Viikkoja, kuukausia

Joitakin viikkoja sitten sain ystävältä lainaksi Reko ja Tina Lundanin kirjan, joka ilmestyi 2006 omistettuna äideille ja ystäville. Lainaniteeni on kahdeksatta painosta vuodelta 2007. Kansipaperin näkyvimmän osan skannasin ylle. Ehdin aloittaa lukemisen yökylässä ollessani, mutta kirja unohtui, kunnes viimeisen viikon tapahtumat suorastaan nostivat pienen opuksen esiin lukemattomien tekstien pinosta. Ja luetuksi tuli, tässä vaikutelmia:

Nimiösivulla tekijät määrittelevät teoksensa romaaniksi, jollainen se laveasti ottaen voikin olla. Silti pitäisin kirjaa paremminkin fiktiota hyödyntävänä dokumenttina, jossa omakohtaisesti koettu aivosyöpä vaikeutuvine vaiheineen on kuvattu toden mukaisesti, mutta samalla häivytetty sairaan ja hänen perheensä jäsenten kuvaa teosta varten luotuihin hahmoihin. Nekin edustavat perhettä, jossa nuorehko mies, isä, sairastaa ja nuori vaimo, äiti, vastaa yhä suuremmasta ja suuremmasta osasta perheessä. Tyttäriä molemmat suojelevat kovilta tosiasioilta niin sanotusti viimeiseen asti. Rakenne nojaa vuoropuheluun tai oikeammin miehen ja naisen päiväkirjamerkintöihin. Kirjan nimi Viikkoja, kuukausia tiivistää sen, kuinka sairaus etenee vääjäämättä ja vähin erin murtaa toiveet paranemisesta tai edes hengissä pysymisestä. Matkalla kohti loppua miehen ja vaimon keskinäinen suhde muuttuu. Epilepsiakohtaukset jättävät jälkensä myös lapsiin, jotka alkavat pelätä jäämistä kahden isän kanssa. Vaimo uupuu jo silkasta unen puutteesta. Kiukku auttaa jaksamaan kasautuvista tehtävistä, mutta raivonpuuskat kiduttavat ja kaduttavat. Ihmeeltä vaikuttaa se, kuinka mies, Aki, saa sairaat aivonsa yhä uudestaan ruoskituksi luomistöihin. Hän kirjoittaa ja ohjaa näytelmiä, vaikka hädin tuskin löytää kotonaan sänkyynsä saati vessaan. Viimeisenä suurena leiskahduksena mies suoltaa käsikirjotuksen nyt käsiteltävään "romaaniin", johon vaimo, Minna, antaa omat päiväkirjamerkintänsä materiaaliksi. Olennaisten kokemusten sanoiksi saamista ja tuomista muiden ihmisten ulottuville Aki pitää kulttuurin suurimpana saavutuksena. Hän etsii kirjoittamalla yhteyttä ihmisiin ja tietää, että "mukana oli myös itsensä esiintuomista, koska viestintä oli yksipuolista. Minä kerroin ajatuksistani ja tunteista lukijalle, lukija ei minulle." (s. 110) Reko Lundania ei enää ole kuulemassa minun lukijakommenttiani. Tuskin myöskään Tina Lundan osuu sitä näkemään. Silti sanon, että luin kirjan lähes henkeäni pidätellen. Muistan muutaman vuoden takaisia tuntojani omaishoitajana - paljon kirjan henkilöitä vanhempana - ja ihmettelen taidokasta rohkeutta, jolla "romaanin" Aki viiltää itseään auki ja asettuu myös Minnan nahkoihin. Aki tuntuu ruoskivan itseään näyttämällä itsekeskeisyytensä, tuskastuttavuutensa, sairautensa lohduttomuuden Minnan kautta, mutta hän näyttää myös vaimon sitkeän kestämisen. Lopulta sairaskin kasvaa pitämään huolta rakkaastaan. Ja lukija pysähtyy pohtimaan elämän arvokkuutta sen huimassa rajallisuudessa.