Kulttuuri kukkii pimeässä

Joen rannoilla kävelee mielellään tyynen lämpiminä lokakuun iltoina. Eilen minä vanha tulin lähteneeksi Vanhan Suurtorin laidalla sijaitsevaan Vanhaan Raatihuoneeseen, koska siellä sai kuunnella kahta kirjailijaa aiheesta Skrivandets lust och vånda. Sekä nuori Emma Juslin (s. 1985) että Monika Fagerholm (s. 1961) puhui enemmän kirjoittamisen nautinnosta kuin tuskasta. Kummankin juttelusta jäi korviin mietittävää. Emma paljasti, kuinka hän alkaa muistuttaa jotakuta luomaansa hahmoa siinä määrin, että kun romaanihenkilö kiipeilee puissa, Emmakin tekee samoin. Monika puolestaan sai sanotuksi minulle, että avoimena olo vaikutteille, kokemuksille, ihmisille ohjaa havaitsemaan yhä uusia olemisen mahdollisuuksia. Tähtihetkenä kirjoittaja voi tuntea kohoavansa, kuin ajatuksilla olisi siivet. Silti hyvää elämässä on myös arki askareineen ja läheisine ihmisineen. Monika kertoi ylpeänä kumppanistaan, osaavasta kirvesmiehestä, joka ei lue hänen tekstejään, vaan rakentaa taloja. Siinä mielessä heidän työnsä on yhteistä, että moniulotteisen romaanin kirjoittaminen muistuttaa rakentamista. Muutakin olisin vielä voinut kuulla, mutta poistuin pitkähkön tauon alkaessa. Sen jälkeen tilaisuus jatkui keskusteluna. Minä nautin vielä illasta ulkona. Kuljin hissun kissun historiallisen puiston poikki Tuomiokirkkosillalle, pääsin "tois pual jokke" ja länsirantaa melkein kotiin asti (Silakkamarkkinat olivat sulkeneet lähimmän rantakadun pätkän). Marraskuun lopussa palaan vielä Monikaan, sillä menen ruotsalaiseen teatteriin katsomaan hänen romaanistaan sovitettua näytelmää Den amerikanska flickan.