Tupatöitä

Sateen jälkeen tuli pouta, kuinkas muuten. Ikkunasta näkyy houkutteleva ulkomaailma, mutta sitkeästi olen nyt istunut koko pitkän päivän sisällä näpelöimässä kuvan laitetta. Palkkana tuntuu jo särynpoikanen otsaluussa. Pikku hiljaa kuitenkin alkaa homma sujua MovieMakerilla. Silti vielä on edessä kynnyksiä, ennen kuin voin lyödä kädet kyynerpäitä myöten ristiin ja huokaista, että tulipa tehdyksi se, minkä itselleni ja muutamalle muulle lupasin.

Jouluako jo?

Sateisen tiistain ällistyttävin löytö kävelykadulta: jouluvalmistelut käynnissä täyttä päätä! Mikäs oli kulkiessa rentona reginana kotia kohti niska- ja hartiahieronnasta, kun nuorehkot miehet kurkottelivat kaula kenossa yläilmoihin ja valmistelivat tulevia silmäniloja. Vanhahkolle rouvalle riittää asian toteaminen. Itse ei tarvitse kurkotella mihinkään.

Tuleeko talvi?

Samppalinnan mäen puista enää jokunen koivu sinnittelee lehtihepenien rippeissä. Tuntuu kuin olisi talvi tulossa, vaikka ulkoilman lämpömittarista näkyy edelleen lukema +10 astetta. Jos puita on uskominen, tänään sopi vaihdattaa autoon nastarenkaat. Tehty on!

Hetki vielä

Jokirannassa humu vaihtui vikkelästi purkupuuhiin. Sinnikkäimmät yrittivät yhä myydä, kun kellonviisarit lähestyivät viittä, Silakkamarkkinoiden virallista sulkemisaikaa. Ostajat jo tiessään - mitä suotta viivyttämään neljä päivää urakoineiden kotiin lähtöä!

Markkinahumua vai -hämyä?

Pikkuisen sataa tuhuuttaa, mikä hämmentää ihmisiä niin, että heistä monet näyttävät jääneen kotiin tai menneen kauppakeskuksiin. Tungoksessa ei tänään tarvitse markkinoilla toisia tuuppia, niin väljästi väki rantakadulla kuljeksii. Taitavat pullistella ilmaa ne lukemat, joiden mukaan kävijöitä on jo ollut muutama kymmenen tuhatta.

Itärannalla loimuaa

Mitä nyt? Savua nousee joen vastarannalta! Länsirannan tungoksen läpi oli päästävä äkkiä tarkistamaan tilanne. Kun perille päästiin, hätä ei enää ollut kummoinen, vaikka kaloilla oli kuumat oltavat: lohet ne vaihtoivat väriä tulen loimussa. Kuvio toistuu keväällä, kun Saaristolaismarkkinat rantautuvat samoille sijoille kuin Silakkamarkkinat nyt.

Jos tarkkaan katsoo, melkein piilokuvasta löytyy kumppani, jonka kanssa kiersin koko alueen.

Kulttuuri kukkii pimeässä

Joen rannoilla kävelee mielellään tyynen lämpiminä lokakuun iltoina. Eilen minä vanha tulin lähteneeksi Vanhan Suurtorin laidalla sijaitsevaan Vanhaan Raatihuoneeseen, koska siellä sai kuunnella kahta kirjailijaa aiheesta Skrivandets lust och vånda. Sekä nuori Emma Juslin (s. 1985) että Monika Fagerholm (s. 1961) puhui enemmän kirjoittamisen nautinnosta kuin tuskasta. Kummankin juttelusta jäi korviin mietittävää. Emma paljasti, kuinka hän alkaa muistuttaa jotakuta luomaansa hahmoa siinä määrin, että kun romaanihenkilö kiipeilee puissa, Emmakin tekee samoin. Monika puolestaan sai sanotuksi minulle, että avoimena olo vaikutteille, kokemuksille, ihmisille ohjaa havaitsemaan yhä uusia olemisen mahdollisuuksia. Tähtihetkenä kirjoittaja voi tuntea kohoavansa, kuin ajatuksilla olisi siivet. Silti hyvää elämässä on myös arki askareineen ja läheisine ihmisineen. Monika kertoi ylpeänä kumppanistaan, osaavasta kirvesmiehestä, joka ei lue hänen tekstejään, vaan rakentaa taloja. Siinä mielessä heidän työnsä on yhteistä, että moniulotteisen romaanin kirjoittaminen muistuttaa rakentamista. Muutakin olisin vielä voinut kuulla, mutta poistuin pitkähkön tauon alkaessa. Sen jälkeen tilaisuus jatkui keskusteluna. Minä nautin vielä illasta ulkona. Kuljin hissun kissun historiallisen puiston poikki Tuomiokirkkosillalle, pääsin "tois pual jokke" ja länsirantaa melkein kotiin asti (Silakkamarkkinat olivat sulkeneet lähimmän rantakadun pätkän). Marraskuun lopussa palaan vielä Monikaan, sillä menen ruotsalaiseen teatteriin katsomaan hänen romaanistaan sovitettua näytelmää Den amerikanska flickan.

Tämmöistä tänään, aattopäivänä

Rantakadulta kuuluu kilinää ja kolinaa - siellä ollaan pystyttämässä markkinakojuja. Huomisesta aamukymmenestä alkaen sunnuntai-iltaan on tarjolla melkoista meininkiä. Tuotteita on tarjolla tossuista toppatakkeihin puhumattakaan kaikenlaisista kaloista ja potaateista. Vaikka en muuten suuremmin osallistuisi, nokkani kuitenkin haistaa, että rannassa tehdään ruokaa. Syömiset jäänevät vähiin, mutta talven karpalot käyn poimimassa, kun satoa löytyy portin pielestä. Ja ne mantelit ynnä pähkinät kanssa!

Hyvästi kesä

Maaliskuussa kauppatorille ilmestyvät huippuluokan vihannekset, lokakuussa niiden myynti päättyy. Viikon takainen kuva näyttää, mistä runsaudesta täkäläiset saavat valita, kun asioivat Sorrin puutarhan tuotteiden myyntipaikassa. Vielä tänään se oli auki, sillä lämpimät säät ovat pidentäneet kasvukautta. Tulevana viikonloppuna ostajat kuitenkin parveilevat jokirannan silakkamarkkinoilla. Seuraan niitä aitiopaikalta ja käyn ostamassa karpaloita, manteleita, pähkinöitä, pullaa, kalaa, mausteita ynnä muuta. Menkööt torin vihanneskauppiaat jo talvilevolle - keväällä taas tavataan!

Lokkeja

Eilisellä Brinkkala-reissulla silmiini jäivät lokit. Seurailin muutamia, mutta ne mokomat huomasivat kyttäilyni ja väistivät aina, kun sain itseni ja kameran asemiin. Kuvan lintupari löysi turvapaikan vastarannalta veneiden kiinnitystolppien nokasta. Ei puhettakaan mistään Hitchcockin Lintujen tapaisista hyökkäilyistä. Oheisen näkymän tarjoilen senkin vuoksi, että radiosta tulee puhetta naurulokeista, joita satamassa kuuluu parveilevan riesaksi asti. Joella olen nähnyt niitä vain harvakseltaan. Silloin tällöin ne nappaavat vedestä kalan. Komeaa katseltavaa!

Kohti Brinkkalaa

Kolmeksi kävellä köpöttelin päin Brinkkalaa.Talon pieneen Kassakaappiin päästäkseni minun oli pulitettava kahdeksan euroa. Sillä summalla sain nauttia kolmen - neljänkymmen muun ihmisen joukossa tunnin esityksen, jonka otsikko oli valittu Helvi Hämäläisen runosta Miksi näin tuulee? Alaotsikko lupasi runoja vapaudesta sydämensyrjimmäisille. Riitta Vasenkari lausui, Irma Sandelin säesti sellolla. Marja-Leena Kuronen oli toiminut ohjaajana. Kuvan otin silloin, kun esiintyjät oli pyydetty kolmatta kertaa kiiteltäviksi ja yleisö saanut lyhyen lisänumeron. Puhutteleva, paikoin humoristinen kokonaisuus! Jelena Guron runon muunnelmana mietin vielä tätä: Olenko koskaan kysynyt itseltäni, miksi menen aamulla ikkunaan - seison siinä ja ... odotan?

Kalliolla kukkulalla

Turkua sanotaan seitsemän kukkulan kaupungiksi. Yhdellä mäellä tänään ihmettelin yksikseni maiseman avaruutta ja lokakuisen lauantain hiljaisuutta. Paavo Nurmen stadion ammotti tyhjänä. Jokunen sauvakävelijä minun lisäkseni hipsi Karikon lenkkiä. Liikenteen tauoton kohina todisti kuitenkin, että lähellä yhä on kiireistä elämää.

Retusointia

Tauluhankinta on edennyt jo näin pitkälle: entisten ripustusten kolot on peitetty. Talosta löytyi näet oikea ammattikoulun käynyt maalari, joka näytti, mihin tarkkasorminen taitaja pystyy. Jäljet piiloutuivat.

Kirkastuvaa

Tummat pilvet painumassa kauas pois kuin pelko mielestäni. Pari kertaa koetut oudot olot ja valoilmiöt silmissä saivat äsken neurologilta diagnoosin: aurallisen migreenin särytön kohtaus. Lisätutkimukset tarpeettomia, ainakin toistaiseksi. ... että minä päätäni ankarasti särkenyt sain tämänkin kokea - migreeni osaa muuntua säryttömäksi! Kelpasi kävellä jokirantaa kotiin hiljalleen pimenevässä illassa.

Paikkaus

Nyt onnistui kuvan lataaminen sivulle. Ihmiset sinisissä "virkapuvuissaan" muistelevat menneen ja sitä edellisen kesän yhteisesiintymisiä, joista on jokunen dokumentti tallella. Tunnelma oli niin koholla, että uhottiin jo lähtemistä neljän vuoden kuluttua seuraavaan gymnaestradaan Los Angelesiin!

Voimistelu vie maailmalle

Tänään pääsin kuuntelemaan terveisiä viimekesäisestä suurtapahtumasta Itävallassa. Harrastevoimistelun iloista oli nautittu Vorarlbergin maakunnan Dornbirnin kylässä, jossa järjestettiin kolmastoista maailman Gymnaestrada (13th World Gymnaestrada). Siihen osallistui 22.000 jumppaajaa 57 maasta. Eri-ikäisiä suomalaisia oli mukana pitkästi toista tuhatta, heistä nelisenkymmentä ikivireää. Tällä tavoin kesällä 2006 Tampereella SunSvoli-tapahtumassa nähty vanhojen ohjelman supistettu muunnos pääsi taas näyttämölle samoin kuin kaikkien muidenkin ryhmien silloiset ohjelmat. Jostain syystä kuva ei tänään lataudu; saan yhä uudestaan näkyviin virhekoodin, mikä ei tunnu ratkaisevan ongelmaa. Ehkä Blogger-ohjelma toipuu huomiseksi niin, että saan lisätyksi valmiin, piennetyn kuvaan tämän sivun alkuun.

Hehkua

Taannoinen ostos, Aino Koiviston Unikko-akvarelli, saapui eilen taloon ja on jo seinällä! Entisistä järjestelyistä muistuttavat enää vain pari inhaa reikää: mistä nyt niille peitto? Hankinta poikii hankinnan, homma toisen - tai sitten tarkkasormisen maalarin. Niin kai tässä mennään.

Tunnelmia ja tunnelmia

Tervatäplätautinen vaahteranlehti auton tuulilasiin pläjähtäneenä olkoon päivän tunnuskuva. Aamupäivän yritys kuvan ja äänen yhdistämiseksi tyssäsi siihen, että ääni kuuluu, kuvia ei näy. Mistä puhti vian etsintään?

Taidetta

Muutama kuukausi sitten Ursininkadun alkukohtaan ilmestyi Marina Palace -hotellin remontin päätteeksi porttiteos, joka tiettävästi on erään rakennusfirman lahja kaupungille. Metalliluomuksen ääriviivat loistavat pimeässä sinisinä valonauhoina ja luovat vaikutelmaa ilmassa leijuvista pilvistä. Ne houkuttelevat sisäänsä ja tarjoavat sekä elämyksiä että tilaa vaikkapa istahtamiseen teosta jokeen päin rajaaville portaille.

Perjantaipäivän pähkinä

Aina perjantaina Hesarin ristikko yhä pakottaa yrittämään. Nykyisen digilehden aikaan, kun A4-tulosteeksi tulee surkea läpyskä, homma jää kesken paljon helpommin kuin paperilehteen kirjaimia sutatessa ja samalla painomustetta lääppiessä. Kerran kesällä tuli valmista!

Marjassa

Olen kuullut, että Kuhankuonon soilla punoittavat karpalot. Enpä ole saanut lähdetyksi tarkistamaan, onko jutussa perää. City-ihmisenä näet suunnistan sukkelasti torille milloin marjaan, milloin muuta syötävän hyvää hankkimaan.

Puu- ja muita merkkejä

Näin A. Kiven päivänä tunnustan liittyneeni Eskon perässä kulkijoihin. Minäkin näet haluan tehdä itseni tiettäväksi jättämällä merkkejä toisten katsottaviksi. Ei haittaa, vaikka ne ovat pelkkiä bittejä näillä sivuilla.

Kesän esitykset päättyneet

Paluumatkalla aamuvoimistelusta Vartiovuorenpuiston kautta kotiin tallustelin vaahteranlehtien kahisevassa matossa. Mennyttä taannoinen vehreys! Ruskastakaan ei enää paljoa jäljellä. Luostarinmäen käsityöläismuseon kauan paikoillaan säilyneet rakennukset tuntuivat nekin vajonneen hiljaiseloon. Samaisessa puistossa toimivan kesäteatterin lipunmyyntikojun seinässä lepatti repaleinen ilmoitus kuin päivän mottona: Näytöksemme ovat päättyneet - loput tekstistä oli kai tuuli vienyt mennessään.

Koirako unohtui?

Kävin eilen illalla Turun Linnateatterissa katsomassa sinne tuodun kolmen näyttelijän farssin Sinulta jäi tänne koira. Esko Roine, Eeva Litmanen ja Antti Litja pääsivät varsinaisesti vauhtiin toisessa näytöksessä - silloin irtosi naurunpyrskähdyksiä minustakin. Mitään tärisyttävää taidennautintoa en saanut tai edes etsinyt. Yllättävät astelmat ja loppua kohden yhä säkenöivämpi replikointi valaisivat mukavana pikku herkkuna avioelämän kummallisuuksia. Lehtikriitikon Toni Lehtisen mukaan (TS 7.10.2007) Sirkku Peltolan Sokeria, sokeria! -näytelmä sai ensi-iltansa Raumalla 1996, muuntui sittemmin kuunnelmaksi Sinulta jäi tänne koira ja se taas kiertue-esitykseksi tämän vuoden tammikuusta alkaen. Kolmen hengen avioeronäytelmä alkaa suoraan asiasta: Rita (Litmanen) pakkaa alvariinsa auki pompahtavaa laukkuaan, koska on lähdössä merkonomimiehensä Aunon (Roine) luota toiselle paikkakunnalle Olavin luo (Litja), jota sanoo rakastavansa. Auno vannoo yhä jatkuvaa rakkautta vaimoonsa, vetoaa, manipuloi ja velmuilee, jotta vaimo pysyisi kotona palvelemassa miestä. Rita rimpuilee kärpäsenä hämähäkinseitissä, lähdöstä ei tule valmista. Dialogi kipinöi. Ensimmäinen näytös loppuu jo 40 minuutin kuluttua siihen, kun Ritan rakas Olavi-rehtori ilmestyy paikalle ihmettelemään, miksei Rita tullut, kuten oli sovittu, eikä edes soittanut. Auno ei luovuta, vaan ohjailee tilannetta nokkimalla totista rehtoria aivan kuin oppilaat koulupäivinä. Toisessa noin 45 minuutin mittaisessa näytöksessä Rita on elänyt jo vuoden verran varovaisen Olavin kanssa tämän kodissa, kun saapuu sähke: "Sinulta jäi tänne koira. Stop." Saman tien huoneeseen tepsuttaa koiramainen Auno karvalakki lurpallaan korvilla ja alkaa asettua taloksi. Pikku hiljaa hän valtaa lisää tilaa, sanoo olevansa koditon - ei enää asuntoa, ei mökkiä, ei autoa -, passaa pariskuntaa, nukkuu sohvalla. Olavi kiemurtelee, Rita pyristelee ja yrittää häätää Aunoa. Absurdit tilanteet ja hulppea sanailu kirvoittavat yleisöstä naurunremakoita. Käännekohdassa kolmen kopla on hereillä pitkää yötä. Olavi tuskailee unettomuutta, koira-Auno ohjailee kapellimestarina tilannetta, Rita lehahtelee miesten välillä, kunnes käy ilmi, että molemmat miehet ovat joutuneet valvomaan öitään Ritan KUORSAUKSEN takia. Tätä totuutta sen paremmin kuin sitä, että miehiä ovat ylettömästi äryttäneet Ritan tyhjänpäiväiset tokaisut tyyliin "aika aikaa kutakin", hemaiseva rouva ei kestä, vaan saa äkkiä vaikeasti suljettavan laukkunsa pakatuksi ja poistuu. Ja niin miehet asettuvat naisettomaan oloonsa - yhdessä! Saatiin nähdä vielä joitakin koomisia kohtauksia, joissa Auno hoivaa Olavia kuin paraskin palvelun tehtäväkseen sisäistänyt vaimoihminen, mutta ilman suusta tulvivia tyhjiä fraaseja... Ei ihme, että kolmikko sai valtaisat aplodit. Vaatenaulakoilla vielä kuului ihastuneita kommentteja esityksestä. Hymyssä suin minäkin palailin kotiin tuttua jokirannan reittiä.

Väriloisto hiipuu

Pikku hiljaa vastarannalla puut purkavat yltään kesälehdyköitä. Paljaat oksistot valtaavat näkymän, jokunen vaahtera vielä hehkuu keltaisen viime rippeitä, vihreätäkin näkyvissä. Kovat syystuulet vievät pian nekin kaunistukset. Tulee vääjäämättä mieleen elämän kiertokulku: keväästä orastaa kesän runsas kasvu, joka kypsyy satoisaksi elokuussa - ellei jo sitä ennen - ja vaipuu näin lokakuussa kuin horrokseen. Sitä jatkuu, kunnes talven koettelemusten jälkeen versoo uusi elämä.

Ei ihme, että sumuisen hämärät päivät houkuttelevat kääriytymään vällyihin ja vajoamaan verkkaiseen oleiluun; hangoittelen horrosta vastaan, vaikka tästä päiväunille vetäydynkin.

Lähes jokirannassa

Matineanäytökset Urheilupuiston lintulammikoilla: urossorsien puhdistautumisriittejä kuin soidinmenoja konsanaan.

Torilla tavataan!

Tässä seison ja vartioin. Roope-rouva tietää päiväpaikkansa - missä viettänee yönsä? Syksyn mittaan selvinnee, milloin Roope ottaa ja häipyy vai onko se niin sitkeää sorttia, ettei edes talvi hievauta torin valpasta vahtia asemistaan.

Syksymmällä tapahtuu

Päivän yllätyksenä sain pitkästä aikaa viestin Hämeenlinnasta. Sieltä on tulossa pari hyvää ystävää katsomaan, kuinka jokirannassa jaksetaan. Syksyisten kanervankukkien kera toivotan kaverit kaukaa ja läheltä tervetulleiksi katsomaan, mikä kaikki meillä päin kukkii!

Jokiranta on kotimaisema

Näkymä Teatterisillalta Auransillalle näyttäytyi avaran rauhallisena tauluna, kun palasin sopimasta akvarellikaupan läheisessä Galleria Galileissa. Taide mielessä ja silmissä! Siispä tiedoksi, että lokakuun 15. päivä alkavalla viikolla olohuoneessani paljastetaan ikaalis-tamperelaisen taiteilijan Aino Koiviston Unikko-maalaus. Tervetuloa katsomaan!

Tuhtia toimintaa

Tästä pesee!

Mies hommassa, joka hänelle sopii -

yhtä hyvin toisellekin.

Isäntä itse tanssii Kärcherin kanssa. Muut daamit turhia.

Onko rouva kotona?

Quenselin kahvilassa Apteekkimuseon takapihalla sai kesäaikaan seurakseen kotkottajan, joka tyynesti tarkkaili leivonnaisen murenemista. Osa muruista tipahti maahan - ja näin kanan lentävän!

Missähän rouva viettänee syys- ja talvilomaansa? Ehkä onnekseen samassa paikassa kuin kahvilan uljas kukko.