Kaisa Villikan maalauksia

Paikkakunnan aviisissa (TS 30.8.2008 s. 21) oli eilen iso juttu taiteilijasta, josta en ennen ollut kuullut mitään. Veli-Matti Karhulahti kiittelee Villikkaa todelliseksi taiteen rakastajaksi, joka käyttää harvinaisen työlästä kerrosmaalaustekniikkaa ja myös viimeistelee jokaisen esille asettamansa teoksen. Edellisestä näyttelystä on kulunut jo kuusi vuotta. Niinpä Karhulahti tiivistää arvostelunsa mainintaan, että kyseessä on Turun kesän merkittävin galleriakokonaisuus, jonka näkeminen kuluvan viikonlopun aikana maksaa varmasti vaivan. Totta puhuu kriitikko, kun lähes näyttelyn viime minuuteilla pyrähdin ystävän kanssa Galleria Rayan komeasta jugend-ovesta sisään. Näimme hätkähdyttävän taidokkaita, arvoituksellisia maalauksia. Niissä toistuu naamioihin kätkeytyviä kasvoja, levollisia ihmishahmoja, mielentiloja, jotka puhuttelevat voimakkaasti, vaikka maalausten äärellä ei tullut viivähdetyksi pitkään. Himmeän usvaiset värit jäivät nekin mieleen niin, että Villikan töitä haluaisi katsella uudestaan.

Kiinan-tuliaisia

Illansuussa kuuntelin hyvän tovin, mitä ihmeitä Kaukoidässä tällä kertaa oli nähty. Perhettä ja muuta melontaväkeä oli isohko joukko seuraamassa kisoja kuumankosteassa Kiinassa. Eniten taisivat itse järjestelyt ihmetyttää. Pelkästään vapaaehtoisia työntekijöitä oli mukana 1,7 miljoonaa, kuten ehkä telkkarista kisoja tarkkaan seuranneet muutenkin tietävät - minä en seurannut enkä siis tiennyt! Tuskin mikään muu maa pystyisi rekrytoimaan moista joukkoa... Myös kisapaikkojen väliset pitkät matkat mykistivät matkalaiset jo pelkästään Pekingissä, vaikka Sanghaissakin oltiin mennen tullen. Eivät olleet meikäläiset jalkapatikassa kyenneet katsastamaan sen paremmin Linnunpesää kuin sinistä kuutiotakaan. Kuuluisat rakennukset leijuivat kaukaisina kangastuksina, kun oli ollut pakko palata majapaikkaan. Ostoksille joukko ehti moneen otteeseen. Kotimiestäkin muistettiin kevein tuliaisin: teetä ja taidetta. Paras tuliainen oli tietysti se, että koko seurue selvisi terveenä takaisin piskuiseen Suomeen.

Uintia tornissa

Littoisten entisen verkatehtaan tonikin on kokenut kummia, kun sinne ylös on tehty uima-allas. Harvassa lienevät uimarit, jotka polskuttelisivat yhtä korkealla. Ei kuulemma ainakaan Varsinais-Suomesta löydy vastaavaa paikkaa. Eikä kai moni pääse Littoisten torniinkaan, jonne tarvitaan lupa nykyiseltä omistajalta, joka myös huoltaa kiinteistöä. Toki tornista löytyvät myös sauna ja kokoustilat sekä kyseisen huoltofirman toimisto - näköalapaikalta.

Kotimäellä turistina

Iltapäivän saavutuksiin kuuluu käynti Liedon Littoisissa. Paikkakunta on ollut kuulu tekstiilitehtaastaan. Enää ei aikoihin ole karstattu eikä kehrätty saati kudottu. Tehdasrakennukset on pelastettu muuttamalla ne asunnoiksi. Piippu sentään on vielä tanakasti pystyssä - lienee pelkkä muinaismuisto sekin. Kaikki erilaisin kuiduin nimetyt tiet ja kujat ovat nekin muistumia tehtaan työtäyteisen suuruuden ajoilta. Aluetta kierrellessä näkyy edelleen jälkiä tehtaalaisten sosiaalisista kerrostumista. Paras esimerkki löytyi läheiseltä Kotimäeltä. Sinne kuin piiloon on aikoinaan rakennettu keltainen puutalo poikineen johtoportaan asunnoiksi. Sittemmin Museoviraston suojelemia taloja ovat ostaneet ne, joilla rahkeet riittävät maksamaan muutaman sadan tonnin hintoja. Kahden perheen - alkujaan työnjohtajien (?) - taloja on saanut ja saa halvemmalla. Tämän päiväinen kävelijä enimmäkseen vain ihasteli rauhallisen paikan näkymiä. Oli osuttu harvinaisen kauniiseen ympäristöön. Siitä esimerkiksi minä en ole aiemmin tiennyt mitään, vaikka kasvoin Turussa ja pääsin lapsena joskus jopa niin läheiseen kosketukseen Littoisten kanssa, että uin Littoistenjärvessä.

Liikuttavaa

Kumma päivä tänään: mielessä on pysynyt, että tasan 48 vuotta sitten vietin häitä erään tietyn teekkarin kanssa. Hänestä on jo aika jättänyt. Huomasin yhteensattuman keväällä, kun kuulin, että juuri tänä päivänä joukko liikkumisesta innostunutta porukkaa taas kerran tapaa toisensa ja muistelee hullunhauskaa reissua Tampereelle pari vuotta sitten. Silloin Ratinan stadionilla esiinnyttiin sinisissä pukineissa lukemattomien muiden joukossa, kun oli meneillään SunSVOL-tapahtuma. Nyt entistä varttuneemmat liikkujat istahtivat alkajaisiksi kahvipöytään. Sitten päästiin Turun Riennon tiloissa salin puolelle kokeilemaan, kuinka kunkin kroppa muistaa kenttäohjelman kuvioita. Lopuksi sensioritanssit liikuttivat meitä 17:ää paikalle saapunutta. Parituntinen yhdessä olo tuskin jäi viimeiseksi, koska Säkylästä tulleet kutsuivat jumpparit seuraavaksi Pyhäjärven rantaan. Voi olla, että siellä paitsi liikutaan myös maistetaan muikkuja.

Mot - mot, Motivus

Liikkeelle päästy oikein kuntosalimeiningissä! Pitkään tätäkin asiaa piti harkita, ennen kuin sain hankituksi jäsenkortin ynnä kaksikymmentä päivän hiljaisten aikojen käyntiä. Kesäinen alehinta auttoi asiassa. Jokirannasta ei tarvitse etääntyä kuin parin korttelin matka, kun jo pääsee Centrumin Motivukseen. Melko autiolta paikka näytti näin tiistaiaamuna. Tunnustellen aloitin laitteissa, joista useimmat osoittautuivat samanlaisiksi kuin viime talvikautena tutuiksi tulleet SATSin vempeleet. Niissä itseään rääkkäsi samana kellonlyömänä kaupungin Liikuntaviraston kustannuksella ryhmä 60-plussalaisia. Nyt olen työssä ja toimessa ihan indiviidinä. Kelpasi kaikessa rauhassa ensin lämmitellä, sitten vaivata sekä ylä- että alakroppaa tasapuolisesti. Hiukan tuli vielä venytellyksi ennen saunan lämpimiä. Ei ollut tungosta sielläkään - ihan yksin istuskelin lauteilla. Koko reissu vei puolisentoista tuntia. Hyvä homma kaiken kaikkiaan.

Korentoja

Eilinen sunnuntai-iltapäivä kului rattoisasti retkellä Mietoistenlahdelle. Kaikkein korkeimman lintutornin lämpimillä puukaiteilla viihtyi punakroppaisia korentoja. Niitä tuli seuratuksi pitkään, vaikka kurkiakin näkyi - kaukana. Metsähallituksen ylläpitämällä luontotuvalla korennoista oli alueen lintujen lailla tietoja, mutta enpä katsonut niin tarkkaan, että muistaisin lajinimen. Googlen avulla löytyi aamutuimaan kaksikin sopivan tuntuista: punatytönkorento ja punasyyskorento. Kumpi lienee kyseessä? Vai onko muitakin punaisia korentoja?

Aamu-uinnilla?

Kello näytti ehkä puoli yhtätoista, kun kadulla ulvahti kerran, pian uudestaan. Ääni tiesi, että joku oli taas joessa hätää kärsimässä ja että joku muu rannalta oli soittanut hätäkeskukseen. Mitäpä minä muuta kuin kiirehdin parvekkeelle näytöstä katsomaan. Pelastuslaitos oli jo täydessä toimessa. Uimaria ohjailtiin kohtaan, josta pääsee tikkaitta ylös. Sieltähän mies nousi lähes nakuna. Ei sentään tarvinnut sairaalareissua kuten useimmat joessa pulikoineet, jos ovat hengissä selvinneet. Tämänkään uimarin mottona tuskin on tunnettu tamperelaislausahdus: Ei tehrä tästä ny numeroo.

Siivet kantavat

Eilen illalla jäi vanhimman lapsenlapsen lähtö maailmalle kuvaamatta. Aihetta olisi ollut dokumentoida, kuinka valtavia matkapakaaseja yksi ihminen saa kuljetetuksi, kun toimeen tarttuu. Satamaan asti sain toimia taksina. Edessä on näet koko lukuvuoden opiskelu Göteborgin yliopistossa NordPlus-stipendin turvin. Onneksi laivaan ja junaan saa kärrätä melkeinpä muuttokuorman lisäkustannuksitta. Tänään kahden aikoihin tuli tekstiviesti perille pääsystä. Uusi, ennakkotietojen mukaan hyvä kämppä odotti vielä asukastaan, jota hövelisti oltiin rautatieasemalla vastassa sikäläisen biokemian ainejärjestön toimesta. Kotiutuminen lienee käynnissä. Kaiketi lähes repeämistilassa olleet rinkka ja valtaisa matkalaukku ynnä kassi ovat jo päässeet ähkystään. Eikä yksinäisyys ehdi muuttajaa vaivata, kun jo tänään illalla joku hyvä kaveri palailee keskemmältä Euroopasta Suomeen jatkamaan opintojaan, mutta pysähtyy toviksi Göteborgiin. Hyvin on neiti asiansa hoitanut. Kelpaa nyt liihotella...

Muutoksia luvassa

Syksyn merkit ovat jo sen verran selvät, että parvekekukissa vaihtui tänään väri. Ei enää oranssia eikä auringon polttamaa okraa, vaan harmaata ja sinistä. Pari keltaista samettiruusua jäi vielä muistuttamaan kesästä. Pian on niidenkin aika siirtyä roskasäiliön uumeniin. Myös muita muutoksia syksy lupaa, jos päivän merkit pitävät paikkansa. Jokiranta ei kuitenkaan vaihdu merenrantaan, vaikka tarjolla on uutta ja komeaa asuintaloa lähellä satamaa. Myssyssä näet kytee ajatuksia naapurikunnasta mainiona asumisympäristönä, jossa ei rokki raikaa aivan nenän edessä, mutta ei myöskään muutamalla askeleella pääse iki-ihanalle Turun kauppatorille. Ans kattoo, mikä tulee ratkaisuksi.

Kuutamolla

Tänään on taas se päivä, jolloin Blogger-ohjelma ei noteeraa kuvia. Paljoa ei kuvasta olisi näkynytkään, kun otin sen iltapimeällä viime perjantaina. Silloin taivaalla mollotti kuu lähes täytenä ja niin mieltä kiehtovana, että yritin vangita näkymän kameralla. Onnistunut ja tässä julkaistu otos olisi ollut kaunis merkki parin vuoden takaisesta käännekohdasta. No, jälkijunassa kuvan sai liitetyksi juttuun. Jossain tapauksissa kuva esittää kohteensa todellisuutta kauniimpana, mutta ei tätä kuutamoa. Ehkä kunnon kameralla olisi leppeä tunnelma ollut vangittavissa, mutta taskukameralla tuli vaatimatonta jälkeä.

Kiveä kerrakseen

Viikonlopun teatteripläjäys päättyi Taaborin vuorella, jolla tänä kesänä esitettiin neljästi Nummisuutareita. Sataa tuhuutti, mutta onneksi ei tarvinnut palella - kesätetatteritunnelmaa siis. Esitys ansaitsee kiitokset, vaikka ei lauantain ihmekokemuksen jälkeen mitenkään mykistänyt. Eniten tuli ylen tutussa tarinassa seuratuksi sitä, minkälaisia humalatilan ilmiöitä Kivi asiantuntijana onkaan kirjoittanut näytelmäänsä. Kai Lehtisellä on ollut ymmärrystä ja näyttelijöillä taitoa tuoda ne irvistelemättä näkösälle. Katsojalla ei kuitenkaan ollut oitis mahdollisuuksia testata viinasten ihanaa humpsahdusta tukkansa alla! Poimin tähän vielä Nurmijärven kunnan sivuilta Kivi-juhliin liitetyn Lauri Meren viimekesäisen ylistyksen (HS 1.7.2007):

Kiven huumori kantaa Taaborilla

Kai Lehtisen sovittaman ja ohjaaman esityksen jälkeen päällimmäisenä oli tunne, ettei tämän jälkeen Suomen suvessa muuta teatteria tarvitse nähdäkään. Onnellisena taitaa käydä hautaan se, joka loppuelämänsä ajan joka kesä saa nähdä tämänveroisen esityksen. Aleksis Kiven kieli on siksi iskevää ja henkilöhahmot niin verrattoman tosia, että Nummisuutarien uutta tulemista - ties kuinka monetta Kivi-juhlien 55-vuotiaan historian aikana - voi vakaalla mielellä suositella aivan kaikille. Esityksen herättämässä maailmoja syleilevässä mielentilassa ei voi kuin heläyttää ilolaulun sille, että meillä on Nummisuutarien kaltainen näytelmä. Samalla saa tuntea ylpeyttä koko Taaborinvuoren porukasta.

Antennit auttavat

Lauantai-illan ihme oli Helsingin Juhlaviikkojen avajaispäivän tukkoinen kaupunki. Iltaseitsemältä oli määrä istua tyyriisti lunastetuilla paikoilla oopperan Alminsalissa katsomassa The Sound of Silence -esitystä. Mutta kuinka kävikään: martoonarit olivat valloittaneet Lauttasaaren ja Munkkiniemenkin niin, että autoletkat alkoivat muistuttaa rajaliikennettä Venäjälle. Äkkinäiset päätökset yrittää pois ruuhkasta johtivat umpikujaan toisensa jälkeen. Loppujen lopuksi kuitenkin kahteen naiseen askelsimme oopperan ovesta sisään. Emme kuulemma olleet ainoita myöhästyneitä. Taisimme kylläkin saavuttaa ennätyksen, kun esitys oli jatkunut jo puoli tuntia siinä vaiheessa, kun ystävällinen vahtimestari opasti meidät kiertoteitä salin takariville. Kummasti toiminta näyttämöllä imi heti mukaansa. Latvialaisryhmä näytti, miltä tuntui elää vuotta 1968, johon ohjaaja Alvis Hermanisin mielestä sisältyy niin erikoislaatuista energiaa, että hän halusi tallentaa sen näytelmään. Nuoret ihmiset keksivät, miten saa kuuluville läntisiä sävelmiä. Antenniviritykset olivat runsaita ja mielikuvituksellisia. Vahvistimina toimivat ihmiset itse. Parinmuodostus kiihtyi ja tuotti hedelmää. Kellontarkat rytmitykset ihmisparein ja -ryhmin, joihin liittyi ovien aukomista, muistuttivat ajoittain tanssia. Näyttämölle ilmaantui simultaanisia kohtauksia. Yhdellä laidalla keiteltiin omissa oloissa valkoista, venyvää ja huumaavaa lientä, jota ennen pitkää impattiin hupun alla, kun toisella laidalla näkyi kiivasta antennien rakentelua, keskellä puuhailtiin jotakin kolmatta yhtä intensiivistä. Pitkiä aikoja oli aivan hiljaista, kunnes taas antennien avulla saatiin yhteys ja himoittua Simon & Garfunkelin musiikkia kuultavaksi. Katsojat saivat elää mukana valtavassa nuorten biologisen myllerryksen panoraamassa. Siitä puuttui tyystin poliittinen toiminta - sanojakaan ei tarvittu! Esityksen nimi tuli perustelluksi. Kannattaa katsoa Helsingin Juhlaviikkojen sivuilta lisätietoja tästä epätavallisesta, nyt jo moniaalla huomatusta ja palkitusta teatteriryhmästä. http://www.helsinginjuhlaviikot.fi/index.php?option=com_grokevents&task=show_event&catid=6&id=20&Itemid=27

Mikä menu!

Kyllä taideretkeläisiä ruokakin kiinnostaa. Keskiviikkona onni potkaisi, kun sattumoisin osuimme Mänttään yhtenä niistä kolmesta päivästä, jolloin Mäntän klubi tarjosi maksavien vieraidensa nautittavaksi sienistä ja marjoista koostuvan teemalounaan. Olihan tarjolla muitakin herkkuja kuten ylen hyviä kaalikääryleitä ohi listan. Kylläisinä ja hyvillä mielin jatkoimme retkeä Oriveden Purnuun. Silmät juuttuivat heti portilla ruusuja tulvivaan esitteeseen. Kummia mielteitä alkoi vilistää katsojan päässä lehdykäiseen painetun miehen käärityn pään ja katseen vankina. Eivät olleet kuitenkaan yhtä kauhistuneita kuin edellisen päivän Pekilo-näkymien äärellä. Niistä tässä vielä yksi oudohko muisto.

Taiteen kummajaisia

Ruoveden kauniin Kalelan jälkeen käynti Mäntän Pekilossa tutisutti katsojaa. Piti pinnistää, että pystyi katsomaan teoksia, jotka kuorivat ihmistä veresnahkaiseksi tai paljastivat valokuvin hänen ruumiinsa vajavaisuuksia. Ihmisen asemesta käyttöesineet olivat verhoutuneet (oli verhottu?) riepuihin. Ulkona ei kai sopinut näyttäytyä vaatteitta...

Sisällä entisessä tehdashallissa lymysi nurkkaan istutettu muhkea kumibuddha. Liekö ollut kierrätyskisojen mestarinäyte? Videotöitä löytyi useita. Yksi tuntui lohduttavan tekijäänsä koiran menetyksestä. Samainen eläinhahmo oli saanut sijansa useissa isokokoisissa maalauksissa. Oheiseen työhön tekijä on kuitenkin liittänyt variksen tyttöhahmoihin. Ihmettelen yhä eteen kuvatun tyttösen isoa, tummanpuhuvaa ja aikuismaisen pahaenteistä päätä saamatta kiinni sen merkityksestä. Mutta julisteen nukkehahmo liikuttaa minua. Samaisia pikku ihmisiä näkyi istumassa hallin tukirakenteilla. Sieltä ne yläilmoista lempeästi katselivat allaan taapertavia. Jonkin vetoomuksen ne tuntuivat esittävän. Ehkä vielä hoksaan, mistä on kyse...

Vanhaa ja ihan uutta

Kuvataideretkeltä Mänttään kertyi kuvia koko joukko. Tarjoilen pikanäkymänä eiliseltä Kalelan-käynniltä muhkean pelti-Louhen, joka uupumatta joutuu laiturimastosta käsin taistelemaan järveltä puhaltavia tuulia vastaan. Niiden myötä eivät pääse mitkään Väiskit tai Ilmarit saati lieto Lemminkäiset hyökymään niemennokan aarteiden kimppuun. Ne ovat tallessa jykevien hirsiseinien sisällä. Lisää taideasiaa huomenna.

Hämeen perämetsiin

Orivedeltä löytyy oheinen patsasnainen tiirailemasta, tuleeko joku Turusta asti katsomaan, mitä Purnussa esitellään tänä kesänä. Kuvataiteita kiinteästi harrastava naisporukka on ilokseni äskettäin adoptoinut minutkin joukkoonsa. Niinpä matka suuntautuu jo toista kesää ensin Mänttään, josta parin päivän kulttuurirondi aloitetaan. Kaiketi ihan ensin saunotaan. Huomenna sitten on vuorossa taidetta. Serlachiukset ovat koonneet komeita kokoelmia, joihin en koskaan tutustunut Kangasalta käsin. Nyt tiedän, mitä upeuksia paikkakunnalta löytyy vakituisesti. Uutuuksiakin taideviikolla esitellään. Kierrokseen mahtuu myös Ruoveden Kalela, joka lienee viimeistä kesää avoinna kaikelle kansalle. Paikka on tuttu muutaman vuosikymmenen takaa. Muistoja sopii toki verestää näillä näkymin viimeiseksi jäävällä käynnillä. Parin päivän kuvataidesatsin jälkeen palailen takaisin jokirantaan ja kertailen näkemääni myös näillä sivuilla.

Unelmia

Oi jospa joskus osaisin kirjoittaa HTML-koodia! Yritystä on - oikopolkujen löytämiseksi... Virginia Woolf aikoinaan julisti, että nainen tarvitsee oman huoneen, jos aikoo saada mainittavia aikaan. Näinä aikoina hulppealta tuntuisi oman, asiantuntevan (sic!) naisporukan webbisivusto. Saisi kenenkään sensuroimatta sekoittua miljooniin verkkoon juttua pukkaavien joukkoon. Saattaisi ilmetä melkoista taivaanrannan maalailua, mutta myös totista, vakavasti otettavaa asiantynkää. Kokonaan toinen juttu on, kuka kiinnostuisi, löytäisi ja vieläpä lukisi juuri meidän poppoon verkkokirjoituksia. Hakukoneiden avulla joku kenties osuisi sivuille. Tiedetään näet, että lehtiä lukematon nuori sukupolvi hakee uutisensa ja samalla kaikkea muuta netistä. Pasi Rutanen mainitsee artikkelissaan "Perinteiset sanomalehdet verkkojulkaisujen ja blogien puristuksessa Laatujournalismi kärsii internetin uutistulvasta" (Turun Sanomat 9.8.2008) myös sen, että yleisesti uskotaan nykymuotoisten sanomalehtien olevan kuolemassa. Lehtien perustamat nettisivustot eivät ole kyenneet keräämään riittävästi mainostuloja kattamaan painetun lehden tappioita. -- Internet ja blogit ovat todelliset muutostekijät. Että sekaan vaan, kunhan konstit opitaan. Eikä meidän jengi hylkäisi painettujakaan julkaisuja. Niitä luettaisiin, käytettäisiin lähteinä ja kommentoitaisiin. Parhaassa tapauksessa joku löytäisi jutuista vinkin omiin lukemisiinsa. Porukalla oltaisin torjumassa kauan povattua kirjan kuolemaa, joka - onneksi - yhä antaa odottaa itseään.

Ropinaa

Kostea hiljaisuus vallitsee jokirannassa. Vettä ryöppyää taivaalta, mutta ropina ei riko korvia tai revi hermoja niin kuin viime viikonlopun festarimeininki. Taitavat sen järjestäjät tällä haavaa istua kädet kyynärpäitä myöten ristissä ja kiittää onneaan, kun saivat vetävän ohjelmiston lisäksi suosiolliset säänhaltijat takaamaan yleisömenestyksen. Kaljalaivoillakin vedetään nyt henkeä, kun janoisten laumoja ei näillä näkymin vielä illallakaan ilmaannu ulkokansille. Kukahan muuten lienee patistanut pari lakaisijaa yrittelemään puhtaanapitoa kaatosateessa? Eipä hommassa ainakaan pöly tupruile...

Pitkää ikää!

Marjakausi on parhaimmillaan. Mainioon keruupaikkaankaan ei ole pitkästi matkaa, sillä jokirannasta kävelee kauppatorille parissa minuutissa. Ja sieltä löytyy! Eilen sain suitsait mustikat, tänään täydennystä karviaissatsiin, mansikat hommasin jo viime viikolla. Vadelmat ja viinimarjat vielä puuttuvat samoin kuin syksyn punaiset puolukat ja karpalot. Jos lääkäreihin ja ravitsemustutkijoihin on uskomista, näillä eväin elää kepeästi vaikka satavuotiaaksi - kunhan syö SUOMALAISIA marjaherkkuja päivittäin. Voi näitä patrioottisia painotuksia... Onkohan olympiaedustajillamme Pekingin-eväinään näitä kotimaan luonnon ja puutarhojen putipuhtaita tuotteita? Eipä olisi pelkoa doping-käryistä.

Roope-rouva toriasioilla

Aamulla Turussa on tapana asioida torilla. Kalatiskeiltä löytyy herkkuja joka lähtöön. Tänään taas kiertelin Huskon tonttia. Vahdin sitä, etteivät turhan riekkujat tuppaudu tälle alueelle. Välimatka isoihin liikkujiin säilyy, kunhan ehdin väistellä liian likelle tuppautuvia. Aina tietysti voin lehahtaa siivilleni ja tipauttaa vastalauseeni semmoisen niskaan, joka ei ymmärrä, että minä kuulun tämän torin kantaotuksiin. Oikeastaan olen melkoinen nähtävyys!

Eedenissä

Mikä onkaan suomalaisen paratiisi? Tiilitalo järven rannalla kaupungin keskustassa. No ihan sellaiseen paikkaan en eilen päätynyt, kun ystävät kutsuivat käymään uudessa kodissaan. Se oli löytynyt Hämeenlinnan liepeiltä. Ison tontin poikki virtaa puro, joka jo aikoja sitten on ruopattu talon kohdalta avaraksi lammeksi. Otin kuvan vastarannalta hirsisaunan edustalta. Se tarjoaa oivat, talon sähkösaunaa mehevämmät löylyt. Hyvää koivupuuta riittää omasta takaa kiukaan pesään. Tässä kaupunkiparatiisissa on tosiaan mökkitunnelmaa, niin kuin perheen esikoinen tyytyväisenä lausahti.

Jälkikuvia

Hiljaisen, hyvin nukutun yön jälkeen jaksan katsella kuvia, joita napsin rymypäivinä. Eilen aamulla olivat liikkellä enää siivouspartiot. Taianomaisen nopeasti jokirannat palautettiin siisteinä entiselleen. Kilinää ja kolinaa kuului ajoittain aamun tunteina, kun tilapäisrakenteita purettiin. Iso telttakin hävisi peräkärryynsä niin, ettei muutosta ollut todeksi uskoa. Täksi aamuksi riitti puuhaa vielä benji-hyppyjen valtavasta nostokoneesta. Sekin on nyt mönkinyt tiehensä. Itse hyppyjä sain mielin määrin katsella kotoani oli sitten päivä tai yö. Nuoria riitti maksamaan 60 euroa huimasta kokemuksesta. Moni piteli päätään hypyn jälkeen... Tuplahypyn näin kai jo viime torstaina. Se taisi olla mainostemppu, sillä toisiinsa kytketyt kaverukset eivät hävinneet paikalta hypyn jälkeen. He olivat henkilökuntaa, joka uutterasti toteutti maksavien asiakkaiden lentounelman. Peppu tukevasti maassa yksi porukka nautti festaritunnelmasta nestepitoisella pikinikillä - aivan kotiporttini edessä. Jaksoivat sentään vielä istua. Moni tosin jaksoi yön tunteina myös kiivetä korkean aidan yli hädän yllättäessä. Bajamajaan olisi pitänyt kiertää muutaman askel kulman taakse. Olo tietysti huojentui, kun rakko - joskus myös suoli - tyhjeni kotitaloni ovisyvennykseen! Taloyhtiötä huoltavan firman hommiin kuuluu tällaisina aikoina kuurata oven edusta päivittäin. Enpä ollut ikinä Kangasalan Kirkkoharjun kupeessa tullut ajatelleeksi, mitä kaikkea kaupunkikeskustassa asuminen tarkoittaa.

Jytke

Täyttä häkää jatkuivat festarit jokirannassa lauantain taittuessa sunnuntaiksi. Sade karkoitti väen katoksiin, vaan ei kadoksiin, vaikka sinne olisi joutanut koko joukko. Niinpä pääteltan infernaalinen rokki raikasi lähes puoli kahteen. Sitten yllättäen hiljeni. Ja kuinka ollakaan - erottui toinen kokomoinen äänilähde Auransillan kupeesta: jokilaivassa oli täysi meininki punaisten lyhtyjen ja remuisan soiton kera. Korvatulppien ja tyynyjen alle kuului energinen jumputus ja rumpujen päristys vielä kolmelta. Sitten ihmisääni hieman hiljensi roiman rokin, vaikka mitään tuutulaulua ei vieläkään tarjoiltu. Että tässä istun ja ihmettelen ranta-asukkaan kohtaloa kaupunkifestarin kurimuksessa... Mustamaijakin vain lipui rantakatua puuttumatta meluisaan ilonpitoon. Huomista sadesunnuntaita taidan viettää raukeana kuin krapulassa. Mikä lienee festariporukan kunto?

Mullan alle

Maasta olet sinä tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman sanotaan perinteen mukaisesti, kun olemme saattamassa vainajaa haudan lepoon. Tänään hyvin koruttomasti serkun uurna laskettiin samaan hautaan, jossa jo ovat hänen vanhempansa, isän vanhemmat ja tämän varhain kuollut veli. Nyt meitä oli paikalla vain kolme saattajaa - poika, tytär ja minä "siskona" -, kun pari viikkoa sitten väkeä kerääntyi monta kymmentä jättämään hyvästinsä arkun ääressä.