Haaveiden talon (2003), Hämärässä laulaa punakylkirastas -näytelmän (2006) ja tämän kesän Suden hetken, riipaisevan komeita ja upeasti toteutettuja kaikki. Haaveiden talo tarjosi katsojille vahvan tulkinnan erikoislaatuisesta Ilmonin sisarussarjasta, joista Einar Ilmoni oli etevä kuvataiteilija. Häntä eivät aikalaiset Kangasalla alkuunkaan ymmärtäneet. Hämärässä laulaa punakylkirastas tarkasteli sisällissotaa Kangasalan näkökulmasta suorastaan Väinö Linnan veroisesti. Yhtä rohkeaa ja samalla monipuolista menneiden tapahtumien esittämistä oli taas tarjolla. Ei liene ihan helppoa nykyihmisille nielaista sitä tosiasiaa, että kotipaikkakuntalaisia kiihdyttivät samat poliittiset intohimot kuin Euroopan suurvaltojen ihmisiä 1930-luvun taitteessa. Tamperelaistunut tyttärentytär, 23-vuotias, ei kuitenkaan torjunut näkemäänsä, vaan kiitteli esitystä järkyttävän valaisevaksi. Taitavasti Aarnio tuo esiin yhtä lailla sosialidemokraattien ja kommunistien väliset kiistat kuin kokoomuksen sisällä velloneet äärimmäisen "valkoiset" intohimot. Niistä kasvoi Lapuan liike uhkaksi oikeusvaltiolle. Kun lapualaisten kapinayritys valui tyhjiin Mäntsälässä, puhtia riitti vielä yllin kyllin: perustettiin Isänmaallinen kansanliike (IKL) hoitamaan loppuun vuonna 18 kesken jääneet puhdistukset. Satuttavasti Aarnio tuo esiin senkin, kuinka lapsi traumatisoituu. Näytelmä alkaa kohtauksella sisällissodan loppuselvityksestä. Teloittajana toimineen upseerin poika pääsee näkemään sellaista, joka ohjaa hänen omia toimiaan 12 vuotta myöhemmin. Hänestäkin tulee teloittaja, vaikka mahdollisuus pahasta perinnöstä irtaantumiseen on käden ulottuvilla. Rakkaus punaorpona kasvaneeseen tyttöön olisi merkinnyt uutta alkua, jota tyttökään ei vastustanut. Mutta poliisi vangitsee omavaltaisen nuoren upseerin, ja hänn joutuu vastuuseen henkirikoksesta. Suomi demokraattisena oikeusvaltiona pelastuu. Ramppiteatteri esiintyy kauniilla paikalla Längelmäveden rannalla harrastajapohjalta. Hämmästyttävän taitaviksi näyttelijät kehittyvät, kun heitä ohjaa Sina Kujansuun kaltainen ammattilainen. Minua kosketti erityisesti se, kuinka ohjaaja oli paneutunut lapsiin sekä ryhmänä että yksilöinä. Monista hyvistä aikuisrooleista huomiota kiinnitti hyvän tuttuni, Irma Korkeen, pätevä roolisuoritus nuorisoseurantalon vahtimestarina, joka tasapainoilee äärisuuntien välimaastossa. Lukion saksanmaikalla melkoinen urakehitys - eläkeläisenä!

Kaunis loppu

Kakskerran tuttuun rantaan oli kutsuttu isäntäväen tuttuja juhlimaan kahta asiaa. Ensinnäkin paikka tuli tänään olleeksi 20 vuotta oma eikä enää rouvan vanhempien. Toinen suuri aihe oli se, että vihdoinkin savusauna lämmitettiin. Minun pienen henkilökohtaisen (suru)juhlani aihe löytyy serkun kuolemasta. Yhdessä me sekä haravoimme että nautiskelimme muutaman kevään ja kesän ajan kuvien maisemissa, kun isäntäväki oli poissa. Käynnit loppuivat illansuun juhlaan. On muisteltu, halattu ja kiitelty puolin jos toisinkin. Kauniiksi lopuksi palautin saunamökin avaimet illan emännälle. Kakskerran kausi kangastelee vastedes mieluisana muistona. Jotakin uutta tullee tilalle.

Kas, mikä tuolla?

Terveisiä Pirkanmaalta. Siellä se Längelmävesi vöin hopeisin hohtelee... Lisää aiheesta huomenna.

Kuvakokeiluja

Mikähän selittää sen, että laajakuva-asetuksilla jokimaisemasta näkyy kapeampi alue kuin oletusasetuksilla? Niillä myös taivas toistuu sävykkäästi, kun taas laajakuvassa taivaan värit ovat kaikonneet. Vuoden mittaan on tullut otetuksi siinä määrin kuvia, että alan kyllästyä näpsyttelyyn. Toisaalta on ilmaantunut tarve tehdä kuvia tiettyyn tarkoitukseen kuten blogisivuille. Uusin julkistamistarve vaatii tekemään kuvaa yhtenä laveana rimpsuna. Jotta tulos olisi kelvollinen, yksikään otos ei saisi hukata sävyjä. Pitäsi myös osata liittää kuvat toisiinsa saumojen irvistelemättä, vaikka en ole vielä ainuttakaan kuvaa digitaalisesti kiinnittänyt toiseen. Mutta kai senkin oppii... Ja sitten kutkuttaa videokuva yhä voimallisemmin. Alkuun olen päässyt - olisi aika jatkaa sekä videokuvaamisen että materiaalin ohjelmiksi työstämisen opettelua. Ihan ensiksi pidän muutaman päivän tauon ja lähden Pirkanmaalle. Sieltä palattua jutut ja kuvat taas kulkevat, ehkä jopa uusin ottein.

Outo lintu Pohjolassa

Viimeksi lukemani kirjan kansipaperin kopio näkyy yllä. Tekstistä käy suurin piirtein ilmi, mistä kirjassa on kyse. Sisäliepeestä löytyy valaistusta myös Arne Nevanlinnaan, josta en aiemmin tiennyt mitään ehkä siksi, että Marie on hänen ensimmäinen romaaninsa. Näinä serkusta luopumisen viikkoina luin sitä verkkaisesti tunnustellen ja aistin 1900-lukua itselleni oudosta näkökulmasta. Äsken katsoin, mitä Google tarjoaa hakusanaan Arne Nevanlinna. Ensimmäinen osuma vei hänen blogiinsa. Mutta Mariesta löytyi pikaselaamisella vain yksi arvostelu nimittäin Hannu Waaralan Savon Sanomiin 22.2.2008 kirjoittama. Siteeraan siitä otteita:

Miten muisti ja muistaminen määrittävät ihmisen olemista? Siinä Arne Nevanlinnan herättämä peruskysymys.

Nevanlinnalle muisti ja muistaminen ovat paitsi kulttuurisen säilymisen ja itseymmärryksen kannalta välttämätöntä, myös ihmisen selviytymiskeino taistella minuutensa puolesta, aikaa vastaan. Elämä katoavassa valossa sisältää aina traagisen jännitteen menneisyyden ja nykyhetken välillä.

Romaanin kertoja summaa 100-vuotiaan päähenkilön, Marien elämänkokemuksen ja elämänfilosofian seuraavasti: "Silloin hän ei vielä arvannut, että myöhemmin, yksinäisyyden ja vieraudentunteen loputtomina vuosina, hän tulisi muistelemaan noita vuosia kaipauksella, sillä silloin hän oli jo oppinut, että negatiiviset asiat kääntyvät positiivisiksi kun niitä vertaa täydelliseen tapahtumattomuuteen, jossa masennus ja kuolema tunkevat tuskallisen lähelle".

--

Nevanlinna on erityisen taitava muistin ja muistamisen assosiaatioiden kuvaajana. Jokin yksityiskohta, tuoksu, sanojen ja ilmaisujen sävyt, maku- tai visuaalinen aistimus avaa muiston kerroksellista läsnäoloa.

Hämmentävän tarkkanäköiseltä kirjailija tuntuu. Kuinka ihmeessä mies on pystynyt soluttautumaan erään naisen kohtaloihin näin tiheän sävykkäästi? Ainakaan minä en lukiessani havahtunut kiistämään Nevanlinnan luoman Marien vaiheita sen paremmin kuin hänen mielenliikkeitään. Melko varmana pidän sitä, että teoksen pohjana on tositarina ulkomaalaisesta, jonka avioliitto on kauan sitten tuonut Suomeen. Mutta se millaisena hän näyttäytyy romaanin sivuilla, on kyvykkään kirjailijan syvällisen eläytymisen tulosta. Voi jopa olla, että henkilöhahmo on kasvanut paljon yli esikuvansa. Kirja jakaantuu vuorokauden mukaisesti päälukuihin, joiden otsikkoina ovat Aamu, Aamupäivä, Päivä, Iltapäivä ja Ilta. Kussakin niistä on useita alalukuja. Niiden otsikoista löytyy eri henkilöiden nimiä. Kursiivilla painettuina taas erottuvat ennen pitkää rakenteeseen ilmestyvät kirjeet ja päiväkirjamerkinnät. Ne avaavat uuden huikaisevan näkymän siihen, kuinka satunnaisia tietomme omista sukulaisistamme saattavat olla. Tietämättä lähellä työtään tekee jopa oma lapsenlapsi! Ja Marien lopulta päästyä elävien kirjoista yhtaikaa 1900-luvun kanssa tapahtuu yllättävä lisäkäänne. Sen myötä Marien geenejä kantavat äiti ja lapsi mitä ilmeisimmin tuhoutuvat tapaninpäivän suuressa hyökyaallossa Khao Lakissa. Kaikki oudon linnun jäljet katoavat.

Rockia ja melankoliaa

Näinä päivinä Turussa soi rock. Eilen torilla kuuli myös surumielisiä suomalaisia kansanlauluja, joita suuriäänisesti tarjoili kuvan takaosassa näkyvä mies soittopelinsä kanssa. Jonkinlainen vastalause rockille? Muusa seisoi vieressä hyräilemässä. Joka puolella keskustaa parveili epätavallisen paljon nuorisoa. Erityisesti mustiin pukeutuneet olivat kuin puuhakas naakkaparvi valmiina pyrähtämään bussilla Ruissaloon. Urheiluhenkiset olivat liikkeellä polkupyörineen. Häkellyttävimpään porukkaan törmäsin ensin torilla, sitten vielä Aurakadulla. Lienevätkö pojat olleet jokin ruisrokkaajien ja polttareiden sekoitus. Valkokaapuinen, mustaperuukkinen jeesus vilautteli varustustaan auliisti kaapunsa alta, kun neitokaisia osui sopivasti hollille. Ei ollut urholla housuja estämässä näkymiä! Minä katselin ihmeissäni kadun toiselta puolen näytöstä - ja nappasin puhelimen kameralla pari kuvaa.

Rehevää

Olisi ollut paras aika jo ennen juhannusta kerätä raparperin varsia ja säilöä niitä jotenkin. Mutta kun en saanut toimeksi, vaikka lapsuudenkotini pihalla pari yksilöä rehottaa ylenmäärin. Kolmannen tytär hävitti. Ehkä lähipäivinä tulisi tämäkin rästihomma tehdyksi, että saisi talvella raparperipiirakkaa ja -paistosta. Kumpikin maistuu hyvältä, kun vielä lykkää kylkeen vaniljajätskiä tai -kastiketta. Jopa kiisseli käy, jos sekaan riittää vadelmia tai masikoita. Yli juhannuksen kasvaneista varsista saa lisäksi aimo tujauksen oksaalihappoa...

Akateemista Turkua

Uppsalan malliin Turussakin järjestetään akateemisia kävelyitä. Osallistuin eiliseen parinkymmenen muun kiinnostuneen kanssa. Kiertelimme ja kuuntelimme 1,5 tunnin ajan nuorta opasta, joka oli erinomaisesti valmistautunut hommaansa. Osasi vieläpä puhua änkkäämättä. Rundi alkoi alkuperäisen pääoven edestä tuomiokirkon eteläsivustalla. Tästä ovesta kulkivat ennen muinoin vain miehet. Naiset päästettiin kirkkoon pohjoisen eli paholaisen puolen ovesta. Siellä tarjoiltiin jo varhain jumalansanaa suomeksikin, että naisväki edes jotain ymmärtäisi... Mikael Agricolan patsaasta saimme kuulla, että autenttisten muotokuvatietojen puutteessa kuvanveistäjä Oskari Jauhiainen oli peilin avulla tutkinut omaa naamaansa ja tehnyt merkkimiehestä Jauhiais-version. Kierros jatkui Turun 1700-luvun asemakaavan pienoismallin äärelle Tuomiokirkkopuistossa. Paikalta näkyy hyvin H. G. Porthanin patsas ja Pinellan rapistunut ravintola. Läheltä löytyy myös 1600-luvun merkkimiehen, Pietari Brahen, muistomerkki. Hänen aikanaan 1640 perustettiin Turun akatemia. Ennen pitkää akatemialle suunniteltiin myös tähtitornia. Se pystytettiin 1819 ikivanhalle vartiomäelle, nykyisin Vartiovuorena tunnetulle. C. L. Engel suunnittelijana ja eräs professori - nimi pääsi jo unohtumaan - kamppailivat pari vuotta siitä, kummin päin pytinki rakennetaan. Arkkitehti hävisi. Turha taistelu, sillä 12 vuoden jälkeen tähtitiede kuten koko yliopisto siirrettiin Helsinkiin. Akatemiantalon juhlasaliin päästiin sisälle ovista, jotka ovat kopiot alkuperäisistä, Helsinkiin ryövätyistä. Niin kuin myös komea katederi. Seinien kuutta reliefiä ei sentään ole irrotettu ja viety pois Turusta. Enin osa Aktemiataloa on hovioikeuden käytössä. Matkalla pysähdyttiin myös paikkaan, jossa laatta muistuttaa alkuperäisestä katedraalikoulun sijainnista. Siinä koulussa Agricola toimi jonkin aikaa rehtorina, kun ei muuta voinut. No, piispan virka hänet pelasti kurittomilta teinipojilta.

Ryssänmäelle, jolla Turun yliopisto nykyisin toimii, käveltiin V. A. Koskenniemen kaduksi nimettyjä leveitä portaita ja pysähdyttiin professorin ja 1920-luvulta alkaen lähes kymmenen vuotta yliopiston rehtorina toimineen, sittemmin kiistellyn runoilijan patsaalla. Pian nähtiin myös Kolmen vekkulin patsas. Siinä pylvästelevät Lönnrot (s.1802), Runeberg (s. 1804) ja Snellmann (s. 1806). Kukin heistä kirjoittautui Turun akatemiaan lokakuussa 1822. Komeaksi lopuksi ihailtiin yliopiston keskusaukiolla Arne Ervin suunnitteleman yliopiston avaraa toria, jota rakennukset pylväineen reunustavat kuin italialaista piazzaa. Suihkulähteen partaalla seisoo Wäinö Aaltosen veistämä patsas Genius ohjaa nuoruutta - ja sormi viittaa suoraan Hämeenporttiin, jossa opiskelijapolvi toisensa jälkeen on tuoppia kallistanut!